Hassuja Juttuja (2003)
-
15. syyskuuta 2003
Joskus minua harmittaa tämä huoneeni.
Täällä on maalauksia, maalauksia, maalauksia, piirroksia, luonnoksia, paperia, maalia, tuubeja, pensseleitä, mukeja, mukeja, mukeja, pahvia, purkkeja, mustetta, kovalevyä, kehyksiä, paperia, paperia, lyijyä, kyniä, tusseja, laho balalaika.
Elän tämän kaiken saastan keskellä. Pistän maalaukset nojalleen kuvapuoli seinään päin, ja piirrokset käännän ylösalaisin. Silti joku kuva aina kurkkii jostain nurkasta.
Koulusta palatessa tekisi mieli astua omaan huoneeseen ja todeta: "Aah, tämähän on suomalaisen lukiolaisen oma huone!"
Mutta ei. Joku perhanan taiteilijarenttu on rähissyt täällä ja jättänyt paikat minun siivottavakseni.
-
26. elokuuta 2003
Nyt on tuotanto hieman laskenut.
En moiti tästä itseäni, sillä työtä olen kyllä tehnyt.
Minulla on taulu kesken. Se on suurehko, yksityiskohtainen ja vaatii enemmän ponnistelua kuin aikaisemmat työni.
Mainittakoon myös että olen akryylimaalarina vielä kokematon.
Oli miten oli, viime yönä koin kuitenkin jonkinlaisen impulsiivisen hajoamisen, koska taulun eräs kohta ei onnistunut tahtomallani tavalla.
Tästä päättelen, että maalaaminen on aiheuttanut minulle enemmän stressiä kuin se olisi saanut.
Haukkasin taitoihini nähden liian suuren palan. Olisin säästellyt hermojani paljon mikäli olisin pysynyt yksinkertaisessa naivismissani.
Mutta enhän minä tätä pelkästään huvikseni tee. Lisäksi koen oppineeni hyvin paljon haastavan työn parissa.
Faktaa on kuitenkin sekin, että minun ei tule rasittaa itseäni liikaa.
Toimintasuunnitelma:
Nyt vien kuvan pois huoneestani, pois silmistäni, ja ryhdyn tekemään jotain aivan muuta.
Palaan asiaan esimerkiksi viikon tai parin kuluttua.
Näin siis.
Olen lueskellut Palsan päiväkirjoja yhä vain uudestaan ja uudestaan. Löydän niistä jatkuvasti jotain, jota en muualta ole vielä löytänyt.
Palsa on kokenut samanlaisia tunnetiloja ja tehnyt niiden pohjalta samanlaisia johtopäätöksiä kuin minä.
Se on aika kummallista.
Vain Palsaa lukiessani koen olevani tavallinen, mukava ihminen.
-
4. heinäkuuta 2003
Muistan kun kävin kerran aika pienenä museossa. Siellä buddhalaiset munkit tekivät mandalaa.
Mandala on hyvin suuri, ympyränmuotoinen abstrakti kuva, joka on tehty erivärisistä hiekanjyvistä. Se tehdään lattian tai pöydän päälle.
Hiekanjyviä sirotellaan mandalaan porkkanan kokoisella suoralla sarvella, jonka päässä on reikä.
Kun kaikki on valmista, mandala kaadetaan mereen.
Eräs munkeista istui erillään toisista piirtämässä yksivärisellä hiekalla nurkkapöydän ääressä. Hänen vieressään oli tyhjä tuoli.
Munkki oli piirtänyt kauniin kukan. Aina saatuaan jotain valmiiksi hän katsoi sitä hetken ja kaatoi sitten hiekan takaisin pussiin.
Hän puhui englantia, ja oli hyvin ystävällinen. Sain kokeilla hänen työkalujaan, vaikken osannutkaan käyttää niitä. Piirsin muutaman kuvan.
Kun olin piirtänyt kuvat, munkki kyseli jotain niistä ja sitten ne pyyhittiin pois. Se ei haitannut minua, koska kuvat olivat aika kehnoja.
Nyt jälkeenpäin nämä munkit käyvät aina joskus ajatuksissani.
Hiekalla piirtämisen ajatus on myös viehättävä.
Kukaan ei voi säilöä hiekasta tehtyä piirosta. Sen voi olla olemassa vain tekijälleen tai korkeintaan harvoille ihmisille tekijän ympärillä.
Sitäpaitsi munkki oli niin ystävällinen ja rauhallinen, ja ennenkaikkea tunkeilematon. Sellaista ihmistä ei kukaan tervejärkinen voisi koskaan vihata.
-
18. kesäkuuta 2003
Repikää siitä.
-
11. kesäkuuta 2003
Minä vihaan sinua!
Paistan munasi voissa ja ajan ylitsesi risukarhilla!
Todellisuudessa en vihaa ketään.
Viha on niin vitun subjektiivinen tila.
Kun pysähtyy miettimään hetkeksi, huomaa ettei ketään voi oikeasti mistään syyttää.
Sitä huomaa, että jokainen on vain sellainen kuin on, ja toimii sen mukaisesti.
Sitten vaipuu apatiaan, väsähtää, kyllästyy.
Vihaa ehkä itseään tai maailmaa tai ihmistä, muttei mitään muuta.
Lopultakin, viha on täysin turha tunne.
Joku sanoo että voimaton raivo tuntuu hirveältä. Todellisuudessa kuitenkin kaikki raivo on voimatonta.
Ihminen on evoluution pelle.
-
30. toukokuuta 2003
Juhlien päivä.
Sen lisäksi: Pelimiehet katsovat aina venäläiset elokuvat loppuun saakka.
-
24. toukokuuta 2003
Tänään on nimipäiväni.
Kerran talvisodan aikana sattui niin, että venäläiset ampuivat konekiväärillä kahta rekkaa, jotka olivat täynnä lottia.
Konekiväärinsarjat olivat pitkiä ja tuhoisia. Rekan lavoja peittäneet kankaat repeytyivät riekaleiksi, ja kaikki lotat kuolivat kahta lukuunottamatta.
Toinen juoksi ulos rekan takaosasta. Venäläinen sotilas ampui häntä kiväärillä keuhkon läpi, ja hän kuoli.
Toinen repäisi aukon lavan jo ennestään rikkinäiseen suojakankaaseen ja hyppäsi alas, sille puolelle jossa venäläisiä ei ollut.
Hän oli kuitenkin saanut osuman jalkaansa, eikä pystynyt juoksemaan, vaan konttasi vähän matkaa ja jäi sitten nojaamaan selkä rekan ohjaamoa vasten.
Kuului läheneviä askelia ja miehiä puhumassa venäjää.
Sitten ohjaamon takaa ilmestyi sotilas, jolla oli punainen tähti hiippalakissa. Hän osoitti konepistoolilla lottaa. Todettuaan tämän vaarattomuuden sotilas kuitenkin laski aseensa lonkalleen.
Kuului pari venäjänkielistä huutoa. Sotilas katseli lottaa, jonka rintakehä kohoili järkytyksen, pelon ja kivun takia. Lotta katsoi ensin sotilasta, mutta käänsi sitten päänsä sivuun ja katsoi maahan.
Mitään erikoisempia miettimättä sotilas kaivoi taskustaan rasian, ja tarjosi lotalle yhden savukkeen. Lotta vilkaisi venäläisen savuketta tyhjä ilme naamallaan. Sitten hän kääntyi taas pois.
Sotilas katsoi hetken lottaa, pisti sitten itse savukkeen huulilleen ja sytytti. Pari muuta venäläistä tuli tutkimaan rekkoja.
Kun savuke oli puolessa välissä, sotilas äkkiä pahastui ja potkaisi lottaa lujasti vatsaan. Sitten hän lähti kävelemään poispäin.
Kävellessään hän ajatteli: "Olipa kummallinen tilanne!"
-
19. toukokuuta 2003
Itsetuntoni heittelehtii. En täytä niitä vaatimuksia, jotka asetan itselleni.
Minä olen sitä ihmistyyppiä joka aina nostaa rimaa. Ylös ja ylös.
Tänään minulle lähetettiin postissa runoantologia, jossa oli joitain runojani. Olin lähettänyt niitä runokilpailuun.
Saatuani kirjan koin välittömästi suurta syyllisyyttä: "Miksi en ole kirjoittanut enemmän runoja?"
Tämä juuri on osa sitä luonteenpiirrettäni, joka on fundamentaalisesti häiriintynyt.
Luomiseni on neuroottista toimintaa.
Mutta mitä ihmiset yleensä sitten tekevät elämällä?
-
26. maaliskuuta 2003
Yksi asia on joka tosiaan vituttaa minua aina kun näen sen.
Nimittäin "liian tiukat farkut ja huonosti istuva napapaita" -yhdistelmä.
Liian tiukat farkut sopivat joillekin. Huonot napapaidat, ehkä, sopivat joillekin toisille.
Mutta yhdistelmänä ne sopivat vain pienelle ihmisryhmälle. Yleensä erittäin laihoille.
No, se siitä.
Ei minulla mitään oikeaa asiaa tänään ollut.
-
23. maaliskuuta 2003
Ihmisten sanojen takaa löytyy aina jotain muuta heistä.
Voi toivoa että se on jotain hyvää. Älä pelottele minua.
...
Ihmiset ovat jonkinlaisia taideteoksia.
Kuvia ja ääniä. Muotoja.
Irrallaan ihmisestä nämä asiat ovat jotain vaillinaisia.
Yhdessä ne kuitenkin muodostavat käsityksen ihmisyksilöstä toisen ihmisyksilön mieleen.
Tämä mietityttää minua, sillä päässäni risteilee tällä hetkellä välähdyksenomaisia kuvia toisista ihmisistä.
Ja välillä jotain musiikkia, jonka olen assosioinut heihin.
Minulla ei ole tällä hetkellä kenestäkään ihmisestä muuta kuin nämä välähdykset ja äänet.
Kello on kolme aamuyöllä. Kirjoitan pimeässä huoneessa.
En näe muuta ihmisestä olevaa kuin omat käteni.
...
Tänään (ja eilen) mietin, mitä aion tehdä vanhana.
Huomaan jo että aika on salakavala.
En ole nähnyt yli vuoteen monia minulle tärkeitä ihmisiä, mutta se ei tunnu vuodelta, vaan ehkä kuukaudelta.
-
4. maaliskuuta 2003
Löysin tänään hiirimattoni päältä sentin halkaisijaltaan olevan keltaisen möhkäleen.
Maistoin sitä koska epäilin ruuaksi.
Omenaa.
-
1. maaliskuuta 2003
On lauantai. Hiihtoloma on ohi, ja koulu alkaa maanantaina.
Loman viettäminen oli rasittavaa
...
Ihminen on joustava, mutta minä joustan vääristä paikoista.
Ymmärrän yleensä toisia ihmisiä.
Se tekee elämisestä hankalaa, sillä sitä huomaa ettei pohjimmiltaan ole ketään jota voisi syyttää mistään.
Paitsi tietysti se kusipää joka kurkkii aina peilistä.
Ja ehkä sattuma ja sellaiset asiat, mutta niiden syyttäminen nyt ei vain toimi pisemmän päälle.
...
Sain tänään sähköpostissa ketjukirje-addressin jossa kerättiin nimiä Irakin sotaa vastaan.
Ohjeissa luki että addressi pitää lähettää johonkin tiettyyn osoitteeseen sitten kun siinä on kuusisataa nimeä.
Addressissa oli täsmälleen 599 nimeä. Viimeinen oli Miika Laakso, Helsinki, Finland.
Hävitin viestin.
-
25. helmikuuta 2003
Olen pettynyt ja voimaton.
-
14. helmikuuta 2003
Perkeleen espanjaa puhuvat neekerit jotka tulevat häiritsemään valkoista miestä kun tämä juo rauhassa kahviaan.
Tämä sentään oli ymmärtäväinen ja pyysi anteeksi aiheuttamaansa häiriötä.
Tässä kuva:
Pedron pitääkin olla nöyrä. Kumpi täällä on arjalainen?
Noh, se siitä.
Mitä muuta hauskaa tänään sitten tapahtui. Tamppasin hieman mattoja.
Itse mattojen tamppaaminen on tylsää, mutta sohvatyynyjen tamppaaminen mattotelinettä vasten on aika hauskaa, ja tein sitäkin.
Vertaan sohvatyynyjä aina naisiin (tai tyttöihin, miten vaan) hakatessani niitä.
Kaikki alkoi siitä kun meille hankittiin pari vuotta sitten sellainen pienehkö, soma tyyny jossa on japanilaisia kirjainmerkkejä päällä.
Kerran siivouspäivänä tämä tyyny sitten sattui mukaan kun kannoin mattotelineelle kaikenlaista tavaraa.
Tampatessani huomasin että tyyny pomppi kovasti eikä sitä ollut helppoa saada pysymään aloillaan. Se oli hyvin tiukkaan täytetty ja siksi kimmoisa.
Ja piestessäni räpistelevää, japanilaisin kirjaimin kuvitettua tyynyä, alkoi mielikuvitukseni toimia.
Päähäni ilmestyi mielikuva aasialaisesta 160-senttisestä nuoresta naisesta, jolla on pehmeä, hoikka vartalo ja mustat hiukset ja joka pakenee piiskaniskujani hyppien ja väistellen.
Häntä pelottaa ja saadessaan osumia hän voihkii.
Mielikuva ei ollut mitenkään huomattavan kiihottava, mutta se teki tamppaamisesta silti todella mielenkiintoista.
Siitä lähtien olen verrannut muitakin tyynyjä naisiin ja tyttöihin piestessäni niitä.
Olen hauska jätkä.
-
8. helmikuuta 2003
Ihmiset ovat kuin tietokoneita.
Molempia täytyy osata käyttää.
-
2. helmikuuta 2003
Olen sairastellut jatkuvasti viime aikoina. Sen lisäksi silmiäni kirvelee vieläkin, vaikka sain lasit.
Vihaan lukion käymistä.
Ei huvita lukea.
Minulla ei ole vakavasti otettavia tulevaisuudensuunnitelmia, koska kaikki unelmani ovat huonosti toteutettavissa.
Koen että ainoa tähdellinen asia elämässäni ovat erilaiset pyrkimykseni toteuttaa itseäni.
Mitään muuta ei ole.
Hauskanpidosta en oikein saa elämänsisältöä. Humalassakin olen lähinnä hermostunut.
Kaiken koulussa tekemäni työn taas koen valuvan hukkaan.
Toisista ihmisistäkään ei ole apua, sillä en tule toimeen heidän kanssaan.
Jaan ihmiset mielessäni kahteen luokkaan.
Toinen luokka koostuu typeryksistä, joille ei kannata puhua.
Toinen luokka kostuu ihmisistä, jotka pitävät minua typeränä.
-
31. tammikuuta 2003
Tänään sain silmälasit. Kun laitoin ne päähäni, koin valaistumisen.
En todellakaan tiennyt kuinka kurja näkö minulla on. Ei sitä tajua, kun ei ole niitä laseja.
Huomasin kaikenlaista. Ikkunaverhoni näyttivät erilaisilta. Niiden pinnalla pieniä lankoja kulki ristiin rastiin.
Huomasin myös että pinaattilätyt ovat oikeastaan aika rumia kun tarkemmin katsoo.
-
22. tammikuuta 2003
Lainasin skannerini, joten en voi skannata kuvia. Toisaalta en ole tehnyt kuin kaksi uutta.
Tai olenhan tehnyt enemmänkin, mutta kaksi niistä meni yksinkertaisesti pilalle ja kolme niistä ovat niin sairaita että tuskin laitan niitä sivuille.
Toki olen jonkinlainen taiteilija, ja ne sairaatkin kuvat ilmentävät sisäitä maailmaani.
Sen lisäksi olen kuitenkin myös ihminen, ja en halua että toiset lukiolaiset alkavat katsoa minua kuin sekopäätä.
Tietysti viisaat ihmiset näkevät niissä muutakin kuin perverssit piirteet, ja saattavat ehkä arvostaa niitä.
Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ole kovin viisasta porukkaa.
Toisaalta saatan skannata kuvat silti. Eivät ne kuitenkaan ole suorastaan mauttomia.
Näin siis.
...
Luin hiljattain kaikki nämä kirjoittamani tekstit alusta loppuun.
Ensimmäiset tekstit eivät oikeastaan olleet päiväkirjamerkinnän kaltaisia, vaan paremminkin pieniä humoristisia runoja.
Ne ovat vasta hiljalleen muuttuneet tällaisiksi mitä ne nyt ovat.
Olenhan minäkin muuttunut. Kahden vuoden aikana. Varmasti enemmän kuin pystyn itse huomaamaan.
No, koulu on viimeaikoina mennyt päin helvettiä motivaatiovajeen takia.
Olen kuitenkin saanut itseäni niskasta kiinni, ja onnistunut tekemään jotain.
Tänään tutustuin oikein kunnolla Kantin kategoriseen imperatiiviin. Yllättäen se teki minuun huomattavan vaikutuksen.
Filosofeihin voisi yrittää tutustua laajemminkin.
Pitäisi vaan vaivautua.
-
8. tammikuuta 2003
Pyrkimykseni on tehdä kuvataiteellista työtä joka päivä.
Korkeampi pyrkimykseni on lisätä uusi kuva joka päivä.
Sen korkeamman pyrkimyksen saavuttaminen on nyt koeviikolla ollut aika vaikeaa.
Mutta olen kirjoittanut lyriikoita. Hyviäkin.
Olen ihan tyytyväinen itseeni.
Kello on nyt kaksi aamulla.
Huomenna eli tänään on englanninkoe.
Mutta se alkaa yhdeksältä. Ehdin nukkua seitsemän tuntia.
-
2. tammikuuta 2003
Tänään totesin olevani misantrooppisen häiriön partaalla.
Olen nuhassa.
Vedin tänään aspiriinia ja mahalaukkuni tuntuu siltä kuin se olisi muuttunut ohueksi lasiksi.
Kaikki ovat hulluja.
Tänään aion lukea Kalervo Palsan koottuja päiväkirjoja.
Ja hieman venäjää huomiseen kokeeseen.
-
1. tammikuuta 2003
Juuri alkaneen vuoden kunniaksi vaihdoin taustakuvani.
Minulla on nykyään taustalla ylösalaisin käännetty Ville Itälän kuva.
Itälä on typerä populisti.
Vuodenvaihteen juhlinta meni rattoisasti.
Keskustelimme toisesta maailmansodasta ja kunnallispolitiikasta.
Juhlien isäntä oli isopartainen runoilija, jolla oli paljon hyviä viinejä.
Kävin myös toisissa juhlissa, tai paremminkin hiipuneissa bileissä.
Siellä keskusteltiin psykologiasta.
Molemmissa oli miellyttävää käydä.
-