Hassuja juttuja 2005 (1)

--- 

27.4.2005 ke

Aamulehden pääkirjoitus tänään: ”Pedofiliaan ei liity lieventäviä asianhaaroja”. Teksti alkaa: ”Ihmismielen vinksahduksista tuskin mikään on yhtä luotaantyöntävää kuin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö.” Hienoa, tällainen sentimentaalinen ote journalismissa tuo mieleen ihan ne ajat, kun sanomalehti oli vasta keksitty. Teksti päättyy: ”Kun kymenlaaksolaismies tai muut hänen kaltaisensa joutuvat Suomessa oikeuden eteen, kenenkään mieleen tuskin tulee etsiä rikossarjaan lieventäviä asianhaaroja.”

Varmaan pääkirjoituksen kirjoittajan itsetuntoa hiveli, kun hän pääsi tuntemaan ”oikeamielistä vihaa”. Sitähän jokainen kunnioitettava suomalainen tuntee pedofiilejä kohtaan. Jos joskus on tarvetta kokea yhteisöllisyyttä, riittää kun sanoo: ”Vittu mä muuten vihaan pedofiilejä”. Kaikki ovat samaa mieltä. Jokainen kantaa kortensa kekoon keskustelussa ja lopuksi on aivan kuin jokaisen rintaan olisi ripustettu pieni kunniamerkki. Hyvä kun on pedofiileja joihin on korrektia kanavoida ihan loputtomasti vihaa. Kukaan ei ole pedofiilin puolella koskaan.

Minä nyt kuitenkin olen sitä mieltä ettei lapsiin sekaantumisen voi perustella olevan ainakaan tappoa oleellisesti pahempi rikos, pikemminkin päin vastoin. Miksei kukaan vihaa tappajia? Vankilassakin tappajat saavat olla ihan rauhassa, pedofiilit sen sijaan yritetään tappaa. Minusta kuitenkin ihminen joka on tehnyt kolme tappoa tai enemmän saattaa hyvin olla syyllistynyt vakavempiin rikoksiin kuin Jammu Siltavuori.

Lopuksi voisi vielä huomauttaa että on aika outoa väittää ettei pedofiliaan liity minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja, ovathan nykyiset pedofiilit hyvin usein itse joutuneet lapsina pedofilian uhreiksi.

---

26.4.2005 ti (3)

Mistä on kiltit tytöt tehty on näytelmä, jota Mäntän Uusi Teatteri esittää juuri. Sen on ohjannut Janne Salminen, se on olosuhteisiin nähden varsin ammattimaista jälkeä eikä mitään jauhamista tai farssia.

Aika odottamatonta että se juuri nyt tapahtui, mutta jotenkin sain uuden näkökulman nuoruuteen tuota näytelmää katsoessani. Tuli sellainen olo kuin olisin aikoinani hukannut nuoruuteni. Että kaikki maalaaminen ja kirjoittaminen ja muu oli tuhlausta, olisi vain pitänyt pitää hauskaa ja jatkaa unelmoimista. Muutenkin tämä olo on sikäli outo juttu että minähän olen vieläkin nuori. Ei minulla ole realistista syytä tässä vaiheessa ajatella hukanneeni nuoruuteni.

Toisaalta en silti vaihtaisi tätä pois. Jos olisin vain assimiloitunut kulttuurin ihanteisiin kuuntelematta omiani olisin eri ihminen, yhdentekevä, hukkunut, länsimaisen elämän huumetta kaksin käsin itseensä piikittävä oravanpyörän keikuttaja, tuleva kylmä juppi ja vittuuntuneiden lasten isä. Jos tästä vielä ikinä kehityn, sen on tapahduttava menemällä eteenpäin, ei menemällä taaksepäin.

Tälläiset olotilat, kun saa uuden näkökulman itseensä, ovat verraten harvinaisia. Niitä ei yhteen elämään aivan mielettömän montaa mahdu. Kirjoitan tätä nyt muistiin jotta muistaisin myöhemmin miltä minusta tuntui.

Tunne alkaakin olla jo kadonnut. Mielikuvat ovat vielä tallella, mutta ne ovat etäisiä. Ne näkyvät television ruudulla sumun seassa, ja minä olen yksin tyhjässä harmaassa huoneessa miettimässä mitä elämälleni teen, ajatusteni vankilassa. Ennen kuin huomaankaan, tulen taas tottumaan tähän.

---

26.4.2005 ti

Katselin vanhoja lukion luokkakuvia. Tuli taas vieraantunut olo. Olenko minä ollut tuolla? Monien omienkaan ryhmäläisten kanssa ei tullut juteltua kuin pari kertaa tai ei koskaan. Jälkikäteen katsottuna koko aika näyttää vain univelan ja ajoittaisten vitutusten värittämältä sumulta. Joihinkin ihmisiin läheni, useimmat jäivät etäisiksi kuin akvaariokalat.

Nyt puhutaan lehdissä luokalliseen lukioon palaamisesta. Luokattomuus on kuulemma huono asia, koska luokattomasta lukiosta ei jää käteen ”eliniän kestäviä ystävyyssuhteita”. Jos ryhmien sijasta olisikin opiskeltu luokittain niin ehkä minäkin olisin tullut vähintään jutelleeksi jokaisen ryhmäläiseni kanssa. Mutta jotenkin silti kavahdan ajatusta. Olisiko se sitten ollut parempi järjestelmä?

Olin koko peruskoulun yhdeksän vuotta samalla luokalla useiden poikien kanssa. Tulimme ihan hyvin toimeen. Niin kuitenkin kävi että nykyään tapaan näitä tyyppejä vain erittäin harvoin. Ystävyyssuhteet eivät synny siten että ihmiset liimataan yhteen luokkien avulla. Kunnollinen ystävyys edellyttää sitä että jokainen ihminen vapaasti tutustuu ympäristöönsä ja valitsee sieltä itselleen sen porukan tai ne porukat, joihin haluaa kuulua. Koulun tehtävä on valmistaa oppilaat siten että he pärjäävät yhteiskunnassa, eikä yhteiskunta ei ole enää kyläyhteisö joka sitoo ihmiset toisiinsa. Yhteiskunta on iso sekamelska, ja sieltä voi jokainen valita itselleen mieluisimmat ystävät, puolisot ja harrastukset jos vain uskaltaa. Koulussa harjoitellaan elämää, ja elämä on sitä, ettei kukaan tule ihmistä heittämään johonkin ryhmään tai töihin tai mihinkään, vaan se on tehtävä itse. On itse osattava löytää ja säilyttää sosiaaliset suhteensa kuin aikuinen. Näin minäkin teen ja yritän tehdä, koska se taito on osa ihmisenä olemista. Jos lukioon palautettaisiin teennäinen yhteisöllisyys luokkien muodossa, ei se pitkässä juoksussa luultavasti hyödyttäisi edes sosiaalisesti rajoittuneita.

Ihan oma asiansa on sitten vielä se että minä itse olisin joutunut varmaan luokallisessa lukiossa aika pahaan kuseen. Ensinnäkin olisin lukion toisena vuonna joutunut vaihtamaan luokkaa kun lopetin pitkän matikan ja fysiikan viimein myönnettyäni, kuinka vääriä aloja ne minulle ovat. Lisäksi olisin vielä jäänyt kolmantena vuonna luokalleni pitkänpuoleisen sairasloman takia. Nyt saan lukion loppuun varmaan kolmessa ja puolessa vuodessa niin ettei viimeisen puolen vuoden aikana tarvitse enää tehdä paljon mitään, ja on se nyt mukavampaa kuin käyttää neljä vuotta pakkotahtisessa järjestelmässä ja elää ilman mahdollisuutta saada kurssimerkintöjä koulun ulkopuolisista projekteista.

---

25.4.2005 ma (2)

Olen kyllästynyt siihen kun ihmiset kysyvät ”Miksi?” silloin kun he oikeasti haluavat vain ilmaista tyytymättömyyttään tapahtumien kulkuun.

---

25.4.2005 ma

Politiikka ei ole innostanut vähään aikaan. Koko maailma näyttäisi elävän pimeää kautta. Kun Bush valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran, olin vihainen. Kun World Trade Center tuhottiin, minua jännitti. Mutta kun Bush valittiin toisen kerran, kun Afganistanin sota alkoi, kun Irakin sota alkoi, kun Madridissa räjähti, kun kävi ilmi että jenkit systemaattisesti kiduttavat terrorismista epäiltyjä ja kun taantumuksellinen paavi valittiin, en ole jaksanut enää muodostaa mitään erityistä reaktiota. Ajan henki on kova, kylmä ja tyhmä.

Pieniä rippeitä siitä näkyy Suomessakin. Vanhaa kunnon hyvinvointivaltiota ollaan kaikessa hiljaisuudessa repimässä pois ja tilalle halutaan kovaa tehomaailmaa. Tämänkin päivän lehdessä joku asemaa saavuttanut tyyppi kirjoitti muun juttunsa ohella, että hänen mielestään yliopistojen pitäisi alkaa periä lukukausimaksuja. Minusta jos jonkun yhden paikan yhteiskunnassa tulisi toivottaa tervetulleiksi lahjakkaat tai edes keskitasoiset mutta raakaan kilpailuun kykenemättömät tyypit, sellaiset sopeutumattomat, onnettomat tai vähän hullut, kuten vaikka minut, niin kai juuri sen laitoksen pitäisi olla koulu tai yliopisto. Kyllä nämäkin tyypit johonkin kuitenkin päätyvät.

Onneksi sentään vielä yksittäisistä ihmisistä löytyy vähän pehmeyttä. Toivottavasti se ei katoa.

---

23.4.2005 la (2)

Krapula tekee minusta romanttisen. Kaunein tänään lukemani lause löytyi osoitteesta http://wikimediafoundation.org/wiki/Home:

Imagine a world in which every single person is given free access to the sum of all human knowledge. That's what we're doing. And we need your help.

Tiederomantiikkaa. Käsilläni ei nyt ole parempaakaan romantiikkaa.

---

23.4.2005 la

Jotkut ihmiset lähettävät sähköpostissa ketjukirjeitä. Toiset jopa kirjoittavat niitä. Kerran minulla paloi kiinni ja kirjoitin itsekin ketjukirjeen, jonka lähetin kavereille. Viestin otsikko oli ”Enkeli” ja se meni näin:

Olipa kerran ISO KYRPÄ
se sano pistä mut eteenpäin
0 ihmistä - vanhus kopla hirttää sut
1 ihminen - joudut kuuntelemaan jotain tylsimystä
2-4 ihmistä - sulla menee ihan hyvin
5-8 ihmistä - saat orkun muttet tiiä miksi
9+ ihmistä - saat Fiat Punton

Ei taida olla enää kierrossa. Ehkä se ei vedonnut ihmisiin.

---

18.4.2005 ma (4)

   Kuvataide on aika hankala media lopulta. Jos kirjoittaisin tekstejä, kaikki olisi paremmin. Teksti on jo käsitteenä puhdasta ideaa, ja hyvin tiukassa formaatissa olevaa sellaista. Sen voi tallettaa muistivihkoon, kovalevylle, cd:lle tai lautasliinan kulmaan. Sitä on helppo monistaa, sitä on helppo siteerata – käytettävyys on äärimmäisen hyvä. Tekstin ainoa rajoitus lienee, että se on informaation muotona ankaran sarjallista, eli teksti etenee lineaarisesti vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas ja voi kuvata vain yhtä asiaa kerrallaan. Tässä suhteessa teksti eroaa voimakkaimmin kuvataiteesta, joka on rinnakkaista. Maalaus välittää itseään kokonaisuutena. Ensi silmäys maalauksesta hahmottaa yhtä paljon joka kohdasta, kun taas ensi silmäys tekstistä hahmottaa osan siitä täydellisesti ja osaa ei lainkaan.

   Kuvataiteilijat graafikoita lukuunottamatta ovat ankarasti sidoksissa materiaan, koska nykyisten digitaalisten medioiden taso ei ainakaan toistaiseksi riitä kuvataiteelle. Tietokoneella tehdyt kuvat ovat samannäköisiä ja rumiakin, eikä koneella työskentely ole mukavaa. Voin toki maalata akryyleillä ja tallettaa kuvani sitten digitaaliseen muotoon digikameralla, mutta ei se ole sama asia. Jos maalaukseni on 60 cm * 60 cm, se ei mahdu näytölle muuten kuin pala kerrallaan tai kutistettuna. Sitä ei voi tulostaa koska se on liian iso ja printterit ovat huonoja, ja sitä paitsi ne tulostavat paperia ja mustetta eivätkä kangasta ja akryylimaalia.

   Pidän monistettavuudesta. Monistettavuus on työkalu yleisön tavoittamiseksi. Monistaminen on hyvä käytäntö. Teos on hyvin monistettava, kun se voidaan muuttaa digitaaliseen muotoon ja tästä muodosta aina tarvittaessa materiaksi. Tällöin teos on helppo ottaa mukaan minne tahansa ja sitä voi vaikka kopioida kaverilleen. Saatavuus ja käsiteltävyys siis paranevat. Myös säilyvyys on turvattu. Digitaalisen tiedon voi polttaa tuhannelle cd:lle ja ripotella ne ympäri maailmaa. Jos 900 cd:tä tuhoutuu, 100 on vielä ehjänä, ja niissä on teos kokonaisuudessaan. Tekstejä voi helposti lainata kirjastosta tai imuroida netistä. Maalausta sen sijaan täytyy joko matkustaa itse katsomaan tai sitten tyytyä halpaan jäljitelmään lehden sivulla tai koneen ruudulla.

   Mutta mieltymys digitaaliseen tietoon ja monistettavuuteen on vain minun eriytynyt näkemykseni. Teatterin tekijät, tanssijat, esittävät muusikot ja performanssitaiteilijat varmaan sanoisivat tähän, että taideteoksen pitääkin olla ainutkertainen, jotta yleisön kokemus olisi ainutlaatuinen. Tai että varsinainen taideteos sisältyy sekä siihen, että se esitetään teatterin tai konsertin muodossa että siihen, mitä sen alkuperäinen käsikirjoitus sisältää.
   No, ihmisten sormenjäljet ja DNA:t ovat ainutlaatuisia. Lumihiutaleet ovat ainutlaatuisia. Maapallo on ainutlaatuinen. Jokainen syömäni nakki on ainutlaatuinen. Ei se ainutlaatuisuus silti juurikaan sytytä, kun on jo tottunut tunnistamaan siihen sisältyvän redundanssin. Myönnän, että psykologisessa mielessä erilaisten ilmiöiden ainutlaatuisuus tai monotonisuus on pelkkä havaintokysymys enkä nyt kannata mitään masentunutta maailmankuvaa, mutta jostakin asiasta vakavissaan olevan ihmisen on silti tunnistettava redundanssi silloin, kun sitä ilmenee.
   Esitystilanteen taiteelliseen arvoon vetoaminen, puolestaan. Ei esitystilanteella itsellään yleensä ainakaan mitään nimenomaista sanomaa ole. Ajatellaanpa vaikka sävellystä. Eivät kai säveltäjät ole optimoineet sävellyksiään siten että ne sopisivat yhtäaikaa maailman jokaiseen konserttisaliin tai kirkkoon muodostaen niiden pohjalta aina jonkin merkityksellisen sanoman? Eivätkö konserttisali tai konsertti ole lähes kaikissa tapauksissa vain menetelmiä sävellyksen välittämiseksi yleisölle, ja mikäli hyvälaatuinen nauhoite ja hifi-välineet tuottavat yhtä hyvän tuloksen, niin onko sillä väliä kumpaa käyttää?
   En silti sano, ettenkö nauttisi konserteista, ja ettenkö nauttisi konserteista jopa siksi että ne ovat konsertteja. Välittäähän konsertti muutakin kuin pelkän sävellyksen, kuten esimerkiksi käsityksen soittajien taitavuudesta. Kun huomaa muusikon olevan taitava ja soittamisen olevan vaikaa, tilannetta on kiehtovaa seurata, oli mielenkiinto soittamisen taitoa tai soittajaa kohtaan sitten emotionaalista tai älyllistä. Jos musiikkiin sisältyy improvisoituja osuuksia, niin se vasta hienoa onkin. Yleensäkin kun tietää jonkun tai joidenkin parhaillaan uhraavan omaa aikaansa ja vaivaansa jonkin esityksen eteen, se tekee vaikutuksen.

   Korostan silti ideakeskeisyyttä ja idean merkitystä. Edellä mainitsemani oman ajan, vaivan ja taidon käyttäminen jonkin esityksen eteen ei lopulta eroa esimerkiksi siitä, kun perheenemäntä uhraa omaa aikaansa, vaivaansa ja taitoaan valmistellessaan hyvää perhejuhlaa. Perhejuhlat ovat parhaimmillaan hienoja tilaisuuksia, mutta mitään taideteoksia ne eivät kategorisessa mielessä ole sen enempää kuin elämä yleensäkään.
   Minua on aina vaivannut taiteessa se että taideteosten pohjimmaiset ideat ovat usein vaikuttaneet jotenkin tylsiltä. Aivan kuin taide ei itsessään pystyisi sisältämään sen tekemiseen vaaditun taituruuden lisäksi mitään älyllisesti inspiroivaa, ikään kuin objektiivisesti hienoa. Taideteoksen ”onnistuminen” nojaakin vain minun omiin fiiliksiini. Minun pitäisi nauttia. Minun pitäisi tulla valaistuneeksi. Ja jos tämä ei luonnistu niin kaikki olikin minun kannaltani vain turhaa. Muusikot soittavat ihan turhaan ja tanssijat hyppivät ilman syytä. Ja minä istun jossain penkissä kehtaamatta lähteä.
   Siksi korostan taiteen tulkinnallis–älyllistä puolta. Tämä ei tietenkään ole kaikille medioille, esimerkiksi instrumentaalimusiikille, luonteva piirre, mutta kuvataiteessa ja kirjallisuudessa se olisi helposti saavutettavissa ilman että tuotoksen tunnepuoli tästä kärsisi, tai että taide muuttuisi puuduttavan kantaaottavaksi. Haluan, että useampi taideteos sanoisi jotakin yleismaailmallisempaa kuin ”tämän piirroksen piirtäminen on vaatinut suurta teknistä taitoa” tai ”tämä kirja koetaan usein ahdistavaksi”.

   Alkuperäiseen aiheeseen palatakseni, älyllisyys vaikuttaa myös monistettavuuteen. Kaikki, mikä auttaa purkamaan taideteoksen loogisten ilmiöiden suhteiksi, parantaa monistettavuutta. Teksti mediana pystyy kiertämään tämän ongelman olemalla jo valmiiksi digitaalinen järjestelmä, mutta kaikkea taidetta ei voi yhtä atomistisesti purkaa sarjoiksi, matriiseiksi tai muiksi sellaisiksi. Aina kun taideteos kuitenkin on sisältöpuoleltaan sellainen, että sen keskeisen sisällön voi ainakin suurpiirteisesti löytää ja muistaa, se muuttuu monistettavampaan muotoon. Jos tällainen taideteos tuhoutuu, sen voi jopa maalata uudelleen, koska ainutlaatuisuus ei ollut sen ainoa pointti. Ja koska minä pidän monistettavuudesta, pidän sopivaa määrää älyllisyyttä jo siksikin hyvänä piirteenä taideteoksessa.

---

18.4.2005 ma (3)

Olen luopunut aiemmin tärkeimpänä pitämäni esseeni kehittelystä. Totesin sen olevan paskaa, joskin skitsofreenisellä perinpohjaisuudella vaalittua ja kauniin näköistä sellaista. Mitä kaikkia hölmöjä kuvitelmia minulla olikaan, luentosaleista ja ulkomaista. Pohjimmainen ideani ei vain toiminut. En kyllä ole ajautunut henkilökohtaiseen kriisiin, pikemminkin olen vähän helpottunut. Tämä oli aivan samanlainen mittasuhteensa menettänyt juttu kuin se, kun viimeksi rakastuin. Minun täytyy varoa itseäni. Minulla on paljon hyvää mille omistautua. Minun ei kannata heittäytyä uuteen enää niin rämäpäisesti että alan menettää jo hankkimiani asioita. Jos teen nyt työtä minusta voi tästä tappiosta riippumatta tulla esseisti, taiteilija, sarjakuvanpiirtäjä ja ehkä jopa kirjailija – kaikki ovat kyllä käteni ulottuvilla, joskaan eivät ehkä yhtä aikaa siten että voisin tämän yhden elämäni aikana valita kaikki. Mutta jos hyvin käy ja jos haluan, onnistun siinäkin.

Siitä olen ylpeä että ratkaisin tämän logiikalla. Työstin esseetä maanisesti päiväkausia ja pureuduin ongelmavyyhdin kovaan ytimeen saakka kunnes lopulta tajusin, ettei mitään ongelmaa ollut koskaan ollutkaan, paitsi päässäni. Missään vaiheessa en luovuttanut, vaikka pidin usein taukoa. Ja sitten 16. päivä joskus kello kolme yöllä tuli se ”naks” -tunne, kun jokin asia pään sisällä muuttuu, eikä enää palaa. Se oli hieno ja kaamea tunne. Jos vaikka jokainen, joka uskoisi olevansa Napoleon, yrittäisi ymmärtää itseään ja ”suurta ideaansa” samalla perinpohjaisuudella kuin minä, niin he voisivat parantua. Ja uskonnotkin varmaan voisivat lakata olemasta. Nämä kyllä olivat ylimielisiä ja liian kapeasti ajateltuja väitteitä, mutta annan ne itselleni nyt anteeksi koska olen äskettäin ratkaissut suuren henkilökohtaisen ongelman.

Mietin tosin olisiko minun hyväksi laittaa keskeneräinen essee johonkin näkyville. Ehkä se estäisi jotakuta toista tekemästä samoja virheitä. Tai sitten ei. Todennäköisemmin ei, koska tällaiset asiat nyt eivät yleensä kiinnosta edes skitsofreenikkoja. Sitä kamaa harva varmaan lukisi eikä kukaan ymmärtäisi. Ellei joku sitten innostuisi ja luulisi, että olinkin oikeassa. Ja saatoinhan minä ollakin, ei sitä vain voi tietää.

---

18.4.2005 ma (2)

Telkkarista tuli dokumentti, joka liittyi vuoden 1945 Berliiniin. Katsoessa tuli mieleen kirja Berliini 1945 jossa kerrottiin kaikenlaisia jänniä juttuja siitä mitä tapahtui, kun neuvostojoukot valtasivat paikan. Kolmasosa alueen naisista raiskattiin, jotkut useita kertoja. Monet saksalaistytöt arvasivat etukäteen tulevansa raiskatuksi ja halusivat menettää neitsyytensä ennen sitä. Korkea-arvoisten natsiupseerien vaimot ja lapset olivat hieman nälkiintyneeseen muuhun kansaan verrattuina hyvin syöneitä ja siksi todennäköisempiä raiskauksen kohteita, ja tämän sävyinen rangaistus tavallaan miellytti tavallisia kansalaisia heidän nälässään. Ja kun raiskauksia oli tehty jo paljon, neuvostopropagandistit alkoivat syyttää Berliinin naisia sukupuolitautien järjestelmällisestä tartuttamisesta neuvostojoukkoihin, mikä minusta on varsin härski syytös.

Aloin pohdiskelemaan tilannetta pragmaattiseen sävyyn. Mielessäni käväisi, että jos olisi ollut nainen ja tuolloin Berliinissä, olisi voinut tyydyttää itseään jo valmiiksi niin että olisi kunnolla märkä. Sitten venäläiset tulisivat, ja jos ne raiskaisivat, voisi vain kuvitella nauttivansa. Sitä paitsi jos suorastaan teeskentelisi nauttivansa, raiskaaja varmaan laukeaisi nopeammin ja lähtisi. Saattaisi tosin huonolla tuurilla tulla useamman kerran raiskatuksi, mutta ainakin se olisi vähemmän traumaattista. Ehkä todella huonolla tuurilla jopa ammutuksi, koska olisi ”huora”. Mutta varmaan muutama kovaluontoinen tai autistinen teki jotain tämän suuntaista.

Tässä asiassa yksilön ilmeinen etu ei kuitenkaan olisi välttämättä yhteisön etu, sillä jos kaikki olisivat kuvitelleet nauttivansa, olleet valmiiksi märkiä ja viime kädessä vähän jopa nauttineet, niin venäläiset olisivat varmaan kokeneet tekonsa vähemmän pahoiksi ja raiskanneet paljon enemmän. Oikeastaan koko raiskauksen käsite olisi alkanut hämärtyä. Joku eksistentialistinen murros olisi syönyt sen. Ja entä jos venäläiset eivät olisikaan raiskanneet saksalaisnaisia? Olisihan teoriassa mahdollista, että saksalaisnaiset olisivatkin raiskanneet venäläiset, kun olivat jo valmiiksi mehuissaan ja odottivat raiskaavia valtaajia.

Teemu Mäki kirjoittaa: ”Kipu on tyhjyyden kivikyrpä ja voit vain yrittää tulla halukkaaksi vituksi – se nai sinua joka tapauksessa.” Onko raiskatulla oikeutta kokea mielihyvää ilman että raiskaus tai sen kielteisyys mitätöityy? (tässähän on selvä yo-koekysymys!) Jos ei ole niin se on aivan törkeää ja epäinhimillistä totalitarismia. Vaikka uhri lopulta suorastaan nauttisi, ei se saisi olla mikään lieventävä asianhaara raiskaajan kannalta.

Seksi ei tietenkään ole logiikkaa (jotkuthan jännittävät niin paljon etteivät pysty tavalliseenkaan yhdyntään), mutta vaikka raiskatuksi tuleminen on sinänsä negatiivista, ei sen olisi välttämätöntä olla se elämän pilaava kokemus, mikä se monille uhreille on. Yksi osa koko suurta raiskatuksi tulemisen kakkua on se että yhteiskunta ja kulttuuri kannustavat ihmisiä hahmottamaan raiskatuksi tulemisen niin negatiivisena kokemuksena kuin mahdollista. Kukaan ei varmaan uskalla ainakaan julkisesti vähätellä raiskatuksi tulleen kärsimystä. Paitsi minä nyt tässä teen jotain, mikä jonkun mielestä olisi törkeää vähättelyä, mutta enkö minä olekin jo matkalla Teemu Mäkien ja Jouko Turkkien taidekyrpävittumaailmaan, joten kuka selväjärkinen minua enää kuuntelisi.

Voiko ihmisen kärsimys olla täydellinen, ennen kuin siihen ole suhtauduttu kaikilla kolmella tavalla: empaattisesti, neutraalisti ja vähättelevästi? Ehkä näiden lisäksi vielä välinpitämättömästi.

---

18.4.2005 ma

Muistelen erään vanhan kaverini isän ulkomuotoa, mutta se ei tule päähän. Näen vain erään hieman samannäköisen opettajani kun yritän nähdä tätä isää. Sillä tavalla aina toisinaan tapahtuu. Mutta se vasta outoa on kun unohtaa miltä itse näyttää. Minulle kävi niin kun katsoin 8 Mile -elokuvan. Yritin pitkään palauttaa omaa naamaani mieleeni ja tunnustelinkin kasvojani käsilläni, mutta muistin vain elokuvan pääosan esittäjän eli Eminemin naaman. Peiliä ei ollut saatavilla. Ehkä puolen tunnin jälkeen muistin erään valokuvan missä olen, ja sitä kautta homma alkoi viimein purkautua. Varmaan tietynlaista depersonalisaatiota tämä.

Ihmisten kasvot alkavat muuttua, kun niitä katsoo tarpeeksi kauan ja pitää katseen silmissä. Puhuin tästä kaverin kanssa eilen kotimatkalla. Me molemmat keksimme ilmiön aika pieninä. Minä huomasin sen kaverin kanssa ja säikähdin, Sami taas peilin edessä. Sinäkin voit tehdä tämän tempun itsellesi jos sinulla on peili. Sitten, jos joudut joskus tekemään ”Nuoruusiän kokemuskyselyn” (NKK), voit vastata kyllä kysymykseen ”Oletko koskaan nähnyt henkilön kasvojen muuttuvan toisenlaisiksi häntä katsoessasi?” ja saat yhden pisteen lisää ”psykoottiseen havaintomaailmaan”.

Kävin muuten viime marraskuussa puolen tunnin keskustelun peilikuvani kanssa. Kokemus oli toisaalta epämiellyttävä, toisaalta miellyttävä ja toisaalta mitäänsanomaton.

---

15.4.2005 pe (2)

Isä osti minulle mikkikuulokkeet. Jos yksi tuoksu on maailman paras tuoksu niin se on uuden elektroniikan tuoksu. Vähän kuin rautakaupan tai autoliikkeen tuoksu, kuitenkin sivistyneempi. Nykyinen tietokoneeni tuoksui siltä pitkään.

Kun eilen kävelin kotiin, ohitin yhden kerrostalon kello kymmenen aikoihin. Telkkarista tuli kymmeneltä varmaan jotain todella mielenkiintoista, koska näin kolmesta eri ikkunasta, kuinka huoneiden valaistus muuttui yhtäaikaa saman tv-lähetyksen mukaan. Mietin kuinka tämä näkymätön linkki sitoo nuo ihmiset yhteen, eivätkä he tiedä sitä, eikä sillä ole heille mitään väliä.

Tein vuoden keskeneräisenä olleen ruotsin portfolion. Akateemisen kirjakaupan ruotsin sanakirja on kyllä paska. Kuinka voi kirjoittaa hyviä aineita, kun 25 000 sanaa käsittävä suomi–ruotsi–suomi -sanakirja ei tunne esimerkiksi sanoja hippi, kannabis, putka, neurolepti, suuseksi eikä suihinotto? Takakannessa vielä lukee: ”elävää käyttökieltä”. Mitä sanakirjasta sitten löytyy? Ruotsiksi osataan kääntää rintamamieseläke, peräkkäistiedosto, mannerjalusta, lyhytvalintanumero, lukkarinrakkaus, ”vaipua merten syvyyksiin” sekä paljon kirkollista sanastoa. Hienoa. Minä en tiedä, mitä lukkarinrakkaus edes tarkoittaa.

---

15.4.2005 pe

   Teesini täydellisestä ihmisyydestä

   Jokaisella ihmisellä on tunteet ja järki. Ilman tunteita ei ole mitään, mutta ilman järkeä mikään ei toimi. Tunnetta on kuitenkin liikaa. Sitä pitäisi voida karsia. Ihmisten pitäisi olla rauhallisempia, toimia johdonmukaisemmin ja tietää, mitä he haluavat. Kun heti ensimmäisenä ei turvauduttaisi tunteeseen ja yritettäisi sitten muuttaa tunnetta järjeksi, maailmassa olisi vähemmän sotaa, väkivaltaa, rikoksia, aseita, saastutusta ja muita tuhoisia ja itsetuhoisia käsittämättömyyksiä. Kehitysmaatkin kehittyisivät ja sitä kautta ylikansoitus pysähtyisi. Ihanneyhteiskunnassa älyllisesti lahjakkaimmat kuluttavat aikansa luovassa ja tieteellisessä työssä ja heidän elämänsä täyttyy siitä. Lahjattomammat ylläpitävät yhteiskunnan palveluita ja yleistä järjestystä, tekevät yksinkertaisempia töitä ja nauttivat yhteisesti hankitun korkean elintason suomasta vapaa-ajasta. Asiat olisivat paremmin, kun tunteita olisi vähemmän. Tunteet ovat lopulta vain este kaikenlaisille kunnioitettaville pyrkimyksille.

   Poliittisesti olen feministi, kun naisia nyt kerran on olemassa, ja heitä sorretaan, mutta teoriassa naisia ei pitäisi olla lainkaan olemassa, tai heidän pitäisi olla toisenlaisia. Naisen mieli turvautuu kaikenlaisiin vaikutelmiin. He eivät ymmärrä sitä että maailma on systeemi, systeemi on rakastettava, ja jokainen joka rakastaa systeemiä on voitoksi ja iloksi kaikille. Naiset, tosin myös hyvin monet tyhmät ja piittaamattomat miehetkin, edustavat niitä ihmiskunnan piirteitä, joiden olisi tulevaisuudessa syytä väistyä. Myös miehen kaipuun naisellisia henkisiä ominaisuuksia kohtaan tulisi väistyä. Miesten tulisi olla sisäsyntyisesti kypsiä ja kyetä toimimaan ilman. Oikeastaan koko kahden sukupuolen idea on ihmisen suhteen jo vanhentumassa, sillä se ei palvele enää laadukasta elämää. Ei alistavan vaiston orjuudessa eläminen pohjimmiltaan tuota iloa eikä hyötyä.
   Dilbert Newsletterissä kerrotaan lukijoiden lähettämiä tarinoita kaiken maailman pöntöistä. Ja aina nainen on se joka ei osaa käyttää logiikkaa, nainen on se joka tekee hölmöyttään helposti vältettävissä olevan virheen, nainen on se joka keskittyy ilmeisen yhdentekevään asiaan. Ei sellainen ole elämää, ettei vaistonvaraisesti ymmärrä syy–seuraussuhteita. Eikä näin ole pelkästään Dilbert Newsletterin maailmassa vaan myös kaikessa siinä mitä minä päivittäin näen ja kuulen tavallisia asioita hoidellessani tai viettäessäni aikaa.
   Naiset rumenevat vanhetessaan, miehet eivät. Näin tapahtuu myös evolutiivisessa mittakaavassa.

   Tämän tekstin ei ole tarkoitus kuvata unelmiani tai mielipiteitäni vaan pikemminkin sitä suurta kuplaa, jonka sisällä elän.

---

13.4.2005 ke (3)

Minä aina dissaan koulua, mutta nyt otan vähän takaisin. Vähäisen kurssikertymäni vuoksi puhuin vararehtorin kanssa. Nyt näyttää siltä että voin saada kurssimerkintöjä omista projekteistani. Maalauksista, taidenäyttelystä, esseistä sekä Half-Lifen kentistä. Minun täytyy vain toimittaa ne arvioitaviksi jossakin ymmärrettävässä muodossa. Aiemmin olin niin pessimistinen etten viitsinyt edes pyytää tällaista. Olin varma, ettei se menisi läpi.

Tämä osoittaa, että lukion tavoitteet laitoksena ovat korkealentoisempia kuin pystyssä pysyminen ja törkeisiin virheisiin syyllistymisen välttäminen. Aika näyttää, hyväksytäänkö yhtäkään projektiani lopulta kurssiksi, mutta nyt ainakin olen toiveikas.

Jos olisin luottanut kouluun vähän enemmän alun alkaenkin ja tarjonnut tuotoksiani hyväksyttäviksi kursseina niin minun olisi tarvinnut ruikuttaa koulun pahuutta tällä palstalla vähemmän.

---

13.4.2005 ke (2)

Koulutodistukseni tähän mennessä:

Lukion läpäistäkseni minun täytyy suorittaa 75 kurssia. Olen kirjoittanut äidinkielen ja englannin ja saanut niistä alustavasti E:t. S tarkoittaa suoritettu, K tarkoittaa kesken ja * tarkoittaa valittu, mutta tässä * ei tarkoita käytännössä mitään. Lyhyen matematiikan kursseissa lukee usein S, koska siirryin pitkältä matikalta lyhyelle ja kurssit kompensoituivat. Pitkän matikan numerot olivat: 8, 9, 9, 8, 8, 8, 6, 4. Keskiarvoni ilman pitkän matikan numeroita on 7,79.

Keskeneräiset kurssit:
Englanti 8 - Koe tekemättä
Ruotsi 4 - Portfoliosta puuttuu tutkielmaosuus
Maantieto 3 - En tiedä miksi tämä on kesken
ET 3 - Selvittämättömiä poissaoloja
Psykologia 5 - Koe tekemättä

Noita ”Koe tekemättä” -kursseja ei enää välttämättä voi lainkaan suorittaa.

---

13.4.2005 ke

Kun asuin kotona ja kävin lukioa, opin hyvin vähän. Tulin masentuneeksi ja neuroottiseksi.

Kun asuin yksin ja kävin lukioa, opin hyvin vähän. Arvioiden mukaan olin tulossa psykoottiseksi.

Kun asun yksin enkä käy lukioa, opin kaikenlaista. Kuten että olen itse vastuussa sosiaalisesta elämästäni. Että elämässä ei pidä stressata liikaa. Miten hetkeen tartutaan. Mitä haluan. Miten työ ja huvi jaetaan. Mikä merkitys on unirytmillä ja asunnon siisteydellä. Mitä toiset ihmiset ovat. Ei tällaisissa taidoissa sinänsä mitään hehkuttamista ole, tavallaan aika lapsellista, etten osannut näitä aiemmin. Mutta nyt kuitenkin olen oppimassa.

Lukioon on vielä palattava, koska se on kesken. Mutta olen oppinut jo kaiken sen mitä tuotteistetun, väärin optimoidun pakkotahtisuuden kautta minulle voidaan opettaa. Ei sillä että opetettava itsessään loppuisi, mutta kykyni vastaaottaa opetusta kylläkin. En osaa enää opiskella. Loppu tulee olemaan vain hidasta etenemistä tilapäisratkaisusta toiseen.

Olen kyllästynyt hampaan puremiseen piilossa. Täällä sivuilla se ei näy, mutta muualla elämässäni olen aina sovinnainen pikku mato ja sitten myöhemmin häpeän itseäni siitä. Tiedän nyt, mitä on liika pehmeys. En halua sitä. Aion olla luja ja ottaa sen minkä ansaitsen, enkä enää koskaan tahdo valehdella ja pettää kaikenlaisten näennäisten asioiden tähden. Minä aina pelkäsin toisia, mutta selviytyäkseni minun täytyy olla rohkea. Toisia pelkäämällä ei voita mitään. Minulla on ääretön vastuu ja sen tuoma ääretön vapaus.

Mitä itsekeskeisyyteen tulee, pakkohan se on tässä vaiheessa vain myöntää. Olen monta vuotta pelännyt olevani itsekeskeinen, piilotellut sitä, hävennyt sitä. Mutta en minä miksikään muuttunut. Toivoinko edes muuttuvani? En. Toivoin vain, ettei kukaan huomaisi. Ja kuinka tässä lopulta käykään? Ehkä kaikki muut osoittautuvat yhtä itsekeskeisiksi kuin minä. Ja sitten olen onnellinen.

---

7.4.2005 to

Kun olin pieni, lähdimme eräälle automatkalle.

Päästäkseni autoon minun oli tarpeen kiertää sen toiselle puolelle, koska paikkani oli siellä. Kiersin auton takaa.

Äiti ohjeisti: ”Älä kierrä autoa takakautta. Siellä on pakoputki ja pakokaasun haju tarttuu vaatteisiisi.”

Siitä eteenpäin kiersin auton aina etukautta, pitäen ohjeen mielessäni.

Kerran olin sitten lähdössä jonnekin kahdestaan isoveljen kanssa. Kiersin auton etukautta päästäkseni paikalleni.

Autossa isoveli ohjeisti: ”Tuukka, kun kierrät autoa, älä kierrä etukautta. Jos minä saan vaikka krampin jalkaani ja painan kaasua, niin jäät alle.”

Tämän jälkeen olin hämmentynyt pieni poika.

---

4.4.2005 ma

Kunpa saisin esseeni pian valmiiksi! Olen tehnyt paljon työtä ja olen taas onnistunut innostumaan ja ajattelemaan pisemmälle. Haluaisin saada tuotokseni toisten nähtäville. Pelkään sairaalloisesti, että joku muu keksii samat asiat ennen minua. Vähän hölmö pelko, en tiedä mistä se tulee. Luultavasti siitä että kunnianhimo, vaikka tällainen kirjoittelu onkin kunnian saavuttamiseksi lopulta mitä epätodennäköisin väline, on suuri motivoijani ja ehkäpä yksiä sisäsyntyisiä piirteitäni, joita nuoruus vielä korostaa.

Kylläpä kuulostankin joltain renessanssin romanttiselta idiootilta. Mutta mitä väliä nyt, kello on kolme yöllä, ja minulla on hyvä fiilis.

Otin juuri äsken selvää vähän asioista ja huomasin, ettei Pirsigiä tiedepiireissä oikeastaan pidetäkään minään tyhmänä fanaatikkona. Zen ja moottoripyörän kunnossapito on kahden suomalaisen oppilaitoksen (Joensuun yliopisto, Savonlinnan opettajankoulutuslaitos) valintakoekirja ja joku on tehnyt siitä pro gradu -tutkielmankin. Lisäksi Zeniä ja Lilaa mainitaan monien yliopistokurssien oheislukemistoissa. Olisinpa tiennyt tämän aiemmin! Olisin varmaan paljon rohkeammin kehitellyt näitä juttuja ja kokenut olevani vähemmän yksin. Toisaalta ihan hyväkin että asia meni näin, muuten olisin varmaan lähetellyt tekstejäni joillekin professoreille tai dosenteille ihan keskeneräisinä, ja siitä tuskin olisi ollut mitään hyötyä.

En kai olisi pahemmin ryhtynyt tutkimaan Pirsigin asemaa Suomen yliopistoissa, ellei eräs kaverini olisi aina toisinaan heittänyt minulle jonkun lapsellisen vittuilun siitä, kuinka tyhmää on arvostaa jonkun Pirsigin ajatuksia. Että olen Don Quijote, että minä varmaan seuraavaksi innostun Nostradamuksesta, että olen skolastikko ja ettei hän kohteliaisuudesta viitsi edes lukea tekstejäni eikä Pirsigiä, koska kuitenkin joudun vielä häpeämään että koskaan innostuin koko asiasta. Niin, toisaalta vittuilusta oli siis hyötyä, koska se viime kädessä antoi minulle taistelumielialaa. Kumpi onkaan sitten parempi, penseys vai avoin vihamielisyys? Oli miten oli, en ole toistaiseksi ainakaan ajatellut kiittää jätkää, kun toiminnan motiivit kuitenkin taisivat olla kusipäisiä.

Kunnianhimo ja kunnia. Kyllä tieteen maailmassa pitää kunnian käsitettä arvostaa ja kunniaa antaa, koska ihmisetkin ovat pohjimmiltaan eläimiä.

---

3.4.2005 su

   Palaute puhuu synkkyydestä. Hassuja juttuja -palsta ei ole enää sitä, mitä se oli esimerksiksi vuonna 2001. Niinhän se muuttuu, joidenkin pääosin tiedostamattomien mielijohteideni alaisuudessa. Sanoilla leikkimisen taide on väistynyt suoremman informatiivisuuden tieltä. Mutta itse minä en koskaan näe tätä synkkänä. Voisin mennä sanoissani niinkin pitkälle että en taida osata samaistua ihmiseen, joka pitää tekstejäni masentuneina tai jopa masentavina. Ja mitä minun sieluntiloihini tulee, nykyisin voin oleellisesti paremmin kuin 2001–2003, tai ainakin tällainen vaikutelma minulla on. Enkä tähän myöskään itsetarkoituksellisesti ”pura” asioita. Kirjoittaessani olen yleensä rauhallinen ja voin ihan hyvin. Ajattelen kyllä kriittisesti, mitään säästelemättä, mutta tämä harvoin vaikuttaa mielentilaani, ja minut henkilökohtaisesti tuntevista ihmisistä varmaan kaikki pitävät minua mieluummin esimerkiksi joviaalina kuin synkeänä. Elämän ongelmat vain kiinnostavat minua ja ovat aina kiinnostaneet. Ne herättävät minussa puhdasta mielenkiintoa. Pahoinvoinnin ymmärtäminen on yhtä tärkeä avain hyvään kuin hyvinvoinnin kaipuu. Kyllästyminen on yksi suurimpia paineita kehitykseen. Hyvyyttäkin, puhdasta hyvinvointia, onhan sitäkin olemassa. Mutta enimmäkseen en ole siten orientoitunut ihminen, en ainakaan nyt enkä tähänastisen elämäni aikana. Ja minusta sellainen ihminen, jota tämä suorastaan haittaa, on henkisesti aika suppea. (En nyt viittaa palautteen antajaan, sillä minulla ei palautteen perusteella ole syytä olettaa tämän haitanneen häntä.)

   America's Army on aika jännä tietokonepeli. Eräässä tutorial-tehtävässä pitää vaan istua luokassa, kuunnella luentoa ja lopuksi vastata monisteella oleviin ensiapua koskeviin kysymyksiin oikein. Jos häiritsee luentoa, luennoitsija huutaa: ”Sit down, or you're out!” Kokonainen 3D-engine sitä varten. Mutta siinä on paljon muutakin. Peli kuten Day of Defeat, sellainen, jota voisi ihan hyvin pelata yhteiskuntaopin tunnilla. Muutenkin lukion historian ja yhteiskuntaopin opetuksessa olisi syytä omistaa yksi tai muutamia kursseja vain ja ainoastaan sodalle, sen taktiikoille, historialle ja todellisuudelle. Tietokonepelien lisäksi liikuntasalin varastossa voisi olla jousia ja pehmeäkärkisiä nuolia, eikä kurssista saisi hyvää numeroa ellei osuisi maalitauluun ainakin kerran, tai jotain. Ei tällainen muutos nyt varmaan ainakaan kouluväkivaltaa lisäisi, ellei historianopettaja sitten olisi joku Full Metal Jacketin vääpeli.

   (Kuulen nyt mielessäni jonkun vitun kanan sanovan: ”Mutta kaikki ei tykkää jostain tietsikkapeleistä”. Mutta en minäkään tykkää vittu koulukirjoista tai opettajan kuuntelemisesta.)

   Löysin äsken koulurepustani kajaalikynän jonka muistan löytäneeni koulun lattialta noin vuosi sitten. Kokeilin vähän tummentaa silmänalusia. Se ei tehnyt olostani oleellisesti entistä seksikkäämpää, mutta vähän kyllä. Ei tästä nyt kuitenkaan taida tulla tapaa, kun hiusten kampaaminenkin on poikkeus eikä sääntö.

   Paavi on kuollut, kuten myös Terri Schiavo. Mutta uusia tulee.

   Heh, jonkun pitäisi julkaista black metal -levy: ”Pope's Last Winter”. Tai ainakin nyt, pikku krapuloissa, idea tuntuu sielukkaalta omalla black metal -tavallaan.
   Olen myös miettinyt, että noista vuoden 1701 virsikirjan virsistä saisi loistavaa matskua. Ei siksi että virsien sanoitukset sinänsä olisivat laadukasta lyriikkaa, vaan kontekstin takia. Moinen black metal -levy voisi jonkun pikkuporvarin mielestä olla hämmentävä ja närkästyttävä, vaikka hän tuskin osaisi lainkaan loogisella tavalla perustella miksi.

---

30.3.2005 ke

Teksti-TV sanoo:

Aika härskiä. Ja selvästikin totta, kun oikeusministeriökin kieltäytyy yhteistyöstä. Jossakin muslimien mielten sopukoissa kytee sammumaton viha joka vielä tekee jenkkilästä synkeän paikan. Nytkin ollaan jo vähän ahtaalla. Ja alkaa olla vaikeaa pyytää anteeksi. Onneksi sitä asuu itse Suomessa ja voi siksi olla vähän sivussa kaikesta paskasta. Täältä käsin tyhmille ihmisille voi lähinnä naureskella tai olla välittämättä, kun muutakaan ei ole tehtävissä.

---

25.3.2005 pe

Sananvapaus käytännössä. Mitä voi sanoa ja näyttää? Vanhempani lukevat näitä sivuja. Opettajani lukevat näitä sivuja. Sisarukseni lukevat näitä sivuja. Kuten myös kovin monet muut, ehkä jopa joku tuleva työhaastattelijani. Mikä media on vapaa media? Tämä tietenkin, mutta minusta ei ole tuntunut siltä koskaan. Kaikkea ei ole turvallista sanoa, vaikkei rikkoisikaan mitään sosiaalista tai juridista normia. Voin joutua kärsimään siitä että vastustan täällä jumalaa, puolustan kannabislainsäädännön vapauttamista ja kerron sellaisistakin henkilökohtaisista ajatuksistani, joista ei usein puhuta.

Vika on kyllä omani. Mitäs olen rekisteröinyt domainin ja esiintynyt omalla nimelläni. Olinpa tyhmä. Jos esiintyisin nimettömänä tai ylläpitäisin kahta sivua, joista toisessa esiintyisin nimelläni ja toisessa en, niin kaikki olisi näennäisesti paremmin. Mutta onko se väärin että kirjoittaa tänne, mitä ihan itse ajattelee ja tuntee? Olisinko minä parempi ihminen jos jättäisin sanomatta tai näyttämättä tai puhuisin pensaasta?

Nyt vaikutusvaltainen taho X pyytää minua poistamaan tuon kuvan Aamulla, koska se ”tekee pahaa”. Tätä olen aina ihmetellyt: miksi väkivalta on pienempi tabu kuin seksi? Piirroksissani on aina mätetty porukkaa kuoliaaksi, mutta sen kerran kun vaikka pimppi näkyy, homma onkin jotenkin likaista.

Minun henkilökuvani. Ecce homo, perkele. Lila:ssa Robert Pirsig kutsuu zeniläiseksi helvetiksi tilannetta, jossa kaikki luulevat tuntevansa henkilön NN vaikka eivät oikeasti tunne. Tässä NN on siis helvetissä. Täällä sivuilla on paljon matskua ja siitä luontevasti muodostuu kaikenlaisia johtopäätöksiä. Ihmisethän tekevät sellaista, muodostavat johtopäätöksiä. Enkä minä voi estää sitä. Mutta se on ihan turhaa jo siksi että koska sivuston tarjoama informaatio on riittämätöntä, eri ihmiset muodostavat erilaisia johtopäätöksiä. Tiedän tämän kokemuksesta. Yksi pitää minua säälittävän masentuneena, toinen hulluna jolle voi nauraa, joku tarkkana havainnojana ja joku humoristina. Monilla ei ole palapelistä muita paloja kuin se yksi, eivätkä he haluakaan lisää.

---

24.3.2005 to (2)

Aku Ankka -sarjakuvissa rosvoilla oli toisinaan aseet mutta aina oli varmaa, ettei kukaan niiden laukauksiin tulisi kuolemaan tai haavoittumaan. Tämä alkoi jossakin vaiheessa hämmästyttää minua. Jos rosvolla on ase ja rosvo uhkaa jotain hyvistä tällä aseella, tilanteeseen sisältyy automaattisesti esimerkiksi mielikuva, jossa hyvistä on ammuttu päähän ja hänen ruumiinsa kätketään matalaan hautaan. Ristiriita on siinä että vaikka sarjakuvan piirtäjä ei saa koskaan näyttää tällaista, sarjakuvan lukijan täytyy ajatella sitä. Muuten ase menettää merkityksensä, ja sitä kautta koko tarina alkaa tuntua hölmöltä.

Voisi tietysti argumentoida että Aku Ankka -tarinoiden maailma on lapsille tarkoitettu turvallinen satumaailma, jonka tarkoitus ei ole kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on. Mutta tämäkin tuntuu minusta kummalta. Lapset ajattelevat hyvin suoraviivaisesti. Vaikka lapsi ymmärtäisi sadun käsitteen satua lukeva lapsi ei koe lukevansa satua, elleivät sen sadunomaiset poikkeamat realismista ole sadun varsinaisen sisällön kannalta keskeisiä ja jänniä, kuten vaikka Roald Dahlin Ilmarin ihmelääkkeessä.

En muista ikinä kuulleeni aikuisen selittävän Aku Ankkaa lukevalle lapselle: ”Jos nuo ankat olisivat oikeasti tuollaisissa vaaratilanteissa noin usein, he olisivat jo kuolleet, mutta koska sarjakuvan piirtäjä saisi potkut jos hän piirtäisi kuolemaanjohtavaa väkivaltaa, koska hän ei saa tapattaa hahmoja jottei tarina katkeaisi ja koska tämä on satua, piirtäjä pistää heidät aina selviytymään.” Mutta juuri noin aikuisen pitäisi sanoa ja katsoa, että se menee perille. Jos lapsi tuon kommentin takia kyllästyy Aku Ankkojen lukemiseen, sitten Aku Ankat ovat tylsiä ja pitää etsiä jotain muuta. Mutta tällaisenaan sadut tarjoavat vain harhoja.

Ja mainittakoon että olin ehkä 10-vuotias, kun tein havainnon tästä ristiriidasta. En ollut vittumainen teini kuten nyt, vaan pikemminkin mitä hienoimmassa iässä Aku Ankan lukemiseen.

(Mitä Aku Ankkaan sarjakuvana vielä tulee, niin Carl Barks ja Don Rosa ovat kyllä tehneet todella hyvää matskua. Puhuin äsken lähinnä noista massasarjakuvista.)

---

24.3.2005 to

Mistä on pienet pojat tehty?
Mistä on pienet pojat tehty?
Etanoista, sammakoista,
koiran häntätupsukoista.
Niistä on pienet pojat tehty.

Mistä on pienet tytöt tehty?
Mistä on pienet tytöt tehty?
Sokerista, kukkasista,
inkivääristä, kanelista.
Niistä on pienet tytöt tehty.

Pienenä tuo loru raivostutti minua niin että kerran luettuani sen lähes itkin. Enkä vieläkään käsitä, kuinka kusipäinen vanhemman on oltava että lukisi tuota lapselleen. Lapset eivät ymmärrä leikinlaskua, eivät tuollaista.

Mutta tytöistä ja naisista.

Jokin naisessa tekee minut katkeraksi. Jokin naisessa sanoo minulle, että elämäni on valhetta. Kaunis tyttö, kaunis nainen, on minulle toisinaan vain henkilökohtaisen pahoinvoinnin ja katteettoman illuusion symboli. Liika kauneus saa vereni liikkeelle ja näen itseni metallin sisällä miehen kovassa maailmassa, ja sitten alkavat kuvitelmat jotka niin tempaavat mukaansa.

Kuvitelmia on ollut paljon jo pienestä pitäen, ja ne ovat muuttuneet iän myötä synkemmiksi. Aiemmin usein pelastin ihmisiä. Nykyään tapan niitä, ja ystäväni katsovat minua televisiosta. Tuorein on päässäni kirkkaana. Aseeni on FN FAL, koska se ampuu pitkää 51 mm:n kiväärinpatruunaa jolla on suuri lähtönopeus, suuri teho sekä suuri rekyyli ja joka on tarkka yli kilometrin päähän. Laukaukset humisevat korvissani kun juoksen rakennustyömaalla ja murhaan. Keitä uhrit ovat, riippuu senhetkisen kuvitelman megalomaanisuudesta. Rankimmillani tapan Eurooppaan hyökänneitä amerikkalaisia sotilaita vielä keksimättömillä massatuhoaseilla, muuten riittävät vain tarkemmin määrittelemättömät mutta väärässä olevat fundamentalistit jotka uhkaavat henkeäni. En sentään tapa kavereitani tai opettajia tai sellaista.

Miksi tappaminen? Ja miksi minua katsotaan televisiosta? En keksi parempaa vastausta kuin että ehkä haluan jotenkin yhtäaikaisesti osoittaa erinomaisuuttani selviytymällä taistelussa ja toisaalta kuitenkin maistella vanhojen ystävien hämmennystä ja epäuskoa kun muutun heidän silmissään hirviöksi. Ehkä tuosta voi vetää ainakin sen johtopäätöksen, että olen loputtoman itsekeskeinen henkilö. Ehkä tämä koko sivusto ja piinalliset tekstini ovat jo kauan sitten todistaneet sen.

---

23.3.2005 ke

Tänä aamuna Jehovan todistajat herättivät minut, kun olin nukkumassa. Avasin oven puolialastomana ja he katsoivat minua hetken, lykkäsivät jonkun lapun ja lähtivät menemään. Suutuin vähän kun piti herätä turhaan. Ovessani on jo valmiiksi ”ei mainoksia” -lätkä. Laitoin sen rinnalle ”Ei kerjäämistä. Ei uskonnollisten näkemysten tarjoamista.” Ihan oikein. Kummastakin on pitänyt kärsiä. Joskus aiemmin joku nainen oli tullut näyttämään minulle lappua jossa pyysi jotain, rahaa kai, mutta heräsin siihenkin ja silmäni olivat niin ristissä etten ollut ehtinyt saada lapusta selvää ennen kuin olin jo todennut yhteydenoton luonteen ja sulkenut oven. Enkä halunnut sellaisia yhteydenottoja enää.

Mutta kun palasin kotiin illalla ja näin oveni, kauhistuin. Lappujen yhdistelmästä sai niin voimakkaan ”Tuossa asuu joku paska jätkä” -vaikutelman. Kellään muulla koko rapussa ei ole ovessaan mitään kieltolappuja. Ja sitten minulla on yhtäkkiä kaksi lappua, jotka sisältävät kolme kieltoa. Otin lapun pois kun en parempaakaan keksinyt. Joku sosiaalinen paine sen teki. Mietin nyt vielä, miten asia pitäisi ratkaista. Ehkä teen uuden lapun jossa tekstit on kirjoitettu ohuemmalla tussilla. Ettei se näytä niin hirveältä. Tai sitten alistun siihen että ihmiset, joita oikeasti ei edes kiinnosta mikään minuun liittyvä, saavat häiritä minua aina tahtoessaan.

Katselin tätä Jehovien lehtistä. Olen nähnyt täsmälleen saman lehtisen monesti aiemminkin. Kommentoisin sitä ehkä mutta en uskalla siteerata, koska ainakin skientologien kanssa sellaisesta voi joutua tekijänoikeusaiheiseen pulaan. Joten jääkööt.

---

20.3.2005 su

Ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Minulla on sellainen olo kuin aivoni olisivat tulessa. Tai jotenkin kytemässä tai puristuksissa. Tämä olo on minulle entuudestaan tuttu. Se on varoitus. Jotain pahaa on tapahtumassa tai jo tapahtunut. Minulle. Jos nyt pysähdyn paikoilleni enkä tee mitään, olo ei lopu vaan pahenee kunnes olen luultavasti psykoosissa. Nytkin hallusinoin aina toisinaan. Matossa oleva vihreä kuvio saattaa yhtäkkiä leimahtaa siniseksi ja sitten hiipua takaisin vihreäksi. Näkökenttäni laitamilla ilmenee hämärässä pistemäisiä välähdyksiä. Näen kasvoja verhoissa, puupökkelöissä ja autojen keulissa. Kerran katsoin isääni, ja hänen kasvonsa muuttuivat nuoremman miehen kasvoiksi ja sitten takaisin hänen omiksi kasvoikseen.

Yritän vähentää neuroleptien käyttöä, sillä lääkkeissä järki ei juokse entiseen tapaan. Kuluneiden viikkojen aikana olen laskenut annokseni 50 mg:stä ketiapiinia 12,5 mg:hen. Joidenkin mielestä tämä on tosi hyvä juttu, mutta itse tiedän että psykiatrit suosittelevat lääkityksen jatkamista mielellään jopa useiksi vuosiksi oireiden loppumisen jälkeenkin. Mutta mitä pitäisi uskoa? Psykiatrille helpoin vaihtoehto on pistää potilas ihan jäähän mahdollisimman pitkäksi aikaa, jolloin sairaus ei kehity. Eikä se ole suoranaisesti heidän vikansakaan, sillä he ovat ylityöllistettyjä.

Aluksi oli hienoa huomata kuinka skarpiksi tulin, kun elimistöni lääkepitoisuus laski, mutta sitten vanhat oireet alkavat iskeä päälle. Matemaatikko John Nash tietää mistä puhuu, ja hän sanoi psykoosin olevan hieman kuin vaipuisi uneen valveilla ollessaan. Se on hyvin sanottu. Heräsin tänään aamulla ja join kupin kahvia, mutta en ole vieläkään oikein hereillä. Tiedän millaista on olla hereillä. Silloin silmät ovat auki ja ne katsovat kaikenlaista. Nyt silmäni ovat puoliksi kiinni, enkä saa niitä auki vaikka yritän. Katseeni katsoo minua itseäni ja luulee näkemänsä olevan osa ulkopuolista maailmaa.

Minun pitää lisätä lääkitystä, koska ei tästä näin mitään tule.

Mutta ei tässä hätää ole. Pahemmassakin kunnossa on oltu ja siitä on selvitty. Pohjimmiltani olen järkevä ihminen, minkä osoittaa jo 6-vuotiaana tekemäni päätös siitä etten aio koskaan omistaa asetta, koska kuitenkin ampuisin itseni sillä.

---

17.3.2005 to

Keuruun S-Marketin kassoilla on isot kyltit joissa lukee: ”Luottamus luo turvallisuutta – Avaathan laukkusi kassalla”. En ole vähään aikaan nähnyt minkään asian kääntyvän omaksi vastakohdakseen noin sujuvasti. Vai miten asiakkaan pitäisi ymmärtää luottamuksen käsite tuossa yhteydessä? ”Onpa hyvä että voin näyttää tuolle kassatyöntekijälle, että laukussani on hammasharjani ja vaatteitani, ja luottaa siihen ettei hän kerro sellaista tietoa eteenpäin.”

Ja eikö juuri epäluottamus luo välittömintä turvallisuutta. Luottamus luo pikemminkin vain välittömän turvallisuuden tunteen. Onpa siinäkin paradoksi. Mutta tuo kyltti on varmaan tarkoitettu sellaisia myymälävarkaita varten, jotka eivät ymmärrä, ettei laki velvoita heitä avaamaan kassejaan. Ja siinä hommassa se kai toimiikin melko hyvin. Oli miten oli, teksti silti sopisi parhaiten Vuonna 1984:n Oceaniaan, kuten kaverini huomautti.

Joskus 9. luokalla saimme fysiikassa tehtäväksi mennä Mänttään johtavan suoran tien varteen mittaamaan autojen keskinopeuksia. Meitä oli jotain 4–6 poikaa. Yksi käytti sekuntikelloa, ja kolme muuta kyttäsivät autoja sadan metrin päässä hänestä. Kun auto oli tulossa, nostimme kätemme pystyyn, ja kun auto syöksyi ohitsemme, laskimme kätemme välittömästi, jolloin meitä katseleva sekuntikellon käyttäjä tiesi käynnistää kellonsa oikealla hetkellä. Yksinkertaista puuhaa. Aloimme pian kyllästyä, joten päätimme järjestäytyä riviin asentoon ja muuttaa käsiemme asentoja siten että vaikutimme tekevän natsitervehdyksiä. Kolme poikaa seisoo tien vieressä tekemässä Heil Hitleriä. ”Olette saapuneet Mänttään.” Jos sieltä olisi tullut poliisiauto, olisimme tehneet sillekin varmaan natsitervehdyksen, ja se olisi tuntunut kovin hauskalta. Sitten poliisi olisi ottanut meidät kyytiin ja vienyt takaisin kouluun. Ei olisi tarvinnut kävellä. Hyvä diili.

---

15.3.2005 ti

Pelailen tässä Tapan Kaikki 4:ää. Tapan Kaikki -peleissä on kummallisella tavalla tosi hyvä meininki. Tulee mieleen Arto Paasilinna ja Jäniksen vuosi. Vapaa mies juoksee halleissa ja pihoilla, tappaa vihamiehiä, raskas rokki soi ja kuolema on ainoa rajoitus. Ei tästä oikeastaan jää kaipaamaan muuta kuin ehkä ase- ja viholliseditoria, verkkopeliä ja mahdollisuutta kustomoida omat tilet (vai onko sellainen mahdollisuus jo?). Toisaalta tileihin pohjautuvat kentät ovat nykyään jo vanhentunut idea. Kentät voisivat yhtä hyvin olla vain isoja yksittäisiä kuvatiedostoja joissa on jollakin tavalla määritelty, mikä alue on seinää ja mikä ei.

Tästä ajatukseni hyppäävätkin Slicks n' Slide:n tekijän/tekijöiden shareware-peliin Assault Trooperiin, jossa olisi voinut olla Tapan Kaikki -sarjaakin parempi meininki. Siinä juoksenneltiin pikku kommandolla pitkin pihoja ja rakennuksia. Peli oli kaikessa yksinkertaisuudessaan lopulta hyvin taktinen, lähestulkoon sivistynyt. Se olisi kuitenkin kaivannut suurempaa muunneltavuutta sekä kaksinpelimahdollisuutta lähiverkossa ja, kaikkein pahimpana, se oli buginen. Pelin edelleenkehittely päättyi lähdekoodin hukkumiseen – kuinka banaalia.

Minulla on päässäni niin monta erilaista peli-ideaa. Useimmat ovat hautuneet siellä vuosia, ja olen varma, että ne ovat hyviä. Ehkä voisin opetella koodaamaan. Se olisikin jotain. Olen kyllä vääntänytkin C:tä ja Visual Basicia aiemmin, mutta silloin olin hieman liian nuori tajuamaan niitä.

---

14.3.2005 ma (2)

Vähän kuvia.
Tältä näytti huoneeni porukoiden luona pari vuotta ennen muuttoani:

Jälkimmäisessä kuvassa pöydällä on Kiikku-maalaukseni, joka on vielä kesken. Huone oli liian pieni minulle, mutta olinkin tilan suhteen aika vaativa. Ja olen edelleen.

---

14.3.2005 ma

Äidinkielen yo-kirjoitusten ensimmäinen osa, aineistoaine, oli tänään. Tulin ultravittuuntuneeksi kun huomasin kaikkien aiheiden käsittelevän jotenkin ruokaa ja erityisesti leipää. Ei minulla ole mitään sanottavaa ruuasta. Ruoka on itsestäänselvä ja banaali asia, paitsi Lapin vaelluksella, raskaan hiihtolenkin jälkeen tai ehkä hyvässä seurassa. Ja sellainen sen pitääkin olla. Minulle on ihan sama vaikka joku leikkisikin ruualla. Vaikka joku huvikseen työntäisi ranskanleivän perseeseensä, ja vaikka köyhät afrikkalaiset eivät voisi käsittää moista, hän saattaisi silti olla ihan hyvä ihminen: tällä teolla ei siis olisi juuri mitään väliä. Ruoka on maallista. Jos jokin on pyhää, niin elämä. Mutta ruoka ei ole pyhää edes elämän symbolina, eikä se myöskään ole elämän ilmentymä, kuten kulttuuri on, vaan elämän edellytys samassa mielessä kuin vaikka alkuaine happi tai yhdiste vesi.

No, suutuin kai ihan turhaan. Ehkä siksi etten ollut edeltävänä yönä nukkunut lainkaan. Ja oikeastaan olin jo valmiiksi vihainen ja turhautunut ennen kuin edes näin tehtävävihkoa. Mutta jotenkin se kaikki oli purettava. Join kahvijuomia ja otin kofeiinitabletteja ja rauhoittavia lääkkeitä. Ensimmäiset puolitoista tuntia kirjoitusajasta joko tuijotin pöytää tai kirjoittelin konsepteille jotain sekavia vuodatuksia, jotka eivät liittyneet aiheeseen. Kirjoitin mm. ”Olisipa minulla sellaiset silmälasit joilla näkisi Andromedan” ja sitten joitakin kymmeniä kertoja allekkain: ”EPÄONNISTUMINEN ON TULOSSA, JA SE TULEE OLEMAAN GENEERINEN.” Jos joku katselee niitä konsepteja niin hän kai pitää minua kummana. Mutta sain lopulta ihan kunnollisen tekstin tehtyä. Ehkä M:n tai E:n arvoinen. Riittänee minulle että menee läpi.

---

12.3.2005 la

Olin isosiskoni Pilvikin diplomityökonsertissa. Pilvikki soitti barokkimusiikkia cembalolla ja uruilla, oli myös muita soittimia soittajineen sekä laulajia. Se oli minun, maallikon, mielestä todella hyvä esitys, samaa mieltä oli raati. En ole itkenyt jotain viiteen vuoteen, mutta yhdessä vaiheessa konserttia kyyneltä alkoi kehittyä sen verran että sitä vastaan piti vähän taistella. Itku ei ole tullakseen koskaan kun olen yksin, mutta toisinaan se yrittää tulla jossakin sellaisessa tilanteessa, jossa on muita ihmisiä ja jossa en tahtoisi itkeä. Montakohan vuotta tämä voi jatkua. Ehkä joku päivä murrun julkisesti, niin että kaikki muut suorastaan vaivautuvat.

---

11.3.2005 pe

Kylläpä todella vituttaa. Tuon Sebastianin visiitin jälkeen ei ole muuta kuin vituttanut. Niin, Sebin oma kuvaus tapahtumista, jonka hän laittoi vieraskirjaani, on ihan pätevä:

Kirjoitin vieraskirjaani tän jutun alunperin, sillä broidini netti on poikki. Piti vaan siitä sanoman, että olet mielenkiintoista juttuseuraa livenäkin! Toivottavasti et pelästynyt sekoilustani: Tuukan kanssa oli sen verran villi tuo ryyppyreissuni, ettei se edes vastaa enää puhelimeen! =D
Se otti pahasti itteensä kun se outui soittamaan myrkytyskeskukseen viimeisenä iltana. Seroquelistahan tunnetusti saa kivat vibat kun sitä sekakäyttää yhdessä alkoholin kanssa. No tuukka siinä sängyllään katseli mun toimintaa kun vetäsin huiviin hirveessä tuiskeessa niitä seroqueleja reilut 3000mg. Sitten Tuukka saattoi mut ambulanssiin ja mut pistettiin vatsahuuhteluun ja hiililitkua siihen päälle. Aamulla kun heräsin, olin sydänkoneessa ja mussa roikkui 8 eri elintoimintoa mitaavaa piuhaa (luulin että olin vielä mäntässä, mutta ne oli roudannut mut tampereen kaupunginsairaalaan asti ja joutuneet vetämään mut paareilla sisään koska veressäni oli 3promillea). Sen lisäksi ne oli pukenut mulle vaipat ja työntänyt katetdrin kyrpääni! =D
Varoittivat vastaisuuden varalle, että tuollainen määrä aiheuttaa helvetinmoisia rytmihäiriöitä ja joskus myös sydänkohtauksen, puhumattakaan siitä että munuaiset ja maksa menee vituiksi.
Oli meillä muuten ihan rattoisaa=per päivä meni litraa viinaa ja lúkuisia bissejä. Ei ole ennen ollut tuollaista toleranssia. Rahaa paloi tällä kertaa 350e...

Ei siinä nyt mitään traumaattista sinänsä ollut että jätkä tuhlasi viimeiset rahani, oli ärsyttävä ja ambulanssikin piti lopulta soittaa. Olisin vastannut puhelimeen mutta en ollut paikalla, kun se soi. Ja onhan jopa hienoakin että jos joku joskus kysyy minulta: ”Oletko koskaan pelastanut kenenkään henkeä?” niin tästä eteenpäin voin vastata kyllä. Mutta jokin on nyt jäänyt vituttamaan.

---

10.3.2005 to (2)

Olen taas hukannut identiteettini. Tuntuu siltä kuin makaisin pomminkuopassa yksin keskellä valtavaa taistelua. Minulla on hyvä ampuma-asema. Kädessäni on ladattu rynkky ja näen juuri aivan selkeästi, kuinka jotkut miehet kävelevät parinkymmenen metrin päässä. Mutta yhtäkkiä olen unohtanut kenen puolella olen. Kyseessä ei ole moraalinen ristiriita sen suhteen, kumman puolen ideologiaa kannatan, vaan puhdas unohdus. Hämmennyn hieman ja menen pomminkuopan pohjalle, teeskentelen kuollutta ja toivon, ettei kukaan löydä minua, ja että muistini kohta palaa.

Joillakin ihmisillä on minuutta siten että he oikein huokuvat sitä. He eivät ole vittumaisia egoisteja tai dominoijia, vaan ihan tavallisen oloisia tyyppejä. Kun he ovat iloisia, he ovat iloisia. Kun heillä on tylsää, heillä on tylsää. He vain ovat. Minusta sen sijaan tuntuu siltä että eri voimat ovat jatkuvasti repimässä minua kappaleiksi. Välillä jokin paha olo nousee pintaan ikään kuin sanoen: ”Normaalisti sinä aina teeskentelet, etten minä ole sisälläsi.” Ja jään miettimään, oliko kyseessä tilapäinen mielenhäiriö vai onko pääni sisäisessä olohuoneessa todella joku virtahepo. Kun esitän kysymyksen itselleni näin suoraan, veikkaan virtahepoa. Mutta mitä sille pitäisi tehdä. Minä en osaa tarkemmin yksilöidä, mikä se on, ja toivoisin sen vain lähtevän pois.

Ja tämä tekstikin on niin vitun pateettista.

---

9.3.2005 ke

Äitini kertoi juuri lukevansa tätä nettipäiväkirjaani. Miten tähänkin pitäisi suhtautua. Pitäisi varmaan alkaa kiukuttelemaan.

Minulla oli aika roima viikonloppu ja alkuviikko. Poltin niin paljon tupakkaa että nyt hieman ärsyttää taas olla ilman. Ja yksi kaveri saattoi olla vähällä päästä hengestään. Mutta eipä tässä muuta, paitsi että kämppä on syytä siivota.

---

2.3.2005 ke

Liuottimet, opiaatit, amfetamiinit ja kokaiini ovat laajalti tunnetuista huumeista ehkä niitä joiden viihdekäyttöön suhtaudun kaikkein pessimistisimmin. Erityisesti liuottimien, sillä niiden aiheuttamat hermostovauriot ovat vakavia eivätkä ikinä parane, katumuskin on siis hedelmätöntä, koska anteeksi ei voi saada milloinkaan. Mutta jokin aika sitten törmäsin aika mielenkiintoiseen artikkeliin:
http://www.ananova.com/news/story/sm_822069.html?menu=news.latestheadlines

Peniksen ja kielen irtileikkaamisen luontevaksi tekevä aine herätti mielenkiintoni, ei tosin siten että itse haluaisin kokeilla. Kasvin suomenkielinen nimi on enkelinpasuuna, ja löysin sivun jossa sitä käyttäneet ihmiset kertovat kokemuksistaan: http://www.erowid.org/experiences/subs/exp_Brugmansia.shtml. Tuolta www.erowid.com:sta löytää paljon juttuja muistakin huumeista, LSD:stä ja psilosybiinisienistä esimerkiksi. Ja nimenomaan käyttäjien itse kirjoittamia kokemuksia. Enkelinpasuunaa käsittelevät tarinat olivat niin käsittämättömiä että pelkästään lukemalla niitä tunsin oloni huumaantuneeksi. Yksi aineen suurimmista ”nikseistä” on se että vaikka käyttäjän todellisuudentaju olisi täydellisesti kadonnut, hän ei itse pysty juurikaan huomaamaan sitä. Muisti katoaa myöskin. Aineen vaikutuksen alaisena saattaa hakata päätään seinään, kävellä moottoriteillä, käydä keskusteluja olemattomien ihmisten kanssa, hypätä suljetusta ikkunasta läpi ja jälkeenpäin luulla että oli vain nukkunut koko ajan. Nauroin aika monelle tarinalle, mutta pohjimmiltaan ne olivat varsin hirveitä. Joku tyyppi oli lähtenyt tripille vuonna 1979 ja kertoi vuonna 2000 olevansa vieläkin vähän sekaisin.

Joitakin Erowidin hulluimmista tarinoista pitäisi laittaa terveystiedon oppikirjoihin. Entisten liimanhaistelijoiden jutut esimerkiksi ovat aika vaikuttavia, koska niiden ihmisten aivot ovat tuhoutuneet niin pitkälle, ettei pelkkä kirjoittaminenkaan enää luonnistu kuin vaivoin. Ja silti ne on kirjoitettu ainoastaan informatiivisessa mielessä, kirjoittajien omasta halusta, eikä niissä ole huumevalistuksesta tuttua esipureskellun tiedon makua. Ne ovat rehellisiä. Mikä tarkoittaa tietenkin myös sitä että positiivisia kokemuksia aineiden käytöstä löytyy siinä missä negatiivisia. Paitsi ei ehkä nimenomaan noiden liuottimien ja enkelinpasuunoiden kohdalla.

Enkelinpasuunoista tuli mieleen, että näen nykyisin vain yhdentyyppisiä painajaisia, nimittäin sellaisia, joissa olen täysin mielisairas. Viimeisimmän näin toissayönä. Se oli erittäin todentuntuinen. Olin eksynyt Tampereen Hervantaan ja etsin isoveljeni asuntoa, mutta en löytänyt mitään koska olin henkisesti jotenkin sekaisin, enkä tiennyt miksi. Maisemat ympärilläni muuttuivat sitä mukaa kun kuljin. Kun kuljin pohjoiseen päin ja käännyin sitten takaisin etelään, siellä oli aivan erilaista kuin silloin kun tulin sieltä. Monet maisemat olivat psykedeelisiä, esimerkiksi iso pöytäliinalla päällystetty tasanne, joka leijui ilmassa. Jossakin vaiheessa päädyin pieneen hirsimökkiin lepäämään, ja siellä tajusin, että minulla on jo monta tuntia ollut päälläni jonkun toisen ihmisen vaatteet. Etsin taskuista kännykkääni, joka on sininen. Löysinkin jopa kolme kännykkää jotka olivat kaikki sinisiä, mutta mikään niistä ei ollut minun, ja tajusin ottaneeni jossain vaiheessa joiltain toisilta ihmisiltä heidän puhelimensa luullen niitä joka kerran omakseni, mutta en muistanut missä enkä milloin. Harhailin lisää, ja lopulta totesin olevani toivottomassa kunnossa, ja menin istumaan johonkin kahvilan näköiseen paikkaan. Kahvilan ikkunasta aukeni näkymä Mäntästä Koskelanlammen yli niin että Metsä-Tissuen tehdas näkyi taustalla isona. Huomautin jollekin naiselle, että tämä näyttää ihan Mäntältä, ja hän sanoi rauhallisen välinpitämättömästi: ”Niin kyllä näyttääkin.” Ja sellaista. Selittäisin enemmänkin, mutta se kai ei ole oleellista. Unen hallitsevat tunteet olivat ahdistus, epävarmuus ja pelko. Ja se oli vähän samantuntuinen, kuin voisin kuvitella enkelinpasuunatripin olevan.

Mielenterveyden menettäminen on lopulta ehkä ainoa asia, jota pelkään lohduttomasti. Oma tai toisten kuolema ei ole pelottava asia, sillä jos on itse kuollut, sitä ei voi surra, ja jos muut kuolevat, siitäkin voi päästä yli. Pysyvät ruumiilliset vammat ovat hirveitä, mutta eivät silti suoraan poista kykyä kokea iloa tai nautintoa. Vaikka kaikki materiaalinen ja sosiaalinen tuhoutuisi, elämänsä voi teoriassa rakentaa yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta jos mieli tuhoutuu, se on pahempaa kuin kuolema. Se on sellainen olemassaolon muoto, jonka ei pitäisi olla olemassa. Oman mielen kauhistuttava vääristyminen on lopulta se mitä jokainen ihminen pohjimmiltaan pelkää, mutta he pukevat sen esimerkiksi kuoleman, vammautumisen, läheisten kuoleman tai materiaalisen tappion pelkäämisen muotoon, sillä oma henkinen rappeutuminen saattaa usein tulla tällaisten tapahtumien kautta.

---

24.2.2005 pe

Minulle tuli paha olo joten päätin vetää kalsarikännit. Ja sitten päätin selittää, miksi minulla on ongelmia aritmetiikassa.

Ongelma on siinä että hahmotan numeron määränä. Numeroa ei pidä hahmottaa määränä, tai joutuu pulaan.

Numerot voi hahmottaa A ja B -tavoilla. A-tapa on oikea tapa, mikäli haluaa olla nopea laskemisessa. Siinä esimerkiksi numero 4 hahmotetaan symbolina, ja laskutoimitukset ovat tilanteita, joissa matemaattisia symboleja käsitellään matematiikan sääntöjen mukaisesti. Symboli on määrän kuvaus, mutta symboleja käytettäessä ei pidä ajatella määriä, vaan symboleita ja niiden välisiä suhteita.

Minä hahmotan numeron 4 B-tavalla. Tämä on kyllä sinänsä korrekti ajattelutapa, mutta se vaikeuttaa laskemista. Mieti lukusuoraa. Numerot eivät ole janoja nollasta pisteeseen x, vaan numerot ovat pisteitä kohdassa x. Olen visuaalisesti ajatteleva henkilö, ja aritmeettisiä suorituksia tehdessäni tuotan ratkaisun pääni sisällä ikään kuin graafisesti. Ja jokainen kova matemaatikko tietää, ettei mitään tehdä graafisesti. Ja siksi olen niin hidas.

Keksin tämän ihan äsken. Täytyy aamulla vielä katsoa, onko tässä mitään pointtia.

---

24.2.2005 to (2)

Nykyisin kun käy nettisivuilla huomaa noita PayPal-ilmoituksia. Esimerkiksi www.fat-pie.com:ssa sanotaan aika suoraan: ”If you have money then please donate some to me with my paypal donation link down on the left.” Jopa yhden Half-Life 2 -walkthrough:n lopussa oli PayPal-yhteys. Mietin, että enkö ole itse vähän samassa asemassa kuin vaikka www.fat-pie.com:n tekijä tai walkthrough:n kirjoittaja. Teen jotain juttua, ja sitten laitan sen nettiin. Mutta tuntuisi kauhean vieraalta alkaa pyytämään rahaa. Miten sellaisen pyynnön muotoilisi? Pelkkä linkki, jossa lukisi ”Anna rahaa”? Toisaalta kyllähän PayPal on hieno juttu, ja on hyvä että rahaa voi halutessaan antaa. Eikä kukaan ole tyhmä siksi että pyytää, vaikka joku saattaakin olla tyhmä siksi että antaa. Ehkä minä vain olen joku naava, kun en heti tartu ideaan. Jos asia alkaa joskus todella kiinnostaa, ja jos luulen sen olevan vaivan arvoista, niin minäkin laitan sivuilleni PayPal-linkin.

Tiskasin täällä ja siivosin kaikki risteilynjälkeiset paskat pois. Minua masentaa, sillä nyt on liian siistiä. Aivan kuin olisin kuollut. Aiempi kaoottinen sotku oli epäkäytännöllinen, mutta se antoi elävän ja energisen vaikutelman. Oli kiva olla. Ja nyt, kun tarkkailen itseäni, huomaan että aiemminkin masennus on iskenyt minuun juuri silloin kun on siistiä. Miten tämäkin pitäisi tulkita. Mitä minun tulisi nyt tehdä. Sotkea kaikki paikat. Kaataa joku roskis lattialle. Ei siitäkään tulisi hyvä mieli.

Kai tuo on sitä että siisteyskin vaatii. Siisteyden näkemiseen omassa kodissaan sisältyy vaatimus sen säilyttämisestä. Ja tästä vaatimuksesta tulee paha olo. Kuitenkin esimerkiksi minun vanhempieni ikäiset ihmiset pitävät paikat siistinä, eivätkä näyttäisi kärsivän tästä lainkaan. Ehkä minunkin pitää vain tottua.

---

24.2.2005 to

En oikein pidä kulttuurista. En katso televisiota, en kuuntele radiota, en käy festareilla, en lue fiktiota enkä käy taidenäyttelyissä. Tai jos jotain näistä teen, niin usein vain tympäännyn. Jos katsoo vaikka jotain humoristista tv-sarjaa, jossa on päälleäänitetyt naurut, niin tuntuu siltä että ”nuo yrittävätkin saada minut nauramaan”. Tai nauramisen sijasta kiinnostumaan, jännittymään, ahdistumaan tai muuta sellaista. Ja että tämä minun oma reaktioni on tuotoksen ainoa funktio. Sitten alkaa tuntua siltä, kuin minun olisi joistain kohteliaisuus- tai järkevyyssyistä jotenkin pakko reagoida ohjelman tekijöiden odotusten mukaisesti, vaikka useimmat viihdeohjelmat ovat ihan liian paskoja herättääkseen aitoa kiinnostusta tarkoittamallaan tavalla. Ja sitten ei enää teekään mieli vastata reaktiopyyntöön, vaan tekee mieli sulkea televisio tai kirja ja tuijottaa vaikka seinää. Seinä ei vaadi mitään. Minulla itselläni ei sinänsä ole erityistä ongelmaa tämän suhtautumiseni kanssa, mutta en ole löytänyt montaakaan ihmistä, jotka jakaisivat kokemisen tapani. Tuntuu siltä että kaikki haluavatkin nauraa koska nauramiseen on totuttu.

Ei elämässä mitenkään valtavan usein ole aihetta nauruun, enkä sano tätä koska olen mulkku, vaan koska se on totta. Joskus lapsina jokainen meistä on nauranut spontaanisti, ja tuolloin nauramiseen liittyi positiivinen tunne, mutta nykyään nauramme useimmiten siksi että sitä tavalla tai toisella edellytetään meiltä. Minäkin nauran usein teennäisesti. Mutta siitä tulee paha olo. Aivan kuin tahraisin koko nauramisen idean. Muut eivät kai tunne tätä pahaa oloa, sillä he nauravat, vaikka heidän naurustaan suorastaan kuulee ettei se ole aitoa.

---

22.2.2005 ti (3)

Jostakin syystä pystyn samaistumaan tuohon mieheen.

---

22.2.2005 ti (2)

Pikku-Manarilta poistettiin toinen pää (IL 21.2.2005)

Joku vauva oli syntynyt niin, että hän oli päästään kiinni toisessa vauvassa, jolla kuitenkin oli alikehittynyt vartalo. Pää möhkälemäisine vartaloineen poistettiin kirurgisesti. Uutinen ihmetytti minua sikäli, että pää vain ”poistettiin”. Kuitenkin se pystyi välillä räpyttelemään silmiään ja hymyilemään. Se oli ilmeisestikin tietoinen olento, mitä sille tehtiin? Tapettiinko se ennen leikkausta, vai revittiinkö se vain irti ja sitten heitettiin purkkiin, jossa lukee ”Medical Waste”? Tähänhän sisältyy eettinen kannanotto: tapetaan heikompi organismi vahvemman eduksi. Jonkun ekofasistin pitäisi suuttua moisesta näkemyksestä, mutta kukaan ei suutu. Tämä johtunee siitä, että eläimet ovat söpöjä kun taas epämuodostuneet vauvat ovat rumia.

No, ehkä olen nyt hieman yksinkertaistanut asioita.

---

22.2.2005 ti

Käykäiskuvien selaaminen sai minut muistamaan yhden jutun, nimittäin sen että uutiset olivat 90-luvulla paljon väkivaltaisempia kuin nykyisin. Muistan elävästi videopätkän jostain kriisipesäkkeestä, jossa juoksi mies, joka huusi ja jolta tuli helvetisti verta suusta. Nykyään kuolleita ja kuolevia näytetään vain vahingossa, korkeintaan ensimmäisessä pikalähetyksessä, jossa niitä kaikkia ei ole vielä ehditty seuloa pois. Joku kuollut näyttää vaikka puulta tai kiveltä, eikä sitä siksi heti huomata. Mikähän muutoksen on saanut aikaan? Yleisön palaute? En tiedä. Olen nyt kännissä ja taidan mennä nukkumaan. Huomenna pitäisi olla skarppina kahdessa uusintakokeessa.

---

18.2.2005 pe

No niin. Abiristeily on nyt käyty. Kaikki on sen mukaista. Lattialla on keissi kaljaa, neljä takkia, kenkä, kalsareita ja muuta rojua. Pöydällä on aski tupakkaa ja tyhjänpuoleinen Sorbus. Minulla on päälläni housut, paita, pipo, takki josta on lähtenyt nappi sekä vain toinen sukka (toinen hukkui hyttiin). Kaljaa olisi kyllä voinut hyvin ostaa kaksi keissiä.

Se oli hauska reissu. Meininki oli niin hyvä. Kehen tahansa törmäsikin, niin aina se oli kaveri tai ainakin käyttäytyi sen mukaisesti. Nörtit polttivat sikareita ja kovikset vetivät nuuskaa. Itse hyydyin tosin yhdessä vaiheessa. Olin juonut koko päivän ja juodessani napsinut kofeiinitabletteja, ja niitä oli huomaamattani kulunut jotain 20, ja sain yliannostuksen. Oksensin sitten 2–3 tuntia, sammuin tunniksi vessaan ja tunnin minua närästi niin paljon etten voinut mennä makuulle. Hyttikavereina oli kolme tyttöä, ja he valvoivat koko yön takiani. Useimmiten en jaksanut mennä pöntön luokse oksentamaan vaan pulautin muovikassiin sängyssä istuen ja sitten kävelin käytävällä kalpeana ilman paitaa ja vein kassin jonnekin toiselle käytävälle haisemaan ja palasin hyttiin. En ole ylpeä mutta en taida viitsiä murehtiakaan. Äärimmäinen pahoinvointi oli minulle aivan riittävä rangaistus. Aamulla tuntui siltä kuin hampaani olisivat hieman kutistuneet vatsahapon syövyttävästä vaikutuksesta.

Paluumatkalla mietin, ettei kukaan voisi tehdä kunnollista elokuvaa abiristeilystä. Kun istuin siinä bussissa ja pari kaveria nuokkui penkkiä vasten ja yksi örisi kuin merirosvo ja toinen kuunteli metallia ja teki sanaristikkoja ja bussin vessa oli rikki ja ihmiset lauloivat ja siellä oli hämärää, niin ei sellaista vaan voi noin vain toistaa jonkun kuvausryhmän ja näyttelijöiden kanssa. Moniakaan asioita tosin ei voi toistaa, mutta sitä nyt ei ainakaan. Sellaista tilannetta ei voi käsikirjoittaa, mutta sitä ei voi oikein improvisoidakaan. Eikä sitä voi kuvata aidossa tilanteessa paikan päällä. Se saattaisi onnistua siten, että ihmisiä kuvattaisiin heidän tietämättään, ja sitten näyttelijät toistaisivat tilanteet käsikirjoituksen mukaisiksi muunneltuina.

Ryyppääminen on kyllä ilmiönä useimmiten järjetön. Kuitenkin olen hankkinut niin monta sosiaalista kontaktia alkoholinkäytön ansioista, että se yksinään tekee ryyppäämisestä hauskaa ja toimintamallina hyödyllisen.

---

16.2.2005 ke

En pidä tuosta kuvataideosiosta. Siellä on liikaa kaikkea paskaa. Ja määrän ja laadun suhde on huono. Mutta en taida jaksaa karsia, kun en kuitenkaan keksisi mitään nimenomaisia kuvia poistettaviksi. Minun pitäisi ottaa kuvia akryylimaalauksistani. Niitä on paljon uusia. Monen monta. Mutta se on pirun vaikeaa puuhaa saada kameraa ja kaikkea niin hyvin sijoiteltua että mistään ei heijastu liikaa valoa maalaukseen ja valoa on silti riittävästi ja tasaisesti, ja se on valkoista luonnonvaloa eikä keltaista loisteputkivaloa. En viitsi ryhtyä sellaiseen puuhaan. Ehkä sitten kun pidän taas joskus näyttelyn. Mutta näyttää siltä että niinkään ei tule ihan lähiaikoina ainakaan tapahtumaan, ellen sitten päätä kuluttaa huomattavia rahasummia.

Huomenna on abiristeily. Tuhlaan varmaan aika monta euroa ja lopuksi nolaan itseni.
Olen nähnyt monesti unta abiristeilystä. Yhdessä narkkarit valtasivat hyttini ja vietin loppuristeilyn ilmastointiputkissa. Toisessa menin laivaan, mutta se oli joku paska puulaiva jossa soi iskelmä ja jossa oli pelkästään mänttäläisiä, joten lähdin menemään.

---

10.2.2005 to

Kun olin 14, pystyin laulamaan melkein kuin Dani Filth. En tosin päässyt yhtä matalalle kuin hän, mutta korkealle kylläkin. Pystyin jopa toistamaan Her Ghost In The Fog:n ”a queen of snow” -kohdan. Joskus 16-vuotiaana palasin asiaan ja huomasin, että olen kokonaan kadottanut tuon taidon. Jotain äänenmurrosta se kai sitten oli, joka sen vei. Nykyään pääsen jotakuinkin yhtä matalalle kuin Dani, mutta siinä nyt ei oikeastaan ole mitään erikoista. Mietin joskus että jos olisin treenannut ääntäni, olisin saattanut voida pitää sen.

Rakastan musiikkia, ja haluaisin tehdä sitä itse, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole enää aikaa. Kuvataide, sarjakuvat, kirjoittaminen ja filosofia vievät jo kaikki resurssini. Tuntuu siltä että elämä on liian lyhyt mihinkään.

---

9.2.2005 ke (2)

   Poistin kaikki muutkin esseet. Ideani ovat pohjimmiltaan hyviä, ja aion pitää ne. En kuitenkaan ole vielä onnistunut pukemaan niitä oikeaan muotoon, eikä edes oma käsitykseni laadun metafysiikasta ole läheskään valmis. Eikä esseitä sitä paitsi kukaan edes lukenut.
   Pirsig käytti vuosikausia kahden kirjan synnyttämiseen, joten minäkään en yhdessä vuodessa voi päästä kuin vasta alkuun.

---

9.2.2005 ke

Poistin juuri yhden esseen. Tuon Ihmiset ovat eriarvoisia. Tajusin, että se oli ihan paska. Olin sitä kirjoittaessani ymmärtänyt aivan väärin suurin piirtein koko laadun metafysiikan. Lilan luvussa 8 selitetään hyvin seikkaperäisesti, että asia nimenomaan ei ole sillä tavalla kuin minä väitin sen olevan. Muutenkin koko essee oli pelkkä raakile, jonka kirjoittamiseen minulla oli joku pääasiassa henkilökohtainen syy, jota en enää oikein edes muista.

Olen stressaantunut. Filosofia on ennenkin järkyttänyt mielenterveyttäni. Veikkaan tämän johtuvan siitä että intohimoni ei ole tasapainossa älykkyyteni kanssa. Tämä on yleinen ja tuhoisa vaiva ihmiskunnassa. Pitkäjänteinen sarjallinen ajattelu on minulle vaikeaa ja voi tehdä minut hyvin ahdistuneeksi. Siksi lopetin pitkän matikankin.

En ole lainkaan varma kyvyistäni filosofisten esseiden kirjoittajana. Outoon filosofiaan paneutuminen on yksinäinen projekti, eikä minulla ole mitään varaventtiileitä. On ihme että Pirsig jaksoi kirjoittaa kirjansa, vaikka hänkin oli täysin yksin. Mutta eihän se helppoa hänellekään ollut, mies pohti niin paljon että yhdessä vaiheessa hänet piti panna mielisairaalaan ja antaa siellä sähköiskuhoitoa. Sitä paitsi Pirsig on mitä ilmeisimmin paljon minua älykkäämpi ihminen. Juuri tämän takia tiede usein ärsyttää minua. Teoriat ja keksinnöt ja mallit ja matematiikka viehättävät minua suuresti, mutta en ole tarpeeksi älykäs todella pureutuakseni niiden ytimeen. Osakseni jää sitten vain tällainen taulujen maalailu ja Hassujen juttujen palstalla avautuminen.

---

7.2.2005 ma (2)

Tämän saamani selvityken loppuosaa luetaan alhaalta ylöspäin:

Joku koivistonkyläläinen yritti tilata itselleen ESP-voimilla printterin värikasettia, mutta Posti oli lopulta vahvempi. Oli kyllä arvattavissa että Posti voittaa, sillä niiden vaa'atkaan eivät näytä olevan mitään harrastelijamalleja.

---

7.2.2005 ma

   Monilla ihmisillä on tapana mennä hyvin pitkälle, kun he haluavat jotakin. Yleinen ja näennäisen tehokas keino halujen täyttämiseksi on se, että kuvitellaan niiden täyttyneen, vaikka näin ei oikeasti olisi. Suuri osa yhteiskunnallisista prosesseistahan on rakentunut tällaisten kuvitelmien ympärille. Toimisiko mielikuvien avulla markkinointi, jos ihmiset lakkaisivat valehtelemasta itselleen? Ei varmasti.
   Eikö kukaan tajua sääliä sitä miestä joka ostaa esimerkiksi juustoa, koska juustomainoksessa oli isohinkkinen blondi. Hänen kohtalonsahan on suorastaan traaginen. Mies kaipasi seksiä, mutta sai vain jonkin keltaisen palikan. Ja kaikki lähtee mainoksesta tai ainakin mielikuvasta. Ne kertovat ihmiselle, mikä on hienoa ja kivaa ja mikä ei, jos tämä ei itse sitä tiedä. Mutta mainostaminen ei ole hyväntekeväisyyttä, ja osittain siksi ihminen joka ottaa mieluummin puitteet kuin sisällön on vaarasa menettää oman sielunsa.

---

6.2.2005 su (2)

ED-juoman arvoitus on varmaankin saanut vastauksen. Ostin luontaistuotekaupasta tauriinitabletteja, ja niitä syötyäni koin saman vapisevan olon kuin ED:n juomisen jälkeen. Ongelma ei ollutkaan sokerissa, vaan tauriinissa. Mutta ilmeisesti tauriini parantaa liikunnallisia suorituksia. Voisin ottaa tavakseni syödä sitä ennen kuin menen sählyyn. Dopingia. Lukion sählyporukan peleissä dopingin käyttö olisi kaikkea muuta kuin perusteltua, mutta toisaalta minulla on nyt hirveä satsi näitä tabletteja ja jotenkin se kai pitäisi saada kulumaan.

---

6.2.2005 su

Kyllähän Raamatussa on tiettyä viisautta. Pakko se on myöntää. Olen vasta hiljalleen alkanut ymmärtää Raamatun tarinoiden semioottisten sisältöjen monipuolisuutta, erityisesti psykoanalyyttisessä yhteydessä mutta myös muissa yhteyksissä. Samalla kuitenkin havaitsin, että kun pureutuu raakaan semiotiikkaan, alkaa näyttää siltä että muussakin kirjallisuudessa, sekä uskonnollisessa että maallisessa, sanotaan pohjimmiltaan ihan samoja asioita kuin Raamatussa. Se ei lopulta vaikuta kovin uniikilta teokselta. Ja kaiken lisäksi tuntuu siltä että itämaisten uskontojen tapa ilmaista asioita on Raamatun tapaa kypsempi, ja toisaalta että filosofia on yleisesti ottaen uskontoa paljon suoraviivaisempi ja tarkoituksenmukaisempi menetelmä.

---

3.2.2005 to (2)

   ED ei ole hyvää shittiä. Se keltainen energiajuoma, jota on puolen litran muovipulloissa. En tiedä oikein mikä siinä on, mutta ED:n juomisesta tulee jotenkin heikko ja vapiseva olo paljon nopeammin kuin yhtä vahvasta tai vahvemmasta kahvista. Sen on siis oltava koostumukseltaan erilaista. Kun mietin asiaa veikkaan, että ongelma on joko juomaan sekoitetussa tauriinissa tai suuressa sokeripitoisuudessa. Sokeri tuntuu todennäköisemmältä. Limsoissa on niin saatanasti sokeria.
   Muita ED:n ainesosia ovat erinäiset vitamiinit sekä guarana. Vitamiineista ei kuitenkaan varmaan tule pahaa oloa, ja koko guarana-ilmiö taas on psykoaktiivisessa mielessä pelkkä kupla, sillä guaranan ainoa vaikuttava aine on kofeiini eli sama kuin kahvissakin. Mikäli sokeri on oikea vastaus ongelmaan niin sitten kaikki muutkin energiajuomat ovat huonoja valintoja asiantuntevalle käyttäjälle. Pitää pysyttäytyä kahvissa, kofeiinitableteissa ja joissakin eksentrisissä energiajuomissa joissa on vain vähän sokeria.
   Mutta pekoni on aika hyvää shittiä. Kotona ei koskaan syöty pekonia, mutta nyt olen päässyt osalliseksi tästäkin paheesta.

---

3.2.2005 to

Luin juuri netistä että Erich Priebke -niminen mies istuu linnassa toisen maailmansodan aikaisista sotarikoksista. Lukemani perusteella hänen rikoksensa oli että hän toteutti 335 italialaisen siviilin teloituksen Hitlerin suorasta käskystä ja suoritti itse kaksi näistä teloituksista. Priebke kertoi lehdistölle näistä asioista omasta aloitteestaan 50 vuotta tapahtumien jälkeen. Seurauksena oli vuosia kestänyt oikeusprosessi. Priebke tuomittiin vankeuteen 1997 ja maaliskuussa 2004 hän oli 91 vuotta vanha ja jonkin lähteen mukaan Euroopan vanhin vanki.

Vittu mitä pelleilyä. Tämä on niin klassista. Kun Priebke toimii Hitlerin suoran käskyn mukaan ja tappaa toisen maailmansodan mittakaavassa vähäisen määrän siviileitä, vika on Priebken. Kun jenkkisotilas kiduttaa irakilaisvankeja esimiehen käskystä, vika on sotilaan. Ihmiset eivät halua, että todelliset syypäät kantavat vastuun. Ihmiset haluavat vain purkaa vihaansa johonkin. Siitä juuri kaikessa on kyse. Maailmassa on todella paljon juutalaisia jotka ovat itse muuttuneet natseiksi traumaisen katkeruuden kiihkossaan. Pointti ei ole siinä mikä on oikein ja mikä väärin, vaan siinä kuka on vihaisin.

Joka tapauksessa on kyllä aika jännää ajatella että vanhoja natseja on enää yleensä edes hengissä. Historian lonkeroiden ei luulisi ulottuvan niin pitkälle. Kalervo Palsa kuoli jo vuonna 1987, mutta joku entinen SS-mies kastelee kukkia kotonaan tälläkin hetkellä. Yksi on lentänyt Stukaa, toinen ampunut MP40:llä ja kolmas hikoillut Panther-tankissa. Jokaisella on ollut kattilakypärä päässä ja hakaristi soljessa. Ihan kuin kaiken maailman valokuvissa. Kaikki ovat huutaneet ”Heil Hitler!” ja useimmat myös tarkoittaneet sitä. Ja se on ihan totta. Jollekin vanhemmalle ihmiselle on itsestäänselvyys että se on ihan totta, mutta minä joudun aina vakuuttelemaan sitä itselleni.

---

30.1.2005 su (2)

Tämä on omituisin ikinä näkemäni liitin:

Liitintä valmistaa Noritake-Itron ja sellainen toimitetaan jokaisen Noritake-Itron -tyhjöfluoresenssinäytön mukana.

---

30.1.2005 su

1700-luvun kristityt olivat paljon jämäkämpää tekoa kuin nykyajan hössöttäjät. Vuoden 1701 virsikirjassa on osio nimeltään Onnettomasta Ijankaikkisuudesta. Siellä olevia virsiä veisattiin itsemurhaajien tai muuten synnissä kuolleiden hautajaisissa. Meiniki on asiallinen esimerkiksi virressä 408:

8. Ei helwetistä lopu koskan waiwa,
Sill' synti sydänd' sangen surkiast kaiwaa,
Siell tuli polttaa aina hirmuisest,
Ja piru piinaa ijankaikkisest.

10. Äl' unhohd' myös helwetin hirmuist tuskaa,
Siell' tulen liekki lakkaamatta puuskaa,
Ei lakka tuli koskan polttamast',
Eik' tauko Perkel' sieluu waiwamast.

11. Siis wäris, wapis, ann' kaikk' karwas nosta,
Ain muistain, kuinga julmast Jumal kostaa,
Syndisill Helwetin waiwas haikias,
Ja kadotuxen kuopas kauhias.

Uskovaiset ovat usein sanoneet minulle, että usko on tiedettä hienompi asia koska se on jotain ikuista ja muuttumatonta, kun taas tiede aina erehtyy ja joutuu korjaamaan itseään. Se on aikamoinen väite. Suurin osa papeista ei nykyään ole varma, onko Helvettiä edes olemassa. Kun menet seuraavan kerran kirkkoon niin muista, että pari sataa vuotta sitten saarnastuolissa höpisevä mies olisi varmaan joutunut roviolle.

---

22.1.2005 la

Harmittaa kun nuo kaikki tekopyhät paskat kaavailevat euroopanlaajuista kieltoa hakaristisymbolille.

All of Europe has suffered in the past because of the crimes of the Nazis, therefore it would be logical for Nazi symbols to be banned all over Europe. (Silvana Koch-Merin)

Onko tämä nyt ymmärrettävä jotenkin että ”On loogista kieltää koettu kärsimys”? Ihan niinkuin toinen maailmansota pitäisi vaan unohtaa. Ainoa tapa millä jokin ideologia voidaan todella tuhota on välinpitämättömyys. Sitten kun ketään ei enää paljoa hetkauta jos jossakin näkyy hakaristi, natsismi on lopullisesti voitettu. Näinhän on jo käynyt tai on käymässä sirpille ja vasaralle.

---

21.1.2005 pe

En usko että rakastaisin koskaan ihmistä, joka on kokoomusnuori. Kristitynkin rakastaminen tekisi jo tiukkaa.

Oli miten oli, luen tässä Seppo Heikinheimon kirjaa Mätämunan muistelmat. Heikinheimo oli Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja. Kirjansa viimeisessä kappaleessa hän pohtii Jumalan olemassaoloa, päätyy kielteiseen lopputulokseen ja päättää kirjansa huutamalla ”Eeli, eeli, lama sabaktani!” Pian tämän jälkeen, ilmeisesti ennen kirjan ilmestymistä, hän teki itsemurhan. Vuosi oli 1997.

Heikinheimon murtanut kriisi oli luonteeltaan uskonnollinen. Noin siinä kaiketi käy kun fiksulle mutta epävakaalle ihmiselle syötetään uskontoa, hän ei voi uskoa mutta jää kuitenkin kaipaamaan. Sanoisin silti että perimmäinen ongelma, se joka johti itsemurhaan, ei ollut uskonnollinen eikä filosofinen, vaan lähinnä mielenterveydellinen. Masennuksesta tai ailahtelevaisuudesta kärsivä ihminen fiksoituu kaikenlaisiin asioihin, Jumalaan, ihmissuhteisiin, sosiaaliseen asemaansa tai johonkin muuhun. Sitten käy noin. Usein masennus on salakavala, sitä ei edes tunnista masennukseksi, vaan ryhtyy kuin automaattisesti keräämään kasaan kaikkia elämän paskoja puolia ja väittämään niitä rationaalisiksi perusteeksi päättää elämä. Ainoa asia, millä lopulta kuitenkaan on väliä, on ihmisen kokemus omasta elämästään. Miksi Heikinheimokaan olisi tappanut itseään, mikäli hän olisi voinut ihan hyvin uskonnollisesta konfliktistaan huolimatta? Miehen olisi varmaan kannattanut edes kokeilla masennuslääkkeitä tai terapiaa. Tai mistä minä tiedän, vaikka hän olisi kokeillutkin.

Kirjasta huomaa kyllä toisenkin asian. Sen, että kulttuurin maailma on aika naurettava. Tästä olen pauhannut ennenkin, se on kaiketi vain hyväksyttävä olosuhteeksi.

---

17.1.2005 ma

   Lähdin viikonloppuna Nuorten filosofiatapahtumaan Helsinkiin. Ainakin virallisesti, käytännössä dokailin vitusti ja missasin kaksi kolmasosaa tapahtumasta. Ja se vasta hauskaa olikin. Mutta oli Nufitissakin hauskaa. Timo Airaksinen tosin oli vähän ärsyttävä. Sellainen hyväntuulisen ylimielinen vanha ukko, jonka jokaisen lauseen pohjavire oli jotain tyyliin: ”Te olette tyhmiä koska te olette nuoria.” Leppoisan halveksivaan tyyliinsä hän väänsi vitsiksi jokaisen kysymyksen, joka hänelle esitettiin. Toisaalta ärsyttävyys saattoi olla tietoinen valinta, jonka tarkoitus oli provosoida. Olisinkin pitänyt räväkän vastapuheenvuoron, mutta harmillisesti aika loppui.
   Tytöt olivat nättejä. Jos minulla on jokin ihanteellinen käsitys naisen ulkonäöstä, niin se on: ”näyttää sellaiselta joka käy Nufitissa”.

---

10.1.2005 ma

Kävin tänään koulussa. Kokemus oli outo. Aivan kuin olisin ollut vieraana jossakin satulinnassa. Keijukaisia ja ritareita ja kuningattaria. Se oli hienoa 20 minuuttia, sitten univelka iski päälle ja olo oli kuten ennenkin. Nyt odotan taas vain sitä että pääsen vaihtamaan maisemia. Mutta 20 minuuttia on paljon.

Meillä on hyvä abipaita. Siinä lukee ainoastaan ”WASTED ABILITIES 2005”. Koululaitoksen kriitikkona (tai ehkä jopa vihaajana) valinta, joka oli vieläpä täysin demokraattinen, lämmittää mieltäni.

---

6.1.2005 to (2)

   Minun elämäni on kyllä aivan tyhjä. Jotkut sanovat, että he haluaisivat aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä. Oma pöytäni on melkein niin puhdas, kuin ihmisen elämä vaan voi olla. Mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä mihin käyttää tämä puhtauden runsaus.

   Asun yksiössäni. Olen nyt, puolen vuoden jälkeen, oppinut pitämään sen siistihkönä ja tiskaamaan astiat silloin tällöin. Olen oppinut käymään lenkillä joka päivä, joko aamulla tai illalla. Mutta näiden lisäksi minulla on vain rajattomasti aikaa ja jokin pitkän tähtäimen kunnianhimo taiteen eri osa-alueiden saralla. Kun aamulla herään, voin hyvin, syön aamupalan, käyn ehkä lenkillä. Sitten istun sohvalle ja kysyn itseltäni mitä haluan tehdä tänään. Ja sitten alkaa sota. Yksi osa minusta haluaa pelata Counter-Strikeä, tavata kavereita tai lukea kirjoja. Toinen taas sanoo:

   ”Vittuako huvittelet? Ala maalaamaan, tai et ole mitään! Kuvittele! Sinä, Tuukka, sinä et ole yhtään mitään! Sinä katoat, eikä kukaan muista sinua! Todista että elät! Saat vielä, vittu, myönnytyksen: jos ei huvita maalata, niin ei ole pakko. Sen sijaan kirjoitat novellin! Tai piirrät sarjakuvia! Ryhdy töihin, nyt!”

   Sitten istun siinä sohvalla, en osaa valita vaihtoehtojeni väliltä ja päiväni on pilalla ja haluan kuolla. Minun pitäisi antaa sille ensimmäiselle halulle periksi, mutta en osaa. En yksinkertaisesti osaa. En osaa tarttua hetkeen. ”Elämän tarkoitus on murheen karkoitus” – ja jotenkin en näytä koskaan oppivan sitä.
   Joku ajattelisi minusta ehkä, että ikäisekseni olen saanut paljon aikaiseksi. Se onkin varmaan totta, mutta tämä määrä ei ole järkevässä suhteessa siihen, kuinka paljon olen yrittänyt ja murehtinut ja pakottanut itseäni. Liian suuri osa kaikesta siitä on ollut hyödytöntä, ja tehnyt minut ainoastaan väsyneeksi.

   On ironista että juuri se osa minussa, joka vannoo ”säilyvyyden” ja ”katoamisen välttämisen” nimeen, on itse lopulta vastuussa suurimmasta osasta kokemaani yksinäisyyttä ja merkityksettömyyttä.
   Minä voin vielä palaa loppuun. Kuin joku Kurt Cobain. Mutta tuntemattomaksi jääden. Sitä pitäisi yrittää välttää.

---

6.1.2005 to

   Kirjoitin tänne kerran näin:

   Yhden jutun olen muuten oppinut: Jos on illalla kotona ja kaverit soittelevat aivan jatkuvasti ja pyytävät messiin juomaan, ei kannata lähteä. Siellä ei ole hauskaa silloin. Jos on hauskaa, kukaan ei muista soittaa ja pyytää mukaan.

   Olen tämän jälkeen havainnut hieman sellaista tendenssiä, ettei kukaan kutsu minua enää ryyppäämään. Taisi olla harkitsematon kommentti. En minä tarkoittanut etteikö saisi kutsua. Halusin vain olla kyyninen mulkvisti. Mutta ei se kannata. Mulkvisteilla ei ole kavereita.

   Sitä ei tule ajatelleeksi että ne asiat, mitä tänne kirjoittaa, eivät säteile pelkästään johonkin kaukaiseen nettisivujen lukijoiden universumiin, vaan että ihan oikeat ihmiset lukevat niitä ja saattavat tunnistaa itseään joistakin jutuista, joko perustellusti tai perusteetta. Ehkä siksi olenkin ollut täällä niin estoton. En koskaan ajattele juttua kirjoittaessani, miten joku sen lukeva ihminen reagoi. Ja ehkä se on hyvä asia. Syntyy ”matskua”. Mutta siinä on huono puolensa.
   Joka tapauksessa minä en tarkoita mitään pahaa kun täällä puran ajatuksiani. Jos haluaisin vihjailla jollekulle jostakin asiasta, käyttäisin siihen kyllä parempaa keinoa kuin Hassuja juttuja -palstaa.

   Tämä kirjoittelu on pientä veitsen terällä tasapainoilua. On selvää että on monia asioita, joita minun ei pidä käsitellä tai mainita tällaisella palstalla, mutta jos karsin kaiken pois, jäljelle ei jää kuin jotain ”söin makaronia tänään” -roskaa. Ei sillä, että haluaisin vähätellä ihmisiä, jotka pitävät nettipäiväkirjaa ja kertovat siinä syöneensä makaronia. Nettipäiväkirjan pitäminen voi olla mieltä selkeyttävä ja kiva harrastus. Mutta minun oma tavoitteeni ei tällä hetkellä ole kertoa makaronin syömisestäni.

---

5.1.2005 ke

Tupakan vieroitusoireet ovat ehkä yksiä maailman vittumaisimmista asioista.

---

www.tuukkavirtaperko.net