Hassuja juttuja 2005 (2)

---

9.9.2005 pe

   Havaintoja

   – Kiinan pitäisi joidenkin kymmenien vuosien jälkeen olla maailman taloudellinen johtaja. Se herättääkin jännän kysymyksen: kestääkö Kiinan autoritäärinen järjestelmä elintason nousun? Voidaanko maailman rikkaimman valtion kansalaisilta yhä kieltää niin monia ihmisoikeuksia, kun niitä muualla maailmassa, Yhdysvalloissakin, on runsaasti?

   – Eräs selitys nykyajan negatiivisista asenteista huumausaineita kohtaan löytyy sellaisesta länsimaissa yleisesti vallitsevasta, lähes metafyysisen tason omaavasta näkemyksestä, jonka mukaan ”Hyvä syntyy silloin, kun henkilö sivuuttaa oman nautintonsa ja sen sijaan tekee sen mikä on hyödyllistä.” Länsimaisen ihmisen tajunnassa on jostakin syystä aika syvällä käsitys siitä että nautinto on paha, ja kärsimys on tie hyvään, vaikka tämä loppujen lopuksi on aivan perverssi näkemys. Sama näkemys ruokki viktoriaanisen ajan sukupuolimoraalia. Sama näkemys todetaan Jouko Turkan Häpeässä Jammu Siltavuorta käsittelevässä osuudessa. Se asenne tekee ihmisestä hyvän oravanpyörän pyörittäjän, joka juo kahvia ja käy paskoissa töissä kunnes on vanha ja sairas ja pian kuollut. Se pistää ihmisen tottelemaan opettajaa, lakia tai työnantajaa, vaikka hän sydämessään tietäisi näiden tekevän väärin. Sillä näkemyksellä luodaan keskitysleirin vartijoita. Näennäinen uhrautuvaisuus, omanarvon tunnon ja oman arvostelukyvyn hylkääminen. Ja sen näkemyksen epäsuora korostaminen kaikkialla on edullista niille vallanpitäjille, jotka ovat liian väsyneitä, kyvyttömiä, ilkeitä tai tyhmiä korjatakseen mitään.

   – Kafka. Lukion ykkösellä minä pidin Kafkan kirjoituksia ennen kaikkea oivaltavina ja hauskoina. Ne saivat minut nauramaan ääneen, ne saivat minut jopa hyvälle mielelle. Oli aika hämmentävää sitten lukea äidinkielen oppikirjoista ne kaikki sivulauseet, joissa Kafkaa luonnehdittiin ”ahdistavaksi” ja ”epävakaaksi” lukemistoksi. Olen oikeastaan vieläkin yhtä ihmeissäni, yhtä ymmärtämätön enemmistön kantaa kohtaan ja ehdottomasti oman iloisen suhtautumistapani kannalla. Mutta minä en olekaan normiyksilö. Ahdistun enemmän jostakin oikein tympeästä ja teennäisestä mainoksesta kuin kuvasta raskaana olleesta naisesta joka on kuollut joitakin viikkoja sitten, ja jonka kohdusta keskeneräinen ihminen on valunut ulos. Tai hirttäytyneestä alastomasta miehestä joka on paskonut alleen. (Näitä kuvia löytyy vaikka www.ogrish.com:sta.) Enkä nyt ilmaise asioita mitenkään väritetysti. Nehän ovat sentään vain kuolleita ihmisiä, arvoneutraaleja, melko ymmärrettäviä, olemassaolosta kaiken aikaa häipyviä, kun taas mainos on tullut tuottaakseen lisää ”kuolemaa”, riistämään minulta mieleni herruuden, ja se on tässä ja nyt, sitä ei voi ymmärtää ja se elää ja toistuu.
   Kafkan kerrotaan itse nauraneen usein hillittömästi lukiessaan tarinoitaan ystävilleen.

   Noh. En nyt oikein pidä tästä tekstistäni. Uudestaan luettuna se vaikuttaa itsekorostuksen motivoimalta irralliselta faktojen heittelyltä, sympatiaa kaipaavalta jäsentymättömältä hyökkäykseltä kaikkea vastaan. Tällä tyylillä ei tosiaankaan kirjoiteta bestselleriä. Mutta koska jokainen noista yksittäisistä huomioista on minusta kuitenkin asiallisessa mielessä ihan hyvä, jätän tekstin olemaan.

---


8.9.2005 to

Jorma Palo, Leena-Maija Palo, Rakkaudesta seksiin (1999):

Antiikin Kreikassa aikuisilla miehillä oli tapana pitää yllä eroottisia suhteita poikiin, koska tämän pederastiaksi nimitetyn tavan arveltiin edistävän poikien kehittymistä kunnon kansalaisiksi.

Kaikissa kulttuureissa insesti (...) eli yhdyntä biologisten lähisukulaisten kesken on pääsääntöisesti kielletty, olivatpa osapuolet lapsia tai aikuisia. (...) Muuten suhtautuminen aikuisen ja lapsen väliseen väliseen seksuaalisuuteen vaihtelee ihmisyhteisöstä ja aikakaudesta toiseen.

Lisäksi tiedetään, että jotkut lapset, varsinkin yli 10-vuotiaat pojat, eivät välttämättä pidä pedofiliaa seksuaalisena riistona tai hyväksikäyttämisenä.

En näe mitään syytä siihen, miksi seksuaalisten kokemusten pitäisi olla lasta kohtaan lähtökohtaisesti tuhoisia. Lapsi omaksuu uusia asioita leikin kautta. Vaikka häneen ei olisi vielä kehittynyt aikuisen seksuaalista vaistoa, miksei hänessä olisi potentiaali kokea seksiäkin eräänlaisena leikkinä. Miksei pedofilia voisi yhtä hyvin olla lapsen eräs tapa kasvaa seksuaalisuuden maailmaan?

Voin niin hyvin kuvitella alkukantaisen ihmisyhteisön, jolla ei ole juuri mitään olemassaolevaa moraalia tai kulttuurista perintöä. Tämä yhteisö sitten löytää keskuudestaan pedofilian. Se voisi aivan hyvin hyväksyä sen. Mitä muutakaan, kun kollektiivisessa muistissa ei ole yhtäkään Iltalehden lööppiä tai Marc Dutrouxia eikä edes pedofiliaa käsitteenä, yksilöitynä omaksi seksuaalisuuden muodokseen?

Historia osoittaa pedofilian olevan ihmisen sisäsyntyinen ominaisuus eikä mitään sellaista, joka johtuu radioaktiivisesta säteilystä, raskauden aikana tupakoimisesta tai kapitalismin vaikutuksesta piilotajuntaan. Vaikka asuisit tropiikissa viattomuuden lehtimajassa ja vain nussisit ja söisit hedelmiä, kuuluisit lajiin johon sisältyy pedofilia, rautaan koodattuna. Ja voisit itse olla pedofiili.

Lasten seksuaalisuudesta: http://en.wikipedia.org/wiki/Child_sexuality

-

6.9.2005 ti (4)

Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Siinä on kirja, joka aina pystyy järkyttämään mieltäni. Muistan erään yön kun luin sitä, ja kaikki muuttui epätodelliseksi. Tuolloin olin lukemassa kirjaa ensimmäistä kertaa. Pelkäsin jatkaa, mutta en viitsinyt lopettaakaan. Koin heikotusta. Jos katsoin muualle kuin kirjaan, näin pimeässä pistemäisiä välähdyksiä.

Nyt olen alkanut lukea kirjaa uudestaan palauttaakseni sitä mieleeni. Vähän samanlaisia tunteita nousee, varsinkin öisin. Todellisuus vapisee edessäni ja alan itsekin pelätä. Siinä tilassa alkaa joskus pakonomaisesti spekuloida kaikenlaista. Tuijottaa sohvaa. Sitten räpäyttää silmiä, ja sohvalla istuisikin mies joka katsoo takaisin. Sitten räpäyttää silmiä taas, ja mies olisi poissa. Todellisuus alkaa jotenkin välkkymään aivan kuin se vaatisi huomiota, samaan tapaan kuin rakennustyömaan laidalla tai poliisiauton katolla on välkkyvä valo joka vaatii huomiota. Neuroosi, se on heitteillejätetyn todellisuuden manifesti itsestään.

Todellisuus. Luettuani kirjan viimeisen osan ja jälkisanat kohotin katseeni, ja yllättäen havaitsin silmälasieni vääristävän näkemääni. Nämä lasit ovat olleet minulla jo vuoden. Olen tiennyt niiden olevan sillä tavalla hiotut että ne vääristävät, ja olen huomannut piirtäessäni menettäväni helposti käsitykseni mittasuhteista, mikäli lasit ovat päässäni. Mutta ennen en koskaan pystynyt todella aistivaraisesti havaitsemaan vääristymää. Äkkiä huomasin sen välittömästi ja selvästi, väistämättä, sitä lainkaan etsimättä tai ajattelematta. Kun käänsin päätäni, kirjahyllyni äärimmäinen nurkka alkoi venyä luonnottomalla tavalla, mutta vain aivan vähän. Kun käänsin pääni takaisin, hylly palasi muotoonsa. Ja kun otin lasit pois, virhettä ei ollut. Tuolla havainnon hetkellä olin sellaisella tavalla virittynyt, joka toistuu vain muutaman kerran vuodessa. Olin kuin vastasyntynyt, katsellen maailmaa sellaisilla silmillä, jotka eivät ole koskaan ennen nähneet sitä. Tiedän kyllä, mitä uskonnollinen ”uudestisyntyminen” tarkoittaa, mutta uudesti voi syntyä monesti ja myös ilman jumalaa, jopa armeijassa tai vankilassa.

Ensimmäinen metafyysinen kysymykseni, jonka muistan, tuli eteeni lapsena, kun luin jostakin Mauno Koiviston lausumana Eduard Bernsteiniltä otetun lauseen: ”Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan liike.” Väite heitettiin minulle ilman mitään mahdollisia alkuperäisiä konteksteja. Se tuntui minusta hämmentävältä ja piirtyi muistiini. Näennäisesti yksinkertainen toteamus, joka kuitenkin tuntui johtavan valtavaan määrän erikoisia mutta tärkeitä kysymyksiä. Jos se todella on totta ja liike on tärkeintä, kaikki sota, riisto ja tuho ovat oikeutettuja, koska nekin ovat dynaamisia, liikettä. Kenekään tunteista tai elämästä ei tarvitsisi välittää, kunhan pitäisi kaiken liikkeessä. Jos taas päämäärä on tärkein, ihminen voi lopettaa kaiken, istua paikallaan ja syödä ja paskoa puolustellen, että ainakin päämäärä on hänen tiedossaan.

Ei tarvinnut miettiä pitkään ennen kuin osoittautui väistämättömäksi että molemmat ovat yhtä tärkeitä. Ilman liikettä päämäärällä ei tietenkään ole merkitystä, mutta ilman päämäärää liike katoaa. Päämäärätön liike menettää dynaamisuutensa. Vaikka se näyttää liikkuvan se ei enää liiku, koska se on kaiken aikaa vain sitä samaa. Vähän kuin joku kirjoittaisi tietokoneelle ohjelman, joka generoi rajattoman määrän satunnaisia numeroita ja tulostaa niitä näytölle. Se on liikettä, mutta se on äärimmäisen tylsää, päämäärätöntä liikettä. Lopulta herää kysymys onko se liikettä ollenkaan, koska se on niin tylsää. Mutta jos ”tylsyys” on peruste sille, että jokin ei ole liikettä, esitetään välittömästi vaatimus liikkeen päämäärää kohtaan! Liikkeen toivottaisiin olevan ”ei-tylsää”, ja sitä kautta jouduttaisiin väistämättä pohtimaan millainen liike on ei-tylsää, ja sitä kautta liikkeeseen liitettäisiin heti jotakin, mitä sen olisi tarkoitus tavoitella, päämäärä. Sekä päämäärä että liike siis ovat aivan yhtä välttämättömiä. Kumpaakaan ei vain voi universaalisti asettaa toisen edelle tärkeydessä, vaikka aluksi näyttäisi siltä. Viime kädessä tällainen arvotus johtaa loogiseen ristiriitaan ja mielen sairauteen.

Tätä kautta hämmennys muuttui lieväksi ärtymykseksi. Millä oikeudella tuo mies yksinkertaistaa tärkeitä älyllisiä järjestelmiä tyhjiksi latteuksiksi, jotka ovat vieläpä väärässä? Joku raukkahan saattaa ottaa vakavasti sen, mitä presidentti sanoo, ja uskoa että liike on kuin onkin suuntaa tärkeämpää, yleisesti ja aina. Kuinka välinpitämätön ja harkitsematon yleistys!

Aloin sitten pohtia, uskovatko useimmat tai edes jotkut ihmiset ihan oikeasti tuolla tavalla. En voinut olla varma, en ole vieläkään kovin varma. Sellainen uskomus harvoin joutuu suoraan koetukselle ja siksi sitä on vaikea havaita, mutta silti se voi ohjata ihmistä hänen elämässään tai jollain elämän osa-alueella jonain jäsentymättömänä nyrkkisääntönä. Pidin tätä hieman vaarallisena, ja osittain tätä kautta minuun tuli tietämättäni kylvetyksi filosofisen ajattelun siemen.

Kirjoitan nyt uudestaan aiempia esseitäni, niitä jotka olivat sekottaa pääni. Olen muuttanut niitä paljon. Ensimmäiset versiot olivat kyllä älyllisesti aivan perseestä, sillä vaikka minulla oli ollut omia ideoita, työskentelyni motiivit olivat lähinnä itsekkäitä. Olin alun perin kirjoittanut oikeastaan vain yhden tai kaksi asiallista kappaletta. Rakennan nyt kaikkea uudestaan.

---

6.9.2005 ti (3)

Olen miettinyt hienoa tuotetta. Alkossa pitäisi myydä sellaisia melko suuria karkkeja, jotka nieltäisiin kokonaisina ja joiden sisällä olisi pirtua tai viinaa. Mahalaukussa karkin kuori liukenisi ja viina pääsisi valloilleen. Karkkeja voisi syödä vaivattomasti aika paljon, koska ne eivät maistuisi pahalta suussa. Miksei kukaan ole jo kehittänyt tällaista? Humalahakuisuuden ylistyslaulu. Tietysti voisi olla vaikeaa kehittää karkin kuoreksi elintarviketta, joka liukeaa vatsahappoon mutta ei alkoholiin, mutta kyllä siinä varmasti onnistuttaisiin. Rasian kannessa voisi lukea: ”Niille jotka eivät pidä viinan mausta.”

---

6.9.2005 ti (2)

Mitän seksuaalisuuden ja yhteiskunnan suhteeseen tulee, heitetään nyt lisääkin mielipiteitä. Minusta sairaaloissa, varuskunnissa ja muissa paikoissa, joissa ihmiset joutuvat viettämään aikaa kellon ympäri, voisi hyvin olla jotain sopivia koppeja runkkaamista varten. Lakisääteinen runkkauskoppi. Miksei? Miksi olisi pakko runkata salaa niin, että paljastuessaan häiritsee ja mahdollisesti inhottaa muita sekä nolaa itsensä? Kyse olisi periaatteellisesta ratkaisusta. ”Masturbaatio on terveellistä ja miellyttävää”, mutta lakisääteinen runkkauskoppi tarkoittaisi sitä että kun näin väitetään, sitä myös oikeasti tarkoitetaan.

---


6.9.2005 ti

Pedofiileista voisi helposti sanoa, että he ovat ”sairaita”. Tämä on myös yhteiskunnan vallitseva käsitys. Itse veikkaan ettei pedofilia ole lähtökohtaisesti sairautta, vaan yhteiskunnan vallitseva moraali ja kulttuuri, jota tältä osin on luultavasti äärimmäisen vaikeaa muuttaa, vain tekee siitä sairauden. En muuten ehkä hoksaisi ajatella asiaa näin laajasti, mutta tiedän pedofilian olleen sivistyneenä pidetyssä antiikin Kreikassa vakiintunut seksuaalisuuden muoto jota ei pidetty pahana, ja se pistää väkisinkin ajattelemaan.

Kun ympäröivät olosuhteet kuitenkin ovat tällaisia kuin ne ovat, eikä niiden muuttaminen liene realistinen vaihtoehto, yhdyn siihen näkemykseen että pedofiileja pitäisi yhteiskunnan taholta kohdella kuin sairaita tai sairastuneita ihmisiä. Pedofiili on omaa pedofiliaansa kohtaan kaiketi yhtä voimaton kuin homo on homouttaan kohtaan. Hänen elämänsä luulisi olevan kauheaa, kun hänen ainoa tyydyttävä tapansa toteuttaa seksuaalisuuttaan, ihmiselämän tärkeää osaa, on laiton ja lähes kaikissa olosuhteissa toiselle kumppanille, lapselle, myös äärimmäisen vahingollinen, joskin ”vain” kulttuurisista syistä. Nämä syyt koostuvat toisaalta siitä, ettei lapsi voi koskaan käsitellä pedofilian kohteeksi joutumistaan oletetulla luonnollisella tavalla, koska häntä ympäröivät aikuisetkaan eivät siihen kykene, ja toisaalta siitä että pedofilian kohteeksi joutunut lapsi usein kehittyy pedofiiliksi itsekin – kukaan ei kai tiedä miksi näin on mutta on vain havaittu, että tässä on selvä syy–seuraussuhde.

Homouden parantamiseksi ei koskaan keksitty keinoa, ja asiantuntijat pitävät pedofilian parantamista yhtä mahdottomana. Koska oma pedofilia kuitenkin aiheuttanee pedofiilille huomattavaa kärsimystä, häntä tulisi minusta kohdella kuin sairasta ja sairaudelleen voimatonta ihmistä, jonka kuitenkin täytyy saada nauttia ihmisoikeuksistaan kuten muidenkin. Parantamisen ollessa mahdotonta hoidon tulisi olla ylläpitävää hoitoa. Mitä tämä tarkoittaisi? En tiedä miten idea käytännössä toimisi, mutta ainoa mieleeni tuleva ratkaisu olisi jonkinlainen virallinen lapsipornoarkisto. Lapsipornon käyttäminen ei lisää kenekään kärsimyksiä enää sen jälkeen kun porno on tuotettu. Jos lapsipornoarkiston käyttäjäksi hyväksytty pedofiili kuitenkin syyllistyisi rikoksiin kuten lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, hänen tuomitsemisensa olisi paljon perustellumpaa: ”Annoimme sinulle mahdollisuuden toteuttaa itseäsi rikkomatta lakia. Mahdollisuus ei kieltämättä ollut täydellinen, mutta parempaan emme pystyneet. Nyt menet vankilaan.”

Miten porno sitten tuotettaisiin? En tiedä olisiko se arkisto jo olemassaolevasta pornosta, vai pitäisikö valtion tuottaa uutta lapsipornoa valvoen, että tuotanto olisi lapsia kohtaan ”reilua”, mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaisikaan. Jälkimmäinen ratkaisu kuulostaa ehkä oudoimmalta visioltani hyvin pitkään aikaan, jos miettii tilannetta jossa alaston lapsi poseeraa jossakin sohvalla ammattivalokuvaajan edessä valtion virkamiehen valvoessa tapahtumaa. Joka tapauksessa kantava ajatukseni vain on, että koska pedofiili ei voi pedofilialleen mitään, ihmisen pitäisi voida olla pedofiili ja kyetä ulkoistamaan seksuaalisuuttaan edes jossakin määrin syyllistymättä rikoksiin. Pedofilialle pitäisi olla edes jokin yhteiskunnallinen lokero, koska muuten pedofilia alkaa suistaa ihmistä yhteiskunnan ulkopuolelle ja yhteiskunnan halveksijaksi ja vastustajaksi, eikä tätä voi pitää toivottavana. Yhteiskunnasta vieraantuminen ja tästä helposti seuraava moraalinen välinpitämättömyys varmasti tekee lapseen sekaantumisesta pedofiilille moraalisesti helpomman tuntuista.

Ehkä lapsiporno voisi olla piirrettyä ja maalattua. Se olisi varmaan paras idea. Graafikkoina voisivat tietyn vaiheen jälkeen toimia myös pedofiilit itse.

Veikkaan että jos tämän lapsipornopalvelun anonymiteetti olisi riittävä, sen suosio ei välttämättä jäisi vähäiseksi. On mahdollista, jopa luultavaa, että Suomessa on merkittävä määrä pedofiileja, jotka vain ovat sen verran lainkuuliaisia, etteivät ole koskaan kajonneet lapseen.

---

3.9.2005 la

Conan O'Brien show:ssa eilen yksi vieras vitsaili tavalla, joka antoi ymmärtää hänen käyttävän huumeita. Tuli vain mieleeni että vaikka jenkkilä on War or drugs -politiikan isä, Suomen tv:ssä tuollainen moralistista sävyä vailla oleva huumeilla vitsailu tuskin menisi helposti läpi. Ellei tuottaja sensuroisi sitä, siitä varmaan tulisi poliisijuttu.

Niin, jenkkilässä on huumeita käyttäviä näyttelijöitä ja muusikoita paljon. Huumeet ovat muodostuneet joillekin ihmisryhmille niin tunnusomaisiksi, että niistä voi heittää vitsiä tuolla tavalla. Onkohan Suomessa vastaavaa ryhmää? Ehkä korkeintaan Vihreiden kansanedustajat. Suomen Kannabisyhdistyksen jäsenkin voisi tietysti kuulua sellaiseen ryhmään, mutta ei kuulukaan, sillä Suomen Kannabisyhdistys on niin vaiettu taho, ettei kukaan siitä mitään tiedä.

Mikä siinä on ettei huumeiden käyttöä saa myöntää asiallisella tavalla kuten Tero Nieminen teki (www.sky.org/data/Tero_Nieminen/) mutta on helpompaa päästä läpi tekemällä siitä totuusarvoltaan epämääräisen vitsin. Mietin vaan että kummallakohan on haitallisempi vaikutus nuorisoon, josta nyt ilmeisesti ollaan niin kovin huolissaan, selvällä informaatiolla vai epäselvällä. Entä miksi Suomen kannabisyhdistystä kohdellaan näin: www.sky.org/SKY.html? Mitä edellytyksiä on käydä keskustelua huumausainepolitiikasta, kun alan eräät asiantuntijat eivät saa informatiivisessa mielessä astua esiin, eikä erään kannan edustajien sallita järjestäytyä normaalisti?

Äskeinen tietysti oli huono kysymys, sillä vallanpitäjät ovat teoillaan osoittaneet haluavansa kaiken kotimaisen huumausainekeskustelun tukahdutetuksi. Nämä toistaiseksi onnistuneet yritykset sananvapauden rajoittamiseksi vihjaavat ikävästi, ettei nykyinen huumelainsäädäntö voisi pysyä kasassa sellaisissa olosuhteissa, joissa siitä voitaisiin keskustella vapaasti.

Minun mielestäni oikeusvaltio ei koskaan voi katsoa merkittävään yhteiskunnalliseen kiistäkysymykseen liittyvää informaation tarjoamista ja samanmielisten järjestäytymistä lainsuojattomaksi toiminnaksi. Joku, en muista kuka, määritteli demokraattisen oikeusvaltion näin: ”Mikään vähemmistö ei saa estää enemmistöä toteuttamasta tahtoaan. Enemmistö ei saa estää mitään vähemmistöä nousemasta enemmistöksi.”

---

23.8.2005 ti (2)

Viime viikot minua on vainonnut tunne siitä että olisin hukannut itseni lähes katastrofaalisessa mittakaavassa, että olisin tietämättäni ollut itseltäni hukassa jo pitkään. Mitä enemmän palautteita saan sitä enemmän alan kiinnittää huomiota niihin, jotka sivulauseessa tai muuten ohimennen viittaavat yksioikoisuuteeni, epätieteellisyyteeni sekä faktatietojeni, lähteideni ja koulutukseni vähäisyyteen ja suppeuteen, oli palaute sitten muilta osiltaan minkälainen tahansa. Vaikka nämä havainnot ovatkin sellaisia, jotka olen alusta saakka kyennyt itsekin tekemään, niin olen aina aiemmin karistanut ne itseluottamuksella ja käsityksellä siitä että sitoutumattomuus jo olemassaoleviin älyllisiin kaavoihin on myös etuni. Olen kokenut pahimpien ongelmieni olevan muualla, varsinaisten kysymysten välittömässä läheisyydessä. Tunnuslauseeni olisi voinut olla: ”Se että tietää paljonko tietää on paljon enemmän kuin että tietäisi paljon” enkä olisi ollut siinä väärässäkään.

Mutta onko kaikki aivan epäterveellä pohjalla? Pitääkö minun lopettaa, tai edes odottaa? Lukea itseni tohtoriksi (siihen lähes varmasti en pystyisi)? Missä vaiheessa minä todella voin katsoa kykeneväni uuden idean synnyttämiseen? Siinäpä kysymys. Siinä sellainen kysymys, jonka ainoa oikea vastaus kai on: ”Sitten kun sinusta todella tuntuu siltä” ja nyt pitää olla niin hyvä tuntemaan, että osaa sivuuttaa kaikki maaniset päähänpistot ja muut mielenhäiriöt.

Ja aivan oma ongelmansa on tietty yhteyden puute sen välillä, mitä minä pidän tärkeänä, ja mitä yleisö minulta vaatii ja mistä se minua kiittää ja jopa haukkuu. Vaikka tiedän että ”helpot” jutut vetävät paremmin kuin ”vaikeat” enkä myöskään inhoa omia sarjakuviani en vain ymmärrä, miksi keskivertokävijä selvästikin luulee sivustoni olevan ”sarjakuvasivusto, jossa on hiukan jotain muuta oheissälää”. Sarjakuviin on kuitenkin uhrattu vain kohtalainen työpanos, ja niiden sisältämä lataus omassa mielessäni on monta kertaluokkaa kevyempi kuin vaikka esseessäni Rakkauden mekaniikkaa. Mutta siitä huolimatta paitsi saamani kehut, myös haukut ja jopa välinpitämättömyyden manifestit koskevat melkein jatkuvasti sarjakuviani sivuuttaen kaiken muun. Mikä saa välinpitämättömän saarnaamaan välinpitämättömyyttään minulle, eikö yhtä hyvin voi saarnata kivelle tai nenäliinalle tai olla hiljaa jos kerran on niin välinpitämätön? Entä mikä farssissa ja pippeleissä on niin juovuttavaa että ne ulkopuolisen silmissä vaikuttavat dominoivan kaikkea muuta? Minulle sarjakuvani ovat vain oma itsensä, farssia ja pippeleitä ja vähän muuta, enkä tietääkseni yritä vääntää niistä itselleni mitään sellaista mitä ne eivät ole. Tarvitseeko silloin lukijankaan.

---

23.8.2005 ti

Mieleeni tuli juuri aika hätkähdyttävä rinnastus. Länsimaiden nykyinen kielteinen suhtautuminen huumausaineisiin on olemukseltaan oikeastaan hyvin samanlainen ilmiö kuin viktoriaanisen ajan Euroopan kielteinen suhtautuminen seksiin. Silloinkin kun kaikki järkevät argumentit sulavat pois, vedotaan vain johonkin ylitsepääsemättömään paheen käsitteeseen. Tarvittaessa valehdellaan tai ainakin johdetaan harhaan. Silti nykyään esimerkiksi vanhempaa, joka vaatisi lapsiaan aina nukkumaan kädet peiton päällä, pidettäisiin naurettavana. Sukupuolitaudit rehottavat ympäri maapalloa, mutta tähänkin suhtaudutaan jo aika neutraalisti ja sairastuminen tunnustetaan huolimattomuuden ja huono-onnisuuden seuraukseksi. Me pidämme seksiä ihanana, hauskana ja luonnollisena asiana, vaikka siihen voi liittyä ei-toivottuja raskauksia, abortteja, sukupuolitauteja, hyväksikäyttöä, raiskauksia, rikollisuutta sekä häpeää ja mielipahaa. Entä huumeet? Psykoaktiivisia aineita popsitaan mielenterveyslääkkeiden muodossa alati kasvavia määriä, eikä tätä pidetä erityisen pahana. Lääkkeet parantavat ihmisen elinvoimaisuutta kuten lisääntyminenkin. Viktoriaanisena aikana lääkärit hoitivat hysteriasta kärsiviä naisia työntelemällä hieromasauvaa heidän emättimiinsä. Nykyään ei ole kummallista jos dildon ostaa itse omaan käyttöönsä, ei siihen hommaan tarvita enää lääkäriä. Nykyään ihminen voi käyttää psykoaktiivisia aineita parantaakseen hyvinvointiaan, mutta vain mikäli ne ovat lääkärin määräämiä tai laillistettuja poikkeuksia. Mutta entä tulevaisuudessa? Ajat muuttuvat.

Ja kuten seksiin, ihminen ei alun perin, primitiivisenä, suhtautunut kielteisesti myöskään huumeisiin. Kielteisyys ja paheellisuuden ajatus tulivat vasta jälkeenpäin. Eläimet eivät ole koskaan vihanneet seksiä eivätkä huumeita. Missä hamppua kasvaa, siellä karja syö sitä päästäkseen pilveen. Linnut syövät käyneitä hedelmiä ollakseen kännissä, rotat juovat viinaa laboratorio-oloissa jos sitä vain tarjotaan, apinat syövät hallusinogeenisia kasveja syöneitä hyönteisiä lähteäkseen tripille. Eivätkä eläimet päihdytä itseään vahingossa, tyhmyyttään, vaan tarkoituksella, kuten ihmiset. Päihtyminen on paljon kauempana luonnottomuudesta kuin kaiken päihtymyksen vihaaminen, eikä tämä ole tyhjä fraasi, vaan kova fakta. Päihtymys kaikkine nyansseineen on dynaaminen, opettavainen ja korvaamaton tila, mutta kuten tehdasta ei pidä väärinkäyttää valmistamalla sillä panssarivaunuja diktaattorille, ei päihtymystäkään pidä väärinkäyttää tuhon aiheuttamiseen. Väitän että hyvin montaa päihdyttävää ainetta voi käyttää myös oikein, hyvään ja rakentavaan tarkoitukseen, ja että ihmisyys ilman tämän potentiaalin hyödyntämistä on köyhempää kuin se olisi sen kanssa. Puolustan tehtaitakin, vaikka ne saastuttavat ja niistä joskus valmistuu näitä panssarivaunuja.

---

19.8.2005 pe

Luin taannoin New Scientististä tutkimuksesta, jonka mukaan punainen pelipaita lisää joukkue- ja kamppailulajeissa voittamisen todennäköisyyttä. Mikäli pelaajat tai joukkueet ovat hyvin eritasoisia, pelipaidan värillä ei ole väliä, mutta suurin piirtein samantasoisisten joukkueiden tai pelaajien kilpaillessa punaisessa pelipaidassa pelaavat menestyvät muunvärisissä paidoissa pelaavia niin paljon paremmin että ero on tilastollisesti merkittävä. Tämä havainto on siitä merkittävä ja harmillinen että se kyseenalaistaa huomattavan osan koko urheilun historiasta. Vaikka ovathan monet urheilulajit jo valmiiksi aika tyhjänpäiväisiä, kun homma näyttää olevan kiinni lähinnä siitä mikä on dopingia tai sääntörikkomus ja mikä ei.

Tämän päivän Aamulehdessä ”Aamulehden lukijat” -nimiseksi nimetty taho vaatii pituushypyn MM-pronssimitalisti Tommi Evilälle tuntuvampaa palkintoa kaupungin taholta. Se oli aika hauska artikkeli. Nimeltä mainittujen kansalaisten ehdotuksista ehkä grandioosein kuului: ”Oli se hänen hyppynsä ja mitalin saavuttaminen sellainen tapaus, ettei sitä voi ainakaan jättää palkitsematta. Epilän kaupunginosa pitää muuttaa Evilä-nimiseksi. Sinne sitten Evilälle tontti, talo, patsas ja harjoituspaikka.” Tulee mieleen joku karikatyyri Neuvostoliitosta. Hauskaa on myös tämän visionäärin syvä luottamus siihen, että Tommi Evilä itse haluaisi tällaisen kunnianosoituksen.

Toinen idea palkinnoksi oli ”sosiaalisen riippumattomuuden passi”, joka ”antaa vapaan pääsyn lääkäreihin, busseihin ja niin edelleen.” Siinä olisi kyllä saatanan hieno passi. Kunhan sosiaalisen riippumattomuuden idea vietäisiin loppuun saakka, passin haltija voisi vaikka tehdä rikoksia. Tämä jos jokin olisi kansalaisluottamusta! Mutta sitten vituttaisi, kun joku ääri-islamilainen terroristi onnistuisi varastamaan sen.

Minua yllätti haastateltujen ihmisten ilmeinen ja lähes yhtenäinen näkemys siitä ettei Evilän varallisuus ilman kaupungin rahallista tukea välttämättä riitä hänen urheilijan uransa jatkamiseen. En ole mikään alan asiantuntija, mutta en ole koskaan kuullut sellaisesta että suomalaisen MM-tason urheilijan täytyisi lopettaa uransa köyhyyden vuoksi. Kaikkein eniten haluaisinkin nähdä Tommi Evilän itse astuvan julkisuudessa esiin tällaisten ”oma kaupunginosa ja patsas” -vaatimusten kanssa. Eikö se olisi mitä kohtuullisinta.

---

17.8.2005 ke

Tulin amiksesta. Muistan päivästä yksittäisiä tilanteita. Istun pulpetissa. Syön kahvilasta ostamaani sämpylää ja juon ostamaani kahvia, ja mietin juovani liikaa kahvia. Yritän ostaa varastosta mittasarjaa, mutta unohdin nostaa rahat. Teen kovajuotoksen, happi-asetyleeniliekki on hienon näköinen. Yritän uudestaan ostaa mittasarjaa, mutta varastopäällikkö on asioilla. Haisen metallille, lähden kotiin.

Tällaisten päivien jälkeen tunnen sen, immersion. En enää laske tunteja ja minuutteja kuin odottaisin kuolemaa. Minä, etäinen ja armoton ainakin omissa ihanteissani, olen niin sisällä minua ympäröivässä maailmassa etten pysty enää erottamaan tapettia seinästä enkä puuta metsästä. Immersio oli aiemmin kuin mauste, mutta nyt se onkin itse ruoka. Aivan kuin osaisin yhtäkkiä samaistua niihin lukemattomiin ihmisiin, jotka elävät elämänsä normaalisti alusta loppuun. Mieleeni ei enää putkahda vakavia kysymyksiä, vaan juon kahvia ja olen mukavuudenhaluinen.

Minulla ei enää ole tuntemusta siitä lammesta, joka kerran oli niin selkeä, että näin sen pohjaan saakka. Nykyään vesi on sameaa ja liikkuu. Vierastan tätä mutta en tiedä, onko tämä paha. Tähän sisältyy myös hieno tunne siitä että voin päästää itseni menemään, luopua kaikesta hermostuneesta pohdinnasta, ja silti kuin itsestään onnistun tekemään työni ja hoitamaan hoimmani, viemään roskat ja hitsaamaan sekä piirtämään kuvia, ylläpitämään sivustoa ja käymään autokoulun loppuun. Yhtä helposti kuin vesi väreilee.

Eikä se ollut hyvä että lampi oli aina selkeä. Siihen liittyy myös kauheita muistoja. Aivan kuin lampi ei välillä olisikaan ollut vettä vaan pirtua tai tärpättiä. Ja toisaalta, ehkä vielä onnistun rauhoittumaan, aina toisinaan, ja näkemään lammen selkeänä uudelleen sitten kun ympärillä on hiljaista eikä kukaan tai mikään vaadi minulta mitään.

---

7.8.2005 su

Tuli vähän räjäytettyä pankki noiden sarjakuvien kanssa. Sivut ovat nyt melko tarkalleen kymmenen kertaa suositumpia kuin ennen. Olin jonkin aikaa vähän maaninenkin suosiosta. En voi muuta kuin kiittää itseäni siitä että vaivauduin (yli sadan sarjakuvan skannaamisessa ja käsittelyssä menee tuntikausia).

Saamani vihaposti on tehnyt minusta paksunahkaisemman.

-

Luin äskettäin www.erowid.org:sta, että on olemassa sellainen tauti kuin klusteripäänsärky. Otin vähän selvää asiasta. Sitä esiintyy 0,4%:lla miehistä ja 0,08%:lla naisista. Jos suomalaisia siis on 5 000 000, klusteripäänsärkyä esiintyy 24 000:lla. Tauti on sairastajalleen paljon migreeniä pahempi ja aiheuttaa usein toistuvia ja erittäin epämiellyttäviä päänsärkykohtauksia. Lääkäreiden määräämät lääkkeet eivät tepsi siihen. Joskus potilas joudutaan leikkaamaan.

Tämän kaiken rinnalla on varsin kummallista, että tautiin ilmeisesti on kaikki nämä vuodet ollut saatavilla erittäin tepsiväksi koettu lääke, nimittäin huumeiksi luokitellut psilosybiinisienet. Näin ainakin sanoo http://www.erowid.org/experiences/subs/exp_Mushrooms.shtml kohdassa Health benefits. Voihan toki olla että Erowidiin kirjoittaneet ihmiset valehtelevat, mutta palautteiden määrä ja luonne puhuvat sitä vastaan. Näyttää siltä että teollisuusmaiden sadat tuhannet klusteripäänsärystä kärsivät ovat vain niin mitätön marginaali ettei ”huumeet ovat pahoja” -verhoa tarvitse heidän auttamisekseen raottaa. Että poliitikot mieluummin kiillottavat kuvaansa kuin todella pelastavat ihmisiä. Ja toisaalta ettei kukaan varmaan edes tiedä koko asiaa, koska huumeita koskevat myönteiset väitteet monet mediat mielellään suodattavat pois välttääkseen ”liian pahojen” ristiriitojen esilletuomista. Nykyisten huumausaineiden lääkinnällistä käyttöä koskevat tutkimuksetkin ovat melko harvinaisia, koska lääkefirmojen ei ole taloudellisesti kannattavaa tutkia sellaista ainetta, jota ne eivät voi patentoida itselleen, eivätkä valtiot puolestaan rahoita tutkimuksia, joilla ne voisivat ”mustata maineensa”.

---

31.7.2005 su

Tapahtui jännä juttu kun kerran nukuin ja näin unta. Uni oli hyvin eläväinen ja selkeä. Yhdessä vaiheessa kuitenkin tajusin sen olevan unta, ei todellisuutta. Minulle käy näin usein. Monesti unohdan asian saman tien ja jatkan unen näkemistä, mutta nyt ajattelin vähän irrotella. Kävelin kunnes olin maaseudulla, jossa tapasin ihan mukavan ehkä 15-vuotiaan vaaleatukkaisen tytön ja kaksi tämän kaveria. Tyttö ei ollut kaunis muttei rumakaan, sellainen maalaisella tavalla vähän erikoisen näköinen. Päätin huvikseni raiskata hänet. Ryhdyin repimään vaatteita hänen päältään, mutta hän vastusteli kovin ja minun piti käyttää voimaa. Sitten mieltäni alkoi kalvaa epäilys. Entä jos olenkin erehtynyt? Että tämä ei olekaan mikään uni, vaan minä ihan oikeasti keskellä kirkasta päivää yritän raiskata alaikäistä tyttöä, joka on oikea ihminen johon sattuu ja joka saa trauman! Ja minä itse joutuisin vankilaan ja menettäisin varmaan useimmat ystäväni, eikä ketään kiinnostaisi selitykseni. Kuinka olisin voinut olla varma siitä, että ympäristöni on pelkkää unta? Tämä henkinen konflikti oli niin kova, että minun täytyi päästää tytöstä irti ja lähteä menemään.

Joku voisi nyt pitää minua perverssinä tämän mielikuvituksellisen välikohtauksen vuoksi. Se olisi kuitenkin aiheetonta, onhan tutkittu fakta, että täysin tavalliset ihmiset fantasioivat toisinaan raiskaamisesta tai raiskatuksi tulemisesta, eikä unen voi väittää tässä yhteydessä oleellisesti eroavan kuvitelmasta, sillä minulla oli aavistus unen epätodellisuudesta.

Kerran sattui niinkin hassusti että nukuin koulussa rappukäytävässä olevalla penkillä ja näin unta, josta en enää muista mitään muuta kuin että yhdessä vaiheessa unta runkkasin. Tilanne ei sikäli huolestuttanut minua että en koskaan saa unen aikana orgasmeja (miksi sitten runkata unessa, en tiedä) eikä minun siksi tarvinnut pelätä joutuvani viettämään loppupäivää mällit housuissa. Jossakin vaiheessa mieleeni kuitenkin pälkähti epämääräinen tietoisuus siitä että olen koulussa, toisten ihmisten nähtävillä, ja että runkkaamalla sellaisessa tilanteessa nolaisin itseni. Minulle tuli sellainen olo etten voi olla täysin varma onko runkkaaminen pelkkää unta, vai olenko unissakävelemisen kaltaisessa tilassa todella avannut sepalukseni ja ottanut vehkeen käteeni keskellä julkista paikkaa. Ratkaisin tilanteeni kokeilemalla vasemman käteni avulla, että sepalukseni on kiinni, ja ettei oikea käteni liiku. Se oli tavallaan todella outo hetki. Oikea käteni oli unen maailmassa, runkkasi ja tunsi kyrpäni ja oman liikkeensä, mutta todellisessa maailmassa oleva vasen käteni tunsi, että sepalukseni on kiinni eikä oikea käteni oikeasti liiku vaan on vierelläni paikallaan. Siinä oli tuntemus, jota en ole milloinkaan toiste kokenut tähänastisessa elämässäni. Aivan kuin minulla olisi ollut kolme kättä ja kaksi kyrpää. Ja minulla olikin, tai ainakin kyrpäni ja oikea käteni olivat jakautuneet kahdeksi. Ristiriita oli niin outo että minun oli lopulta oikein herättävä puntaroimaan sitä.

Toisinaan vähän pelkään toisten ihmisten seurassa nukkumista. Pelkään tekeväni kaikkea kummallista niin että muut huomaavat sen, vaikka näin ei olekaan koskaan todella käynyt. Ainakaan vielä.

---

16.7.2005 la

Olin tässä juomassa kavereiden kanssa. Lähdimme käymään grillillä, kun silmiin iski linja-auto jossa luki: ”SUOMI JEESUKSELLE”. Minä en olisi ehkä viitsinyt mennä kovin lähelle (sain noista tarpeekseni 13-vuotiaana), mutta kavereita kiinnosti. Siellä oli uskovaisia, ja he innokkaasti jakelivat näkemyksiään. Yhtä oli hakattu lapsena, toinen oli entinen narkki. Jokainen oli löytänyt uuden elämänsä sisällön Jeesuksesta.

Alettiin sitten keskustelemaan. Minusta on ihan hyvä sinänsä, että joku tuntee rakkauden ensimmäistä kertaa elämässään tai lopettaa herskan suoneen tykittämisen Jeesuksen avulla, mutta keskustelu meni pian näistä aiheista eteenpäin. Uskovaiset paljastivat todellisen karvansa viimeistään, kun tuli puhe homoista. Kävi ilmi että presidentti Tarja Halonen on lesbo tai vähintään biseksuaali, koska hän oli joskus SETA:n puheenjohtaja. Halosen nykyinen avioliitto mitätöitiin kulissiavioliitoksi. Yritimme vähän vastustaa argumenteillä: ”Ette te sitä voi mitenkään tietää...” mutta Jumalan lapset yhteen ääneen nauraa röhöttivät ja osoittivat meitä sormella.

Uskovaiset olivat rankan näköisiä tyyppejä. Toiset näyttivät taiteilijoilta, toiset skitsofreenikoilta, useimmat molemmilta. Tukka lätässä ja tummat silmänaluset. Toisia uskontoja haukuttiin ”suoritususkonnoiksi”, en tiedä sitten, miksi Jumala vaatii näitäkin piruparkoja autoilemaan ympäri Suomea ja valistamaan kännisille nuorille. Väkinäisiä anteeksipyyntöjä selittelyineen alkoi kuulua, kun syytimme heitä omavanhurskaisuudesta ja tekopyhyydestä. Sitten uskovaiset vetäytyivätkin linja-autoonsa ja lähtivät menemään.

Eniten noissa uskovaisissa ärsyttää se että kun saavat jonkun suuttumaan, he selvästikin ajattelevat toisen suuttumuksen olevan tae siitä että he olivat oikeassa. ”Totuus sattuu”, ”Hän ei kestänyt Totuutta” tai ”Saatanan pauloissa oleva vihaa Jumalan Sanaa”. Kyllä minäkin voisin suututtaa jonkun esimerkiksi kusemalla yllättäen tämän housuille, mutta ei se takaa sitä, että tähän mielettömään tekoon sisältyisi mitään erityisiä totuuksia.

Pari tuntia myöhemmin palasin tapahtumapaikalle, eli grillille. Uskovaiset olivat poissa, lokit rellestivät ruuanjämien parissa, eikä ketään ihmistä näkynyt missään. Ilahdusta herättivät revityt Jack T. Chickin traktaatit (pieniä käännyttämiseen tarkoitettuja sarjakuvavihkosia). Ainoa löytämäni puoliksi ehjä traktaatti käsitteli aborttia – sarjakuvan lopussa Jumala määräsi lääkärin sekä pari tuomaria ja presidenttiä Helvettiin. Löysin traktaattien seasta tulitikun, jolla sytytin viimeisen tupakkani, ja käännyin sitten kotia kohti.

Näin Jeesus sai tilaisuutensa, kuten kristillisissä valtioissa aina. Annoin sen mennä, sillä Hänen edustajansa olivat jopa Minua vittumaisempia. Tai toisin sanoin, ei kannata tulla sössöttämään taiteilijoille, he antavat armoa vielä vähemmän kuin Jumala.

---

15.7.2005 pe

En yritä selitellä itsestäni sankaria enkä yritä nostaa itseäni inhimillisyyden yläpuolelle. Olen vain havainnut, että yleinen kykyni nauttia elämästä on heikko, ja itse asiassa veikkaan, että kaikkien muidenkin kyky nauttia elämästä on yleensä heikompi, kuin he toivovat tai antavat muiden ymmärtää. Ihmisen onni ei tule helposti ja loppuu äkkiä. Siksi olen päätellyt, että koska elämästä nauttiminen on ainakin minulle niin perinpohjaisen vaikeaa, ei minun tarvitsekaan vaatia sellaista suoritusta itseltäni. Miksi pitäisi? Kuka hyötyy siitä, että minä nautin? On kyseenalaista hyödynkö edes minä siitä. Kun lakkaan tavoittelemasta antoisia ja ihania hetkiä olen vapaa ja voin tehdä mitä huvittaa. Tämä ei tarkoita, että jotenkin menettäisin siteeni esimerkiksi moraaliin tai itseeni. Pikemminkin siteet vain vahvistuvat, koska nyt voin toteuttaa näitä asioita riippumatta siitä, tuottaako tällainen toiminta minulle mielihyvää. Lopuksi tapahtuu näennäisen järjenvastainen ilmiö: saavutan mielihyvän uudelleen. Vain siksi, että hyväksyin siitä luopumisen.

Yritän kohdella itseäni samalla tavalla, kuin yritän kohdella muita ja toivoisin minua kohdeltavan.

---

12.7.2005 ti

Minä en lepää ennenkuin olen saavuttanut jonkinlaista vakavaa arvostusta. Niin kauan kuin nimeäni ei lue pro gradu -töiden lähdeluetteloissa, eikä kukaan ihminen ammattimaisesti tutki tuotantoani, jää minun sieluni vaeltamaan. Joku päivä jonkun oppilaan pitää vielä lukea ja oikein pänttäämällä päntätä jotain mitä minä olen visioinut, koska se on niin loistavaa! Tiedän että pystyn siihen. Olen koko ajan lähempänä ja jos olenkin vähän tehoton niin laiska tai tyhmä en ainakaan ole. Minä haluan ja pystyn. Mieleeni sisältyy jokin poikkeuksellinen kapasiteetti.

Minä en ole päämäärätön, tuuliviiri ja porvarillisen laimea kuten muut, en käytä sivistyssanoja kostuttaakseni pilluja enkä pidä sitä itseisarvona, jos kaksi ihmistä horisevat toisilleen tuntikausia pääsemättä mihinkään lopputulokseen. Minä pysyn siinä, mikä on oleellista.

Olen puhunut katkeruudesta. Elämäni iso katkeruus on siinä, ettei kukaan kuitenkaan odota minulta mitään. Kukaan ei pety, jos epäonnistun! Eivät edes vanhempani. Muiden silmissä minulla on lupa lysähtää kokoon, mennä vaikka töihin ja hankkia joku lapsi ja ehkä vähän toivoa, että hän sitten parantaisi sen maailman kun isä ei jaksanut. ”Ei se mitään, Tuukka! Näinhän käy tosi monelle.” Miten tämä kaikki nyt näin menee! Jos kukaan ihminen ei koskaan sekä haluaisi että pystyisi, ei olisi tietokoneita, lääkkeitä, taloja tai edes peltoja. Siksi en saa epäonnistua. Mutta asia on näin vain omissa silmissäni, ei yhdenkään muun ihmisen silmissä. Olen omillani keskellä yhden miehen uskontoa, ja tämä nimenomainen yksinäisyys ajaa minut skitsofreniaan, mikäli heittäydyn hiemankin varomattomaksi.

Minun onnellisuuteni ei tule pelkästään elämän pienistä asioista, sellainen on lapsia ja eläimiä varten. Kun toiset katsovat minua, he eivät ymmärrä fyysisen muotoni ja heille lohkaisemieni vitsien ja kaiken pikku sosiaalisen pelin olevan vain häilyvä varjo oleellisesta, josta harva tietää mitään, vaikka se on avoimesti esillä. Se Tuukka, jota esitän, on vain teitä kaikkia varten tehty lavaste ja käyttöliittymäni teihin, eikä lavasteen takana ole muuta kuin rasvainen kone, johon ulkopuolisen ei ole erityisen miellyttävää koskea kun ei edes tiedä, mitä se tekee. Itselläni ei ole mitään henkilökohtaista kiintymystä tähän lavasteeseen. Voisin yhtä hyvin käyttäytyä millä tahansa muulla tavalla ja muuttaa käyttäytymistäni milloin vain, jos haluaisin. Siitäkin huolimatta etten ole teennäinen enkä sosiopaatti, ainoa minulle merkityksellinen arvo, joka tällä lavasteella on, on sen toiminnallinen arvo, jonka pyrin maksimoimaan.

Tämän uhon ei tarvitsisi näin rumasti purskahdella ulos sisältäni, kun edes joku sanoisi minulle että minä olen kuin olenkin oikeassa – ei pakko laittaa sanaa lisää eikä sanaa pois vaan juuri näin! Mutta harva sanoo mitään, vaikka nyt en voikaan väittää, etteikö minua olisi jonkin verran tuettu. Muutaman kerran sydäntäni on lämmittänyt, kun joku on saanut minut uskomaan että todella ymmärsi sanottavani, tai että ainakin on ottanut minut sen verran vakavasti että oikeasti väitteli ja tiesi vielä mistä puhui, teki korjauksiakin. Irc-keskusteluja, pääasiassa. Mutta tämä on kuitenkin liian vähän, sillä ei minua kukaan sellainen kuuntele joka ei muuten olisi ystäväni tai tuntisi minua.

Niin, ystävät. Ihmiset todella – kuvitella – kiintyvät siihen lavasteeseen, jonka heille tarjoan! Se on osa heidän mieltään, yöuniaan ja unelmiaan. Miksi ihmeessä? Ei sillä ettenkö minäkin kiintyisi, mutta eikö maailmassa ole mitään mielenkiintoisempaa? Ei mitään inspiroivampaa kuin yksi pikku persoona muiden pikku persoonien meressä? Eikä tämä ole minun vikani, ei tällainen elämä ole petkutusta muita kohtaan, vaan kaikki tekevät itselleen lavasteensa. Tämä on välttämättömyys, jota ilman sosiaalinen laite ei toimi. Mutta eikö ole mitään kiinnostavampaa kuin tällainen arkinen välttämättömyys?

---

4.7.2005 ma

   Olenkohan minä taas sekoamassa kun kehittelen tällaisia?

   Vanhat kunnon kaavat ja suuret suunnitelmat. Kynä ja paperia ja joku skitso tyyppi joka valvoo yönsä.
   Mutta ei. Minulla on kyllä sanottavani psykologiasta. Tässä on eräs ajatus. Muitakin on. Lawrence Kohlbergin moraalisen kehityksen teoriasta unohtui jotain oleellista. On olemassa seitsemäs vaihe, konsilienssi, jossa kaikki eri moraaliset periaatteet ovat yhdistyneet yhdeksi ainoaksi käsitteeksi, langat on punottu yhteen ja synnytetty köysi. Seitsemännessä vaiheessa moraalinen kehitys on saavuttanut lopullisen päätepisteensä. Seitsemännen vaiheen saavuttanut henkilö ei voi enää kehittyä moraalisena toimijana korjaamalla moraalisen pohdintansa älyllistä mekanismia, vaan ainoastaan parantamalla älykkyytensä ja persoonansa muita osa-alueita ja hankkimalla lisää ja parempia faktatietoja.
   Tämän tason voisi joko lisätä seitsemänneksi tasoksi tai sitten voisi poistaa viidennen tason, tehdä kuudennesta tasosta viides ja seitsemännestä tasosta kuudes.
   Kirjoitan tästä vielä esseen.

---

1.7.2005 pe

   Minä 18.4.2005 sanoin hylänneeni tärkeimpänä pitämäni esseen koska paljastui, että se olikin paskaa. Nyt olen taas eri mieltä tästä. Itse asiassa melkein jokaisessa ideassani oli oikea lähtökohta, mutta en vain ymmärtänyt missä vaiheessa hylkäsin hyvän lähtökohdan ja missä vaiheessa aloin väännellä totuutta. Nuoren ihmisen kunnianhimoa ja kokemattomuutta esseenkirjoittajana se oli. Sain virheistäni kuitenkin niin ankaran rangaistuksen että tuskin teen niitä toiste. Näin ainakin toivon. Muodostan esseet uudelleen kunhan kerkiän. Olen myös sitä mieltä, ainakin nyt, että Robert Pirsig (aargh, tuntuupa hullulta kirjoittaa tuo nimi taas!) on tehnyt kirjoissaan muutamia virheitä tai ainakin huomattavia epätarkkuuksia. Voisin kirjoittaa niistäkin kommentoivan tekstin.
   Ainakaan minulta ei aivan hetkeen lopu kirjoitettava.

---

30.6.2005 to

Olen jo pitkään miettinyt vaikeuksiani muodostaa itselleni tietynlaista minuutta, persoonaa. Se on ollut monimutkainen ongelma. Toisaalta kärsin persoonan puutteesta, mutta toisaalta persoonan pitäminen tuntuu pelkkänä ajatuksenakin jonkinlaiselta konformismilta. Vaistoni sanoo minulle ettei ihmisen tai ettei ainakaan minun edes pitäisi yrittää kehittää mitään persoonaa. Näen persoonan kahleena ja persoonan puutteen vapautena, ja vihaan konformismia. Ajatukseni liikkuvat ideoiden maailmassa pohtimassa esimerkiksi moraalia tai objektiivista totuutta, ja siinä maailmassa tuntuu helpolta hylätä ideat inhimillisyydestä, rajoituksista ja sopeutumisesta. Se on sodan maailma, miesten, autistien ja kovapäisten maailma, ja se taistelee ympäröiviä olosuhteita vastaan. Siellä realiteetit pakotetaan toisenlaisiksi.

Vain harvoin minulle tulee mieleen, että realiteetteja voisi itse asiassa rakastaa. Sitä voisi antaa itsensä vain muovautua realiteettien mukaan kuten vesi valuu laaksoon kunnes laakson paikalla on järvi. Tavallaan realiteettien muuttaminen ja realiteetteihin sopeutuminen ovat kyllä samoja asioita, toisaalta realiteettien muuttaminen on niihin sopeutumista ja toisaalta realiteetteihin sopeutuminen on niiden muuttamista, mutta tuntuma ja ajatuskulut ovat erilaisia. En ole sisäistänyt kovin hyvin sitä että jopa konformoituminen on viime kädessä välttämätöntä, että ei voi olla ihmistä, joka ei ole koskaan konformoitunut, teki hän tämän sitten pakon vuoksi tai vapaaehtoisesti. Maailmankuvastani ikään kuin puuttuu toinen puolisko.

Ongelma on siinä että jos laakso on täynnä paskaa, siihen muovautuvasta järvestäkin tulee paskainen.

Tästä syystä olen jättänyt persoonani hoitamattomaksi. Joskus aiemmin sitä oli paljon, mutta annoin sen kuihtua koska silloisen hankalan elämäntilanteen vuoksi persoonastani oli tullut minulle lähinnä taakka. Se oli ristiriidassa kaiken ympärilläni olevan kanssa, ja siksi olin aina vain masentunut. Se jonka piti olla konformismia olikin radikalismia ja anarkismia.

Nyt elämäni on kuitenkin muuttunut, eikä persoonan puute enää suojaa minua vaan tekee minut suojattomaksi. Olen tyhjä ja käyn jatkuvaa sisäistä vuoropuhelua olematta koskaan samaa mieltä itseni kanssa. Jos joku kysyisi minulta: ”Miltä sinusta tuntuu nyt?”, en varmaan osaisi antaa rehellistä vastausta kuin poikkeuksellisesti sillä en todella vain kokisi tietäväni, miltä minusta jollakin tietyllä hetkellä tuntuu. Jopa ”Ei miltään” olisi väärä vastaus, koska sitäkään en voisi oikeastaan tietää. Juuri sitä on köyhä minuus.

Uskon asian korjaantuvan ajan myötä, koska määrittelemällä sen ongelmaksi olen avannut oven ratkaisulle. Mutta persoonaa ei voi oikeastaan kehittää tietoisesti, vaan se on jotain joka voi tulla ainoastaan kun sitä ei odota eikä etsi. Kaksi kysymystä ovat aiemmin usein torpedoineet yritykseni löytää persoonaa. Ensimmäinen on: ”Millainen minun persoonani on?”. Siihen on yleensä helppo vastata sen perusteella mitä nyt viime aikoina on sattunut tekemään, kokemaan tai ajattelemaan. Toinen kysymys kuitenkin on: ”Miksi se ei voisi aivan yhtä hyvin olla toisenlainen?” ja tämä kysymys voi tuhota kaiken. Persoona ei vakiinnu, ei saavuta ikää eikä pysyvyyttä, eikä siihen siksi tule varmuutta. Jään olemaan muovailuvahaa ilman tavoitetta. En voi perustella mitään persoonani olomuotoa, koska mikään olomuoto ei vaikuta toista todellisemmalta, enkä minulla ole edes mitään henkilökohtaisia mieltymyksiä olomuodon suhteen.

Katson persoonan olevan suurelta osin sosiaalisten suhteiden muovaama ominaisuus. Onkin onnekasta että viime kuukausina olen alkanut taas löytää jotain epämääräistä sosiaalista lokeroa itselleni. Valitsemieni eli löytämieni ihmisten kanssa pääsen silloin tällöin kuuntelemaan samat biisit, jakamaan muutamat kiinnostuksen kohteet, kiroilemaan ihan vitusti, syömään ja nukkumaan samaan aikaan, vetämään sisääni samat kemikaalit. Ja vaimean yllättyneisyyden saattelemana maailman koheesio vähän lisääntyy. Hyvänä päivänä koen sen konformoitumiseksi, pahana päivänä assimilaatioksi. Mutta joka tapauksessa se tapahtuu, enkä ole yrittänyt pysäyttää sitä.

---

21.6.2005 ma

Aina toisinaan innostun pelaamisesta.

Tuo killbox on sellainen kenttä, että siinä saa vääntää ja vääntää. Ei ole mitään ylärajaa.

Pelitottumukseni ehkä kuvastavat persoonaani. Kun ryhdyn johonkin, teen sitä joko ihan täysillä tai en ollenkaan. Ei ihme etten oikein sopinut kouluun. Juuri siellä pitäisi osata hutiloida. Jos ei osaa hutiloida niin sitten joko kurssiarvosanat tai omat mielialat menevät päin persettä. Onneksi tunneilla saattoi piirtää.

Eri opettajat suhtautuivat hyvin eri tavalla siihen että käytin tunnit keskittymällä intensiivisesti johonkin muuhun kuin opiskeluun, oli tämä sitten nukkumista, luonnostelua tai sarjakuvien piirtämistä. Joidenkin mielestä olisi selvästikin ollut vähemmän paheksuttavaa, jos olisin vain passiivisesti tuijottanut eteeni kuulematta mitään. Että kukaan ei vain huomaisi, etten kiinnitä huomiota. Englannin opetuksessa tämä tuli selvimmin esiin, ja joitakin englanninopettajia ajatellessani mieleeni palaavat ne samat vanhat ”Voi vittu, onko tuo minua pompotteleva byrokraatti edes ihminen?” -tuntemukset.

Olen aina ollut niin hyvä englannissa, ettei koulun tarjoamasta opetuksesta ole ollut minulle hyötyä. Ala-asteella opettajat suhtautuivat lähinnä penseän kielteisesti osaamiseeni. Koin luovani läsnäolollani jotenkin huonoa fiilistä. Muistan kun piti täydentää jotain lauseita. Oikein muodostetut lauseet olivat tyyliä: ”We have a dog.”, ”We have a parrot.”, ”We have a horse”. Tehtävä oli minusta lapsellinen ja itseään toistava, joten viimeiseen kohtaan kirjoitin ”We have a cat.”:n sijasta: ”A cat lives in our house.” Kun opettaja näki tämän, hän katsoi minua vakavana ja kielsi poikkeamasta tehtävänannosta.

Myöhemmin koetin viihdyttää itseäni vastaamalla kysymyksiin mahdollisimman monimutkaisilla mutta kielellisesti oikeiksi tietämilläni tavoilla, ja opettajien reaktio oli yleensä hämmentyneen loukkaantunut. Pian viittauksiani ei edes rekisteröity. Istuin käsi pystyssä kuin joku vitun autisti, valmiina vastaamaan kysymykseen vaikka kukaan muu ei viitannut, mutta opettaja väisteli minua jopa katseellaan. Minä yksin osasin enemmän englantia kuin luokan muut oppilaat kollektiiviseksi elimeksi yhdistettynä, mutta päivä toisensa jälkeen tehtiin selväksi, että se ei ole hyvä asia. Lapsi olisi sentään tyytyväinen niin vähään. Pieni hymy, mikä tahansa tunnustuksen osoitus. Mutta ne olivat enimmäkseen kyllä synkkiä hahmoja ne peruskoulun englannin opettajat, ja koko Savosenmäen ala-aste tuntuu näin jälkikäteen lähinnä kafkamaiselta.

Huvikseni ja vittumaisuuttani laskin montako englannintuntia olen istunut. Pääsin tulokseen 304 + 304 + 228 = 836, tässä siis ala-asteen, yläasteen ja lukion oppimäärät, mikäli tietoni ovat oikeita. 836 tuntia eli 35 vuorokautta eli 3 009 600 sekuntia. Joukossa oli kyllä myös opiskelun hengessä käytettyä aikaa. Yläasteella yksi opettaja antoi minulle kirjoja ja aikakauslehtiä luettavaksi, jotta tunnit eivät menisi aivan hukkaan, ja muutenkin tunnusti taitoni ja oli niistä hyvillään. Lukiossa taas toinen opettaja sai minut jopa oikeasti vähän panostamaan viittaamisen ja aineiden kirjoittamisen muodossa. Ikään kuin olisin saanut ajoittaisesta panoksestani palkkioksi näkymättömiä bonuspisteitä, joita saattoi kuluttaa tunneilla nukkumiseen ja piirtämiseen niin että tämä tapahtui pikemminkin yhteisymmärryksessä opettajan kanssa kuin opettajan paheksuvan mutta voimattoman silmän tarkkailussa. Se oli hyvää meininkiä. Tein intensiivisesti jotain piirrosta, mutta sitten kuului hyvä kysymys ja aloin miettiä hyvää vastausta. Sanottuani jotain palasin taas piirrokseen. Niinä tunteina koulun käyminen oli suorastaan kivaa.

Eräs ihan varteenotettava mahdollisuus olisi ollut, että minut olisi peruskoulussa vain vapautettu englannin opiskelusta. En ole vieläkään varma, olisiko se ollut minulle mahdollista, mutta ainakin silloin se on mahdollista jos on kaksikielinen koti. Mutta ei sitä itse tajunnut lapsena, opettajat tiesivät tietysti mutta eivät sanoneet mitään, vanhemmille ei kai tullut mieleen koko mahdollisuus. Ehkä minun olisi pitänyt kotona valittaa enemmän, mutta ajattelin aina että valittaminen on turhaa, koska koulu on sellainen laitos jonka toiminta perustuu pakottamiseen ja oppilaiden heikkouteen.

En minä kyllä ollut ainoa, joka sai takkiinsa. Englanninkirjan aukeamalla oli kerran hölmö laulu, jonka päähenkilö oli muistaakseni joku veturi. Opettaja kysyi, kuka laulaisi laulun ääneen. Tämä oli poikkeuksellista, aiemmin oli laulettu ainoastaan yhdessä. Ilmapiiri sähköistyi äkkiä, sekunnit tuntuivat minuuteilta. Kukaan ei halunnut laulaa yksin mitään naurettavaa laulua mutta kukaan ei uskaltanut sanoa vastaan, ja kaikki otaksuivat että joku heistä joutuu joka tapauksessa laulamaan. Opettaja sitten valitsi yhden tytön, ja käski häntä laulamaan. Tyttö ei suostunut. Syntyi jännittynyt tilanne joka sisälsi pari pitkää hiljaisuutta, kun tyttö ja opettaja katsoivat toisiaan voimiaan mittaillen. Lopulta opettaja sanoi, että mikäli laulua ei ala kuulua, asiasta jäädään keskustelemaan tunnin jälkeen. Kyseinen tyttö oli noihin aikoihin luokan kilteimmästä ja parhaasta päästä. Ja lauloihan se sitten. Pidän vieläkin tätä tekoa sadistisena, joskin vähäpätöisenä. Jos arpa olisi valinnut minut, en varmaan olisi päässyt tapauksesta yli pitkään aikaan.

Onneksi ammattikoulu tuskin tulee olemaan enää samaa. Siellä ei varmaan tarvitse miettiä mitään vitun paskaa, riittää kun tekee hommansa. En kyllä tiedä kestävätkö hermoni sielläkään, mutta toivon sitä kovasti.

---

21.6.2005 ti

Ala-asteella opettajamme esitti luokalle kysymyksen:

”Mikä on kaikkein pienin kappale, joka voi olla olemassa?”

Viittasin ja vastasin: ”Kvarkki.”

Opettajan mielestä se oli aika hassua.

Sitten hän kysyi joltakulta muulta, ja tämä vastasi: ”Atomi.” Oppituntia jatkettiin.

---

20.6.2005 ma

Melankolia ja suru iskee minuun pitkästä aikaa, aivan kuin ennen vanhaan. Aivan kuin silloin kun sain ensimmäiset masennuslääkkeeni ja rauhoittavani. Useimmat iltani päätän lohduttomana ja synkkänä valvottuani hiljaisessa sängyssä jo pitkään. Tässä on jotain tuoretta, tavallaan pidän tästä. Aivan kuin olisin päihtynyt ilman päihteitä. Itsemurhakin käy taas mielessä aina silloin tällöin, toisinaan pelkään kesämökin pienoiskivääriä, toisiaan suorastaan romanttisin sävyin näen kaikkien minut muodostavien rakenteiden hajoavan, tämä on paras tähän hätään keksimäni käännös englannin sanalle decomposition.

Se alkoi koulun lakkiaisissa, muistan hetkenkin. Lakkiaisissa on se yksi hetki, jolloin kaikki ylioppilaat painavat yhtäaikaa lakin päähänsä. Minä en tietenkään ollut joukossa. En ollut varautunut, ja tämä hetki iski minuun. Suuri joukko ihmisiä, jotka aiemmin katsottiin yhteiskunnallisesti vertaisikseni, kohosivatkin yhtäkkiä yläpuolelleni. En nyt syytä heitä enkä koulua enkä yhteiskuntaa, kerron vain, mistä se alkoi. Se oli kai ollut jonossa jo pitkään, odottaen hetkeään. Ja taas olin tyypillinen minä, surullinen kun muut ovat iloisia, ahdistunut muiden ollessa rauhallisia, aina ulkona siitä mitä tapahtuu.

Olen havainnut tietyn katkeruuden kytevän sisälläni. Sen laukaisevat kaikenlaiset asiat, jotka ovat kulttuurissamme vakiintuneet tarkoittamaan hyvää, ihanaa, kaunista. Sellaisia ovat kukat, koristeet, vieraanvaraisuus, kauniit naisvartalot, seksi, luottamus, välittömyys, vilpittömästi hyvää tarkoittavat ihmiset. En vihaa näitä asioita vaan ihailen niitä, mutta vastaan tullessaan ne tuovat kipeästi mieleeni jonkun koko elämäni ajan jatkuneen puutteen. Luulen että vielä 13-vuotiaana minulla olisi ollut aikaa muovautua, mutta nyt perusolemukseeni on kiinnittynyt hermostuneisuus ja etäisyys, joka saa minut epäilemään voiko nauruni koskaan raikua muiden seurassa ilman, että jotenkin voimattomasti tunnen olevani teennäinen.

Tätä palstaa lukevat nyt sisarukseni, vanhempani ja opettajani. Se häiritsee minua, en toivonut sitä näin. Mutta en pääse eteenpäin olematta suora. Voisin tietysti kirjoittaa yksityistä päiväkirjaa. Aloitin sen kirjoittamisen 2003 maaliskuussa. Nyt siinä on kuitenkin jo 500 sivua, en viitsi kirjoittaa sitä enempää. Miksi kaikkein tärkeimpien asioiden pitäisi paljastua vasta sitten, kun olen kuollut, jos sittenkään? Miksi en voisi sanoa niitä nyt? Ystäväni kirjoittaa nettipäiväkirjaansa, mitä todella ajattelee, tai ainakin luulen niin. Minäkin haluan tehdä niin.

Tiedän rajoitukseni ja yleiset rajoitukset. Elämäni ei muutu tästä enää paremmaksi, ei ainakaan kahteen vuoteen. Aloitin ammattikoulun, opiskelen nc-koneistajaksi. Saan opinnot tehtyä kahdessa vuodessa, koska suoritan lukion pian loppuun. En varmaan saa amiksessa ystäviä. Saan turvakengät ja hitsausmaskin. En haluakaan enempää, olen tähän tyytyväinen, voin kai vähän luottaa tulevaisuuteen tämän jälkeen.

Terapiani kaiketi loppuu. En saanut siitä paljoakaan irti, terapeutti oli pätevä mutta minulle väärä ihminen. Tunneihminen, nainen, välitön, hyvää tarkoittava, piti terapiahuoneen siistinä ja somana, ja sitten oli aivan kuin olisin mennyt outoon sukutilaisuuteen. Jotenkin vaivaannuttavaa – kätellä terapeuttia kädellä, jonka sormet liian usein olivat viihtyneet nenässäni. Kun tilaisuuden tarkoitus ei kuitenkaan ollut rupattelu, kahvin juominen ja kuulumisten kyseleminen, vaan ongelmieni käsittely.

Mietin sitä kun sanotaan, että joku on on ”ulkona” tai ”pihalla”. Se olen minä. Tulin juuri Lapista, olin vaeltamassa Lemmenjoen kansallispuistossa isän ja veljen kanssa. Kun viettää useampia vuorokausia ulkona, poissa sisätiloista, korkeintaan teltassa, tietää hyvin mikä ero on ulkona olemisen ja sisällä olemisen välillä. Ja jossain vertauskuvallisessa maailmassa minä olen aina ulkona. Vaeltelen jängällä iso rinkka selässä, siellä täällä on pirtti jonka ikkunasta kajastaa lämpimän keltainen valo, vilkutan sisällä oleville ihmisille ja hymyilen, ja he vilkuttavat iloisesti takaisin pelaten samalla tammea tai syöden iltapalaa. Sitten jatkan matkaani puuttomille tuntureille joilla on saamenkieliset nimet.

Mitä tapahtuisi jos yrittäisin mennä sisään pirttiin? Olen yrittänyt, mutta jotenkin jään aina kuistille. On niin vaikeaa päästä sisään. Sen pitäisi tapahtua ikään kuin huomaamatta, mutta minulla on tarkat aistit ja minä aina huomaan kaiken. Paras mitä täällä minulle on on laavu tai teltta. Se on kirkas kuin taskulamppu ja tyyni kuin lasillinen vettä, siellä voin jakaa kodittomuuteni mutta ikinä siellä ei voi rakastaa. Tässä minä olen ja tähän minä kai jään, ikuiseen liikkeeseen.

---

1.6.2005 ke

Olen havainnut vähän sellaista taipumusta että jos jollekulle sattuu jotain pahaa, hän useimmiten haluaa vain unohtaa sen. Nykyajan elämänrytmi on kai liian hektinen. Ihmiset ovat väsyneitä ja hermostuneita, pinna on kireällä ja sitten kaikenlaiset odottamattomat käänteet syövyttävät jopa trauman mieleen. Kaikki piilotettu tuska nousee pinnalle tuollaisina sykäyksinä, joidenkin yksittäisten tapahtumien muodossa.

Periaatteellisesti on kuitenkin väärä ja suorastaan epäeettinen ratkaisu yrittää unohtaa mitään tai häivyttää jotain taka-alalle esimerkiksi keskittymällä johonkin muuhun. Jokainen virhe ja kärsimys ja pienikin tuska on informatiivinen viesti, eikä tämä ole mitään ”jos elämä antaa sitruunan, tee sitruunamehua” -höpinää. Kyse on siitä, että oppiminen, myös negatiivisten kokemusten pohjalta oppiminen, on velvollisuus. Se joka jättää tämän tekemättä toimii moraalittomasti. Kenelläkään ei ole oikeutta sulkea korviaan terveeltä järjeltä. Hetkellisesti ja kohtuuttomissa oloissa on usein kyllä parasta paeta ongelmaa ja jättää se käsittelemättä. Tunnekuohun vallassa oleva tuskin edes pystyy käsittelemään mitään. Viime kädessä asiat kuitenkin on pyrittävä ajattelemaan selviksi, muuten niistä ei ole oikeutta ainakaan syytellä tai rankaista viattomia.

Yksilö ei ole ehjä, ellei hänellä ole kokonaiskäsitystä maailmasta ja itsestään, ja jokainen yksittäinen kokemus täytyy selvittää ja niveltää osaksi tätä, mikäli se ei valmiiksi sovi siihen. Käsitystä on oltava valmis muuttamaan ja sen on oltava yhtenäinen. Kokonaiskäsityksiä ei saa olla useampia kuin yksi, eivätkä mitkään vaikeasti käsiteltävät välähdykset saa kellua jäsentymättöminä sen ulkopuolella. Se on kovaa, mutta yhtäkään parempaa vaihtoehtoa ei ole. Mitään muuta keinoa päästä eteenpäin ei ole.

(Jos pelästyy jotakin, oli jo valmiiksi pelokas.
Jos suuttuu jostakin, oli jo valmiiksi vihainen.
Jos masentuu jostakin, oli jo valmiiksi masentunut.
Mutta pelästymisessä, suuttumisessa tai masentumisessa ei sinänsä ole mitään pahaa.)

Mitä suurempaa ja täydellisempää kokonaiskäsitystä pystyy pitämään, eli mitä enemmän se sisältää, sitä vakaammalla pohjalla yksilö on henkisesti. Kokemukseni ihmisestä on, että hän kasvaa, kehittyy ja etenee siihen saakka kunnes kokonaiskäsitys pirstaloituu tai paine kehitykseen loppuu. Jotkut kroonikot eivät koskaan onnistu kokoamaan pirstaloitunutta kokonaiskäsitystä, toiset kokoavat sen ja jatkavat tietään, yleensä käsitys tällöin rikastuu. ”Siihen voi liittää myös sen kiven, joka rikkoi sen.” Yleensä ihmiset tekevät kompromissin, korjaavat käsitystään sikäli kuin on pakko mutta jättävät loput rempalleen, vähän kuin minä teen tiskini.

Tiedän että kun minä olen parhaimmillani, kuolemakaan ei suista minua, ei edes omani. Eikä siinä ole kyse maanisuudesta vaan rauhasta.

---

21.5.2005 la

Minua ällöttää aina kun näen ihmisen kaupassa ostamassa vessapaperia.

Ajattelen että tyyppi on kovakin paskantaja. Oikea harrastaja.

Inhoan myös vessapaperin ostamista itse. En minä ole mikään pervo joka vaan haluaa paskoa koko ajan.

En oikein sisäistä sitä että kaikista mainoksista huolimatta ihmiset tarvitsevat kaupoista muutakin kuin mielikuvia.

Olen tämän ajan lapsi.

---

21.5.2005 la

En pidä tästä. Miksi on niin että ihminen voi päästä ministeriksi vain saamalla paljon ääniä? Eihän siinä muuten mitään ongelmaa olisi, mutta ministerin on oltava asiantuntija jollakin alalla. Kulttuuriministeriksi tai opetusministeriksi työnnetään sitten aina joku tyhjäntoimittaja. Maija Raskista en juuri pitänyt enkä välttämättä Tuula Haataisestakaan. Juuri nyt koulutuksessa olisi paljon kehitettävää, mutta näistä kahdesta en saanut muutokseen kykenevää ja luovaa vaikutelmaa. Pakkoruotsin poistaminen sentään oli tervetullutta, mutta siinä kesti niin uskomattoman kauan etten nyt viitsi kauheasti kiitelläkään.

Mutta sitten on Tanja Karpela. Aamulehden pääkirjoitus 18.5. sanoo:

Tanja Karpela on kulkenut politiikassa voitosta voittoon. Matti Vanhasen avittamana hän pääsi eduskuntaan ensiyrittämällä ja keräsi seuraavissa vaaleissa sellaisen äänipotin, ettei Anneli Jäätteenmäellä ollut varaa jättää häntä kabinettinsa ulkopuolelle.
Kulttuuriosaamista enemmän painoi se, että Jäätteenmäki laski Karpelan säteilyn heijastuvan keskustan koko ministeriryhmään. Kulttuuriministereistä aika harva on jättänyt lähtemättömän jäljen historiaan, joten ei Karpelalla tässä jatkumossa ole mitään häpeämistä.

Että kulttuuriministeriltä ei, vähemmän kauniisti sanottuna, edes odoteta mitään. Eihän sen niin pitäisi olla. Suurikaan äänimäärä ei vielä merkitse asiantuntemusta millään alalla. Ymmärrän, että tällainen järjestely sinänsä saattaisi heikentää demokraattisuutta, mutta eikö voisi olla jotain ”kommentoivan ministerin” virkaa sellaisille tyypeille jotka saavat paljon ääniä mutta eivät osaa mitään? Saisivat sitten osallistua hallituksen äänestyksiin, mutta eivät sentään veisi asiantuntijoiden paikkoja. Eihän kukaan edes äänestänyt Karpelaa kulttuuriministeriksi. Karpelaa vain äänestettiin. Varmaan moni muu olisi kulttuuriministeriksi sekä pätevä että halukas. Vaikka kulttuurin merkityksestä käsitteenä voidaan olla montaa mieltä, sosionomin koulutus ja Karpelan kokemus mallialalla johtaa kulttuuriministerin pätevyyteen yhtä paljon kuin pikkutakkiin pukeutuminen johtaa räätälin pätevyyteen.

Minä nyt todellakin olen vähän vihastunut tästä. Täältä jokainen kiinnostunut voi tarkastella Tanja Karpelan ansioita kulttuurin alalla: http://www.sunpoint.net/~mavijo/tanja.html. Eräällä aukeamalla hän jopa toteaa tuotantotiiminsä kanssa valmistamastaan pehmopornosta: ”Nämä uudet kuvat määrittelisin sensuelleiksi. Ne ovat taidetta.” Tuostako suoraan kulttuuriministeriksi, lähtökohtana bimbo? Olisi edes kunnon pornoa. Kaiken nähnyt entinen hardcore-pornotähti olisi kulttuuriministeriksi varmaan sopivan avoin, mutta mitä voisi odottaa konservatiiviselta ex-missiltä. Ehkä vähän populistisia taitoja, mutta ei muuta.

Karpelan kolumneja löytyy täältä: http://www.tanjakarpela.net/2005_san/esse_03.html. Tässä mielivaltaisesti valitsemani aloitus, joka mielestäni kuvaa myös muun tekstin tasoa. Kirjoitusvirheet ovat alkuperäisiä.

Kännykkät kehittyvät monitoimikoneiksi. On kameraa, televisiota, taskulamppua, laskukonetta ja jos jonkin laista toimintoa. Yksi on kuitenkin ylitse muiden ja se on tekstiviestin lähettämismahdollisuus. Tekstiviesti on kaikkien aikojen paras suomalainen keksintö. Tekstailu on kehittynyt runsaan kymmenen vuoden aikana omaksi taiteen lajikseen. Sen ilmaisuvoima syntyy hetken tunnelmasta ja tiiviistämisestä. Parhaimmillaan tekstiviesti on kuin haiku tai runo.

Kun luin noita kolumneja ajattelin vain että jumalauta, minä kirjoitan parempaa ja sisältöpitoisempaa tekstiä! Ja moni muukin kirjoittaa. Aika hämmentävää lopulta. Minä olen 17-vuotias lukiolainen, mutta lahjakkaampi kirjoittaja, ja todennäköisesti ajattelijakin, kuin kulttuuriministeri. Tavallaan ei lainkaan yllättävää, koska kulttuuriministeri on Tanja Karpela, mutta tavallaan todella yllättävää, koska kulttuuriministerin kuitenkin jollakin tavalla luulisi erikoistuneen kulttuurin alalle.

Enkä minä koskaan ilman pirun hyvää syytä käyttäisi ilmausta ”haiku tai runo”.

Tästä päästään kuitenkin vielä uuteen aiheeseen, journalismiin. Kysyin vanhemmiltani oliko journalismi kymmenen vuotta sitten yhtä härskiä kuin se on nykyään ja otin esille jutun Tanja Karpelan ja Matti Vanhasen väitetystä yhteisestä hotelliyöstä – vuosikausia vanha tapaus joka yhtäkkiä vaan löydetään ja mäjäytetään esille valtavalla volyymillä. Ei kuulemma ollut, ja minä uskon heitä, koska ilmiö on itsestänikin ollut viime aikoina pahenemaan päin. Ehkä Suomi tarvitsee julkkisten häpeämätöntä revitystä lehdissä, jotta niitä samoja revityksiä ei tarvitsisi seurata ulkomaisista julkkiksista ulkomaiden medioista. Että Suomi ei sitten tuntuisi niin pieneltä maalta, kun meilläkin on juorulehtikoneisto. Mutta sanon kuitenkin, että juorulehden pohjimmaisena motiivina ei koskaan ole moraalinen oikeutus tai totuuden puolustaminen vaan raha, eikä sitä rahaa oteta tuottamalla viatonta viihdettä, vaan kun juorulehti toimii, se raha on yleensä toisen henkilön kunniasta ja tulevaisuudesta pois. Ja jotkut vitun idiootit antavat niille sitä rahaa. Ehkä vielä nauravat pullavadin ääressä: ”Mää ostin taas näitä roskalehtiä hih hih!” ikään kuin puoliksi tiedostaen ja puoliksi tiedostamatta mitä tekevät.

Minulla on kyllä outo pieni luottamus internettiin kaikenlaisen huonon median vastustajana. Jokaisella suomalaisella on internetissä sananvapaus. Sinne laitettu sana kuuluu kaikkialle, ja hakukoneiden avulla sen useimmat kiinnostuneet myös löytävät. Eihän pieni internet-sivu nyt voi minkään massiivisen mediamyllytyksen suuntaa kääntää, mutta siellä saa kuitenkin edes mahdollisuuden. Jos haluaa todella sanoa jotain ei enää tarvitse kirjoittaa kirjaa, jota kukaan ei lue, tai lähetellä lehdille vastalauseitaan, jotka unohdetaan. Internetissä henkilön ajan tasalla oleva kanta voi olla aina läsnä ja siellä sen sanoo henkilö itse ilman että kukaan muu pääsee hänen lausuntojaan näpräilemään. Ja jos haluaa vain muuten vain avautua itsestään voi sen internetin avulla tehdä niin ettei se ole tungettelevaa ja niin että voi itse valvoa toteutusta, toisin kuin juorulehdissä.

---

16.5.2005 ma

Elämisen taidot.

Vasta äskettäin opin, että seuraava on mahdollinen menettely: on ilta, haluat mennä nukkumaan mutta ihan vielä ei nukuta, laita musiikki soimaan nappikuulokkeisiin, sammuta valot, mene sänkyyn, kuuntele musiikkia. Siinä aika moni hyvä levy saa lisäulottuvuuksia, tuottaa mielikuvia, jopa tunteita. Väsymys sammuttaa ajattelevat prosessit ja musiikki pakottaa palaamaan kielellisen ja käsitteellisen ajattelun alapuolisille tasoille. Tällaista prosessia ei välttämättä laukaise mikään sieluton peruspoppi, mutta joku monisyisempi materiaali.

Tämän kokemuksen kautta tuntuu siltä että sekin ympäristö, jonka välittömässä läheisyydessä olen, olisi täynnä kaikenlaisia pieniä löytöjä jotka vain odottavat löytämistään. Tuota tuntumaa ei olisi kannattanut alun perinkään hukata. Ilman sitä suuri osa elämästä ei ole mielenkiintoista.

---

8.5.2005 su

Viimeisen viiden kuukauden ajalta keräämäni kokemukset sosiaalisista tilanteista ja näiden kokemusten analysoiminen ovat avanneet silmiäni uudenlaiselle havainnolle. Minä olen vainoharhainen, paranoidi. Ollut jo pitkään.

Aina vaistonvaraisesti ajattelen, etteivät ympärilläni olevat ihmiset pidä minusta. Tämä koskee kaikkia muita paitsi ehkä isääni tai isääni ainakin kaikkein vähiten. Ulkoisella tasolla tulen kyllä hyvin toimeen sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa, mutta emotionaalisesti saatan olla täysin muualla. Uusista ihmisistä, joihin juuri tutustun, harvoin tulee ystäviäni tai kavereitani, vaikka tulisimme toimeen ihan hyvin. Olemassaolevia ihmissuhteitani minun taas on aina yläasteen jälkeen ollut vaikea ylläpitää, ja parhaidenkin ystävien seurassa koen usein salaperäistä, kummittelevaa ahdistusta joka tulee sisältäni, ei tilanteesta.

Äkkiseltään luulisi, ja minä luulin hyvin pitkään, että kyse on vain heikosta itsetunnosta. Mutta minulla ei ole heikko itsetunto. Jos olisi, en ylläpitäisi mitään sivuja. En tekisi mitään kunnianhimosta. On harvinaista että tuntisin itseni surkimukseksi. Kaikki elämässäni viittaa vahvaan, terveeseen itsetuntoon paitsi sosiaalinen käyttäytymiseni. Ja kaikkein tärkein syy siihen, miksi heikko itsetunto selityksenä tulee hylätä, on sen huono funktionaalisuus. Se selitys ei ole koskaan tarjonnut minulle mitään visioita, mikään ei ole muuttunut sen kautta selkeämmäksi tai ymmärrettävämmäksi.

Jokin aika sitten ryhdyin pyörittelemään päässäni ajatusta siitä ettei kukaan varmaan voisi kovin suuressa määrin manipuloida minua, sillä minä en luota niin paljoa kehenkään. Ajatus oli aluksi kuin mikä tahansa muu ja oli jo hautautua toisten joukkoon, mutta jokin kuitenkin sai sen jäämään päähäni. Sehän on lopulta aika outoa, että joku tyyppi ilman mitään erityistä syytä ei vain luota kehenkään.

Sen jälkeen aloin hiljalleen, vieläkään mitään suurempia kaavoja näkemättä, tiedostaa ja pohtia tiettyjä minulle tyypillisiä ajatuksenjuoksuja, joihin aiemmin en kiinnittänyt erityistä huomiota. Minä aina, kuin automaattisesti, etsin ihmisten sanoista kaikkein pahimpia sävyjä. En yleensä usko heidän tarkoittaneen mitään niistä, mutta aina kuitenkin kartoitan ne mielessäni tarkkaan. Hyviä sävyjä harvoin noteeraan tai jos noteeraan, eivät ne välttämättä ole minulle mitään. Vaikka järkeni sanoo jonkun ihmisen vilpittömästi tarkoittavan minulle hyvää, spekuloin mielessäni kuitenkin muuta. Järkeni ei usko tähän muuhun, mutta tunteeni se hämmentää. Että nämä ihmiset joiden kanssa nauran eivät oikeasti pidä minusta, sietävät minua vain kohteliaisuuttaan tai siksi etteivät keksi tarpeeksi hienovaraista tapaa pyytää minua poistumaan. Etten minä ollutkaan niin hauska jätkä, kuin he muistivat. Että he väsyneesti ajattelevat: ”Vittu taasko se Tuukka alkaa selittämään jotain” ja ”Vittu luuliko Tuukka että tuo nyt oli hyväkin vitsi”. Ja muutakin. Kiteytettynä: pelkään, että toiset ovat pettyneitä minuun. Tämä ei ole synkeä, alakuloinen pelko, vaan sähköinen ja jännittynyt paranoidinen pelko. Pääni sisällä on tavallaan kaksi vastakkaista voimaa vetämässä köyttä, ja minun psyykeni on tämä köysi.

Omien ajatuskulkujensa kieroutumiselle ihminen itse voi olla yllättävän sokea eivätkä muutkaan niitä voi huomata, mikäli ne käyvät luonteeltaan monimutkaisiksi ja epäilmeisiksi. Juuri näin minulle usein käy. Luulen aina, että lukemalla psykologiaa voin tulla tiedostavaksi ja eliminoida ongelmani, mutta se ei ole koko totuus. Aina jossakin on sokea piste ja kuollut kulma.

Yllättävää kyllä minua ei leikkimielinen vittuilu haittaa. Ei ainakaan mikäli sitä harjoittavat henkilöt, joilta osaan sitä odottaakin. Silloin en lainkaan etsi kätkettyjä pahoja merkityksiä, koska ilmaisun muoto on sellainen, jossa pahuus on tuotu kirkkaaseen päivänvaloon ja muutettu vitsiksi.

Tämä havainto, ei kai diagnoosi mutta ongelmanmäärittely, muuttui päässäni selviksi sanoiksi vasta muutama tunti sitten. En tiedä kuulostaako tämä ulkopuolisesta hyvältäkään väläytykseltä, mutta minä itse vain tunnen, että tämä on oikein. Minulla on ongelma, ja kun nimeän ongelmani vainoharhaisuudeksi, tunnen löytäneeni sille raamit, joihin se mahtuu. Tämä päivä alkoi suorastaan hirveänä, mutta nyt se on kääntynyt suureksi pieneksi arjen voitoksi, kuten sadepilvi joskus osoittautuu hopeanharmaaksi vaikka vihaisi kliseitä.

Ehkä voisi vielä yleistää: sellainen henkilö, jonka manipuloiminen on ulkopuoliselle mahdotonta, manipuloi tietämättään itse itseään. Tässä minun tapauksessani ainakin oli käynyt näin.

---

www.tuukkavirtaperko.net