Untitled Document

Hassuja juttuja 2005 (3)

30.11.2005 ke

Minulla on ollut jo pitkään yksi tuoteidea, kahvisokeri. Tiedättehän kun laittaa kahviin sokeria mutta ei sekoita sitä kunnolla? Sinne kupin pohjalle jää silloin sellaista kahvista ja osittain liuenneesta sokerista koostuvaa möhnää, joka ainakin minusta on älyttömän hyvää. Minusta se on parempaa kuin hunaja. Makuun saa eri vivahteita käyttämällä kahvin sijasta maitokahvia, espressoa, capuccinoa... sitä ainetta pitäisi voida ostaa purkeissa, siitä saisi varmaan todella hyviä leivonnaisia. Kaiken kruunaisi vielä kofeiini.

29.11.2005 ti

   Kirjoitusvireeni on heikon tuntuinen nykyisin. Olen sairaslomalla ja kovennetun lääkityksen vuoksi keskittymiskykyni on yleensä piripäisen kärpäsen tasolla. Ajatukseni ovat todella kemiallisesti kahlitut tähän hetkeen, eivätkä ne pääse enää harhailemaan kauas ennen kuin ne jo eksyvät ja sitten pitää aloittaa alusta. Siksi aloitin tämän tekstinkin kirjoittamisen kirjoittamalla siitä, että on vaikeaa kirjoittaa mistään muusta kuin kirjoittamisen vaikeudesta.
   (Tällä hetkellä minun on vaikeaa kirjoittaa mistään muusta kuin siitä, että tällä hetkellä minun on vaikeaa kirjoittaa mistään muusta kuin siitä, että tällä hetkellä minun on vaikeaa kirjoittaa mistään muusta kuin siitä, että...)
   Viime ajat ovat olleet erikoisia. Olen ollut vihaisempi kuin moneen vuoteen. Viha on ollut minulle pitkään hyvin vieras tunne, vihaaminen on tuntunut yksinkertaisesti perusteettomalta ja väärältä, mutta nyt olen vain jostakin syystä vaihtanut mallia ja alkanut reagoida asioihin vihalla. Jos yritän miettiä, onko toimintani nyt moraalisempaa kuin ennen, niin en osaa oikein vastata. Viha varmaan säästää omia hermojani, puran asiat ennen kuin muodostuu patoutuma. Toisaalta vihalla on haittansa, hallitsematon viha voi tuhota asioita. Kuitenkin minusta tuntuu siltä että olen nyt siirtynyt pikemminkin ääripäästä keskitielle kuin ääripäästä toiseen ääripäähän. Mahdollisesti tämä on tervettä ja välttämätöntä.
   Toinen uusi ilmiö, kaupoissa minun on alkanut tehdä mieli pölliä tavaroita. Sellainen ei olisi aiemmin tullut mieleenikään, mutta viime aikoina kun näen haluttavan esineen, ensimmäisenä herää halu esineen ottamisesta ja vasta toisena moraalinen suojamekanismi, joka estää minua viemästä jotain joka ei kuulu minulle. Minua yllättää tässä se, että minä todella haluan spontaanisti jotakin joka on välittömässä läheisyydessäni. Jos mietin menneisyyttä, niin oikeastaan en ole moneen vuoteen halunnut juuri mitään konkreettista asiaa, lähinnä kaikenlaisien etäisten tavoitteiden tai kuvitelmien toteutumista. En mitään sellaista, joka ilmenisi kunnolla jossain muuallakin kuin omassa mielessäni. Osittain olen tiedostanutkin sen, mutta en kokonaan. Niin helvetin pihalla minä olen ollut. Enempää en osaa sitä selittää.
   Tietysti voisi ajatella ettei tällaisesta oikeastaan pitäisi kirjoittaa, koska kirjoittamisen myötä tiedostaminen voi kasvaa, ja tiedostamisen myötä spontaani ote voi taas palautua analyyttiseksi, jolloin menetän haluni uudelleen.
   Nykyään ihmiset koulitaan tiedostamaan aivan liikaa. Minulle on usein käynyt niin, että teen jotakin keskittymistä ja herkkyyttä vaativaa, kuten maalaamista. Olen oikeassa mielentilassa ja kaikki sujuu hyvin, kunnes äkkiä päähäni pälkähtää ajatus: "Olenpa minä tällä hetkellä keskittyneessä ja herkässä tilassa. Ilman tätä tilaahan en voisi maalata lainkaan." Naks! ja yhtäkkiä tiedostan itseni. Ja sen tiedostamisen kautta alankin ajatella vain tätä mielentilaani, kuinka tärkeä minulle se on ja kuinka harvoin sen saavutan. Sitä kautta alan pohtia, kuinka kauan tämä tämänhetkinen mielentilani vielä säilyy ja voisinko tehdä jotain saavuttaakseni sen vastaisuudessa helpommin. Sitten alankin jo tuntea, että mielentilani on karkaamassa pois, alan huolestua, sitten pettyä, ja parin sekunnin päästä otteeni maalaamiseen on herpaantunut täysin ja olen muuttunut tolloksi. Vaistomainen yritykseni hienon henkisen tilani säilyttämiseksi johtikin vain tämän tilan turmeltumiseen.
   Voin kertoa että minulta on mennyt paljon aikaa yrittäessäni päästä eroon tästä ketjureaktiosta. Jotain kehitystä on jo ehtinyt tapahtua. Nykyään osaan yleensä keskeyttää prosessin ennen kuin se on saavuttanut päätepisteensä.

23.11.2005 ke

Nämä ovat taas näitä päiviä. Herään aamulla ja ensimmäinen mielessäni liikahtava asia on tarve puolustella itseäni kaiken aiemmin sanomani suhteen. Vähän kuin hassujen juttujen kirjoittaminen olisi sitä että ripottelisin pieniä kiviä laatikkoon, joka on kahlittu jalkaani. Mutta toisaalta, miksi ajatella sitä kahleena. Yhtä hyvin sitä voi ajatella juurena, niinkuin puilla on juuret. Ainoa vaan että pitää pitää huolta ettei juuri ole paska, vaan että se on hyvä. Niinhän se meneekin. Jos juuri on paska, se ei ole juuri vaan kahle.

13.11.2005 su

Aika hauskaa että IRC-Gallerian yhteisössä "Evoluutioteoria" on 3 jäsentä, mutta yhteisössä "Evoluutio on kuollut" on 6 jäsentä. Jälkimmäisen jäsenten keski-ikä on myös vuoden edellistä korkeampi. Tästä saisi yhteiskuntaamme perehtymätön henkilö induktion avulla aikaiseksi sellaista tietoa, että evoluutio ei ole merkittävä asia, ja evoluution vastustajia on enemmän kuin puolustajia.
Kansasissa älykkään suunnittelun kannattajat ovat ajaneet läpi muutoksen tieteen määritelmään, jonka mukaan tieteen ei tarvitse enää tarjota asioille luonnollisia selityksiä, vaan myös yliluonnolliset kelpaavat. Tämähän tarkoittaa sitä että Kansasissa voisi tehdä väitöskirjan, joka koostuisi lauseista tyyliä: "Pii on päättymätön desimaaliluku, koska Jumala on säätänyt asian niin". Opettajien olisi pakko myös hyväksyä tuontyyliset vastaukset oikeiksi vastauksiksi esimerkiksi kokeissa, sillä ne olisivat tieteellisesti päteviä. Oikeastaan minulla on sellainen kutina, että evoluutio vs. ID -kiistan voisi ratkaista antamalla ID:n voittaa ja katsomalla, kuinka koulujärjestelmä nopeasti romuttuisi. Mutta se maksaisi yhden sukupolven verran kansasilaisia opiskelijoita.

1.11.2005 ti (3)

Iskipä äkkiä ihmeellinen olo. Luin tänään aamulla vanhoja tekstejäni. Sellaisia, joita olin kirjoittanut ehkä 11-vuotiaana. Kirjoitin joskus lapsena alut kolmeen romaaniin, joista jokainen jäi kesken. Pisimmälle päässeessä taisi olla jotain 30 täyttä A4-sivua, muut olivat vähän lyhempiä. Niissä teksteissä oli elämisen ja kirjoittamisen iloa. Pirun hyviä visioita ja täysin konstailematonta kerrontaa. Siis todella konstailematonta. Niin konstailematonta kuin lapsi vaan leikkisi ymmärtämättä tarkastella esim. a) itseään, b) leikkimisen motiiveja, c) leikkimisen yleisiä seurauksia, d) leikkiikö hän riittävän hyvin vai pitäisikö hänen leikkiä paremmin...

1.11.2005 ti (2)

   En olekaan miettinyt tätä pitkään. Asia tuli mieleeni vuosia sitten, varmaan jo ennen teini-ikää. Se on myös ollut minulta yhtäjaksoisesti unohduksissa useamman vuoden, ainakin kaksi vuotta. Tänään muistin sen uudestaan.
   Kun demokraattisessa yhteisössä tai yhteiskunnassa pidetään vaalit mistä tahansa asiasta, onko äänestäjän tarkoitus äänestää sitä vaihtoehtoa, joka on hänestä hänen oman etunsa mukainen, vaiko sitä vaihtoehtoa, joka on hänestä yhteisen edun mukainen? Kummalla tavalla äänestys on tarkoitettu suoritettavaksi?
   Vaihtoehdon tai ehdokkaan valinnan kannalta, äänestäjän kannalta, tässä voi olla suuri ero. Eikä välttämättä merkityksellistä ole edes se, kumpi tapa valitaan, vaan se, että kaikki äänestäjät valitsevat saman tavan. Muuten kaikki äänestäjät eivät ymmärrä äänestystapahtuman luonnetta samalla tavalla, ja tämän seurauksena äänestyksen lopputulos ei periaatteessakaan kuvaa enää kansan tahtoa, vaan siinä on mukana satunnainen elementti.
   Itse tosin olen sitä mieltä, että oma hyvä on viime kädessä sama asia kuin yhteishyvä, mutta useimmat eivät kuitenkaan taida hahmottaa asiaa näin. Ja mikäli nämä kaksi määritellään eri asioiksi, ne voivat olla ristiriidassa keskenään. Joskus oman hyvän kirjo ulottuu esimerkiksi ulkomaille, tulevaisuuteen, etnisten rajojen yli tai yhteiskunnallisesta luokasta toiseen, mutta ei suinkaan aina.
   Jos minun olisi pakko valita toinen noista tavoista, haluaisin valita valintakriteeriksi yhteisen edun. Sen kriteerin mukaan minä joka tapauksessa itse äänestän, koska pyrin pitämään ihmisiä tietyssä mielessä tasa-arvoisina ja ajattelemaan globaalissa mittakaavassa. Pidän yhteistä etua tärkeämpänä kuin omaa etuani. Siitäkin huolimatta, että olen toivonut voivani viettää koko elämäni luovien projektieni parissa valtion rahoilla elellen. Olen, ja tämän myöntäminen on lähellä ylittää kehtaamisen kykyni, sitä mieltä, että olisi luultavasti yhteinen etu jos voisin omistautua luoville projekteilleni kokonaan.
   Mutta nykyään en ole enää varma tästä. Huomattava osa luonnoskokoelmissa olevista piirustuksistani on alun perin piirretty koulussa. Varmaan vähemmän kuin joka kymmenes on piirretty jossain muualla. Vaikka en ole tykännyt koulussa olemisesta, koulunkäynti on kuitenkin tuottanut jotain mieleistäni. Sarjakuvistanikin lähes kaikki on alun perin luonnosteltu koulussa. En siis voi kauheasti valittaa, etten olisi voinut käyttää aikaani haluamallani tavalla. Aivan hyvin olisin voinut itse asiassa saada paljon vähemmän aikaiseksi jos en olisi ollut koulussa. Lähinnä minua häiritsee se, että virallinen syy koulunkäyntiini ei ole kokonaan sama kuin todellinen syy.
   Aloin peruskoulun kolmannella luokalla piirrellä vihkooni. En tehnyt sitä tylsistyneisyyden tai minkään intohimon vuoksi, ja tämän muistan tarkalleen. Tein sen vain siksi, että olin jostakin omaksunut sellaisen näkemyksen, että koululaisten kuuluu piirrellä vihkoihinsa. Luultavasti se tuli jostain päin mediaa. Ehkä Lassista ja Leevistä tai ehkä jopa kirjallisuudesta. Kolmannella luokalla minulla oli suorastaan kiire, kun yritin suorittaa yhtäaikaa sekä koulunkäyntiin liittyviä tehtäviä että omaa tehtävääni piirrellä vihkooni. Aika hassua kun sitä ajattelee. Viimeiset neljä tai viisi vuotta olen seurannut opetusta vain poikkeuksellisesti ja enimmäkseen piirrellyt. Niin sitä ajat muuttuvat ja lapset kasvavat.

1.11.2005 ti

Tässä osoitteessa on hyvä lista: http://www.effi.org/blog/2005-10-06-Vili-Lehdonvirta.html. Kyse on siitä kopiosuojalaista. Ketään joka äänesti lain puolesta ei kannata äänestää seuraavissa vaaleissa, koska he luultavasti eivät ymmärrä, mitä tekevät, tai sitten he ovat rehellisyyden vastustajia. Tämä karsii monta ehdokasta pois ja siten voi myös tehdä äänestämisestä helpompaa. Tässä listassa on lueteltu kaikki ne harvat, jotka äänestivät tekijänoikeuslakia vastaan. Sääli että Rosa Meriläinen ei päätynyt listaan, olisin odottanut parempaa häneltä. Ja toisaalta jotkut hihhulit päätyivät.

Peruspalveluministeri Hyssälällä on vitun tyhmä idea. Kunnille lastensuojeluun määrättyjen rahojen suuruuden pitäisi riippua huostaanottojen määrästä. Hyssälä luottaa siihen, ettei tämä aikaansaa mitään ei-toivottavia muutoksia. Ihan kuin valtio voisi luottaa alirahoitettujen kuntien hyväntahtoisuuteen. Ja ylivoimaisesti järjettömin lastensuojelutoimenpide, jonka tiedän, on huostaanotto köyhyyden vuoksi. Siinä ei säästetä rahaa eikä lasta.

Opetusministeriön toimintaan olen sikäli tyytyväinen, että yo-kirjoituksien tietokoneistamiseen on viimeinkin ryhdytty.

6.10.2005 to (2)

Tein tässä jokin aikaa sitten erään virheen. Se oli vähäpätöinen virhe, pari väärää sanaa vain, ja tuskin jäi haittaamaan ketään muuta kuin itseäni. Mutta en oikein päässyt eroon siitä tunteesta, että taas minä olin tehnyt virheen. Se jäi vaivaamaan. Kului sitten aikaa puolisen tuntia. Menin suihkuun. Samalla hetkellä kun tartuin raanaan laskeakseni vettä näin yllättävän näyn, jossa istuin moottoripyörän päällä nahkatakissa, hymyilin, ja sanoin rehvakkaasti ja vihaisesti "kameraa" (itseäni) kohti: "Live and learn, motherfucker!". Sitten kaasutin pois. Se oli niin hauska näky että sen jälkeen en enää murehtinut.

Amis menee hyvin. Minulla ei ole enää mitään syytä valittaa siitä. Töihinkin olen ajatellut mennä ihan tavalliseen tapaan, ainakin muutamaksi vuodeksi. Mahdollisesti koko työikäni ajaksi.

Räkäni on nykyisin mustaa. Se johtuu hitsaamisesta.

6.10.2005 to

Eksyin taas Leena Krohnin sivuille, en tiedä miksi. En oikein ymmärrä sitä, että sivujen vallitseva kanta on, ettei Teemu Mäki ole taiteilija. Krohn sanoo: "Minulle hän on edelleenkin eläinrääkkääjä, ei taiteilija eikä ajattelija." Krohniin yhtyy myös joku tutkija-pianisti, jonka kirjoitus sivuilla on. Voidaan toki ajatella, että nuo ovat vain emotionaalisia iskulauseita joita ei ole tarkoitus ottaa kirjaimellisesti, mutta mitä arvoa on iskulauseiden hokemisella silloin, kun koulutetuilla ammattilaisilla olisi syy ja mahdollisuus keskustella vakavasti?

Analyyttisessä tarkastelussa väite siitä, ettei Teemu Mäki ole taiteilija, osoittautuu äärimmäisen epäilyttäväksi. Tai jos se on vain "henkilökohtainen mielipide" eikä varsinainen "väite", niin sitten täytyy todeta että tällaisen mielipiteen omaavat ihmiset, kuten Leena Krohn, eivät ole sinut todellisuuden kanssa. Teemu Mäki kun on kuitenkin kissa-teoksensa lisäksi tehnyt esimerkiksi varsin monta taulua. Nyt näitä tauluja ei ole sallittua enää milloinkaan nähdä pelkkinä tauluina, tauluina sinänsä, arkisista konteksteista irrallaan, vaan ne ovat kaikki roskaa, taiteellisesti olemattomia, koska ne maalannut henkilö on ärsyttänyt joitakuita teoillaan ja mielipiteillään. "Koska olet tappanut kissan etkä ole katunut sitä, myös kaikki taulusi ovat paskoja." Aika sumeilematon ad hominem -väite. Ajatelkaa nyt niitä itse tauluja! Mitä epäoikeudenmukaisuutta ja tuhlausta! Ja ihan riippumatta siitä, onko kyseessä väite vai pelkkä henkilökohtainen mielipide.

Aivan kuin se, että ihminen on kerran syyllistynyt rikokseen taiteen nimessä, tai ettei hän kadu tätä tekoaan, eväisi häneltä loppuiäksi oikeuden luoda mitään, jonka esteettisen arvon yleinen tunnustaminen olisi sallittua. Aivan kuin henkilö ei voisi olla yhtäaikaa sekä eläinrääkkääjä (= eläinrääkkäykseen joskus syyllistynyt) että taiteilija. Ne eivät kumoa toisiaan. Henkilö voisi olla myös yhtäaikaa sekä makaronin syöjä että taiteilija. Ei ole pakko olla joko tai. Eikä yksi työ, jota tekijä pitää taiteena, mutta joka ei toisten mielestä ole taidetta, voi perustellusti tuhota kaikkia muitakin saman tekijän taideteoksia ja ajatuksia, koska ne eivät automaattisesti liity toisiinsa.

Nyt lienee helppo sanoa että minä tulkitsen Krohnia väärin, että minä saivartelen. Niin, ei Krohn välttämättä ole tarkoittanut näkemystään analyyttisen tarkastelun kohteeksi. Mutta mitenkä sitten? Miten se pitäisi tulkita? En ole löytänyt Krohnin koko vihaisen paatoksen takaa muuta kuin ylimalkaisia, emotionaalisesti värittyneitä lausahduksia tai tapausselostusten kertaamista. Ei mitään loogista rakennelmaa. Sillä tavalla ei kumota yhtään mitään. Professorin ei tarvitse toimia sillä tavalla, sillä kuka tahansa kouluttamaton agitaattori tai psykopaatti osaa vedota ihmisten tunteisiin.

Sitä minä itken eniten, että miksi Teemu Mäki on ainoa, joka haluaa keskustella? Kukaan ei tietääkseni ole hyökännyt Teemu Mäkeä vastaan läheskään yhtä hyvin kuin hän on puolustanut itseään. Mäen kissa-essee on tässä koko tragediassa esitetyistä argumenteistä paras, harkituin ja ajattelevaisin. Se on pohdiskeleva, tiivis ja pitkä ja sen sisällön muodostamisessa ensisijaisesti käytetty työkalu on järki. Vastustajat eivät ole yltäneet vastaaviin saavutuksiin, ja mikä järkyttävintä, heitä ei ole kiinnostanut edes yrittää!

En jaksa katsella tällaista akateemisen aseman varjolla tehtyä lapsellista hyökkäystä, se saa minut voimaan helvetin pahoin. Leena Krohn luopuu merkityksellisen keskustelun edellytyksistä ja vapaaehtoisesti laskeutuu koulukiusaajan älylliselle tasolle. Niin, jos tämä koko väittely olisikin käyty koulussa filosofian ryhmätyönä, Mäki esseineen olisi saanut opettajalta täydet pisteet, mutta Krohnin ja muiden arvosanat olisivat olleet korkeintaan välttäviä. Yleisesti ottaen vaikuttaa siltä, että kukaan ei osaa kehittää mitään asiallista vastinetta Mäen kissa-esseelle.

Lisää. Toimittaja Lili Wessman:

Tämä tekee kipeää

Kärsimyksen ja kuoleman kuvia on länsimaisessa kulttuurissa tehty yhtä kauan kuin kuvia onnesta ja kauneudesta. Kivun esittämisessä ei ole mitään uutta.
Amerikkalainen taiteilija Chris Burden antoi 1970-luvulla avustajansa ampua itseään. Hän otti luodin käsivarteensa osana Vietnamin sodan vastaista performanssia. Teos taltioitiin filmille.
Teemu Mäki ei ollut rohkea, kuten Burden. Mäki ei satuttanut itseään, vaan puolustuskyvytöntä eläintä.
Taide-lehden entisen päätoimittajan mukaan taiteilijan, joka "tutkii" kärsimystä, voi olla tarpeen sitä myös aiheuttaa. Ydinkysymys on: kärsimystä kenelle?
Vaikka uskoisimme, että taiteilijoita eivät koske samat sovinnaisuuden säännöt kuin meitä arki-ihmisiä, kai heitäkin sentään koskee kaiken inhimillisen elämän perussääntö, toisen elollisen olennon kunnioittaminen?
Harkittu väkivalta ja kidutus on harkittua väkivaltaa ja kidutusta, tehtiin se uskonnon, politiikan tai taiteen nimissä.
Minusta on sairasta, että tällaista täytyy selittää sivistyneinä itseään pitäville ihmisille.
Jos tämä on moralismia, olen mielelläni moralisti.
Lili Wessman

No niin. Voi nyyh, Teemu Mäki ei ollut rohkea. Kysyn vain mikset menisi ja ampuisi itse itseäsi käteen, niin pääsisit kaiken moraalisen arvostelun yläpuolelle. Etkö uskalla, etkö ole rohkea? Minä uskaltaisin, mutta minusta itseaiheutettu ampumahaava kädessä ei johda moraaliseen ylemmyyteen.

Mikä panos tällä Wessmaninkin kannanotolla on itse keskusteluun? Hän ei ole lukenut lainkaan Mäen puolustusta teolleen, tai hän on katsonut parhaaksi sivuuttaa sen. Mutta jos kissa-esseen lukee, saa pikemminkin sellaisen kuvan, että Mäen teoksen tarkoitus on ollut rehellisyyden kautta korostaa toisten elollisten olentojen kunnioittamisen merkitystä. Mäen oman kuvauksen perusteella videoteos on sillä tavalla suunniteltu, että se nimenomaan rohkaisee yleisöä tähän, vieläpä varsin nokkelalla tavalla. Yleisöä yritetään saada tiedostamaan se rakenteellinen väkivalta, jota se päivittäin tietämättään harjoittaa. Entä jos tällä on vaikutusta? Entä jos yhden kissan kuolema osana videoteosta saa vaikka vain 100 ihmistä lahjoittamaan keskimäärin yhden euron enemmän Punaiselle Ristille? Jos nälkää näkevä elää eurolla kaksi päivää, löytökodista ostettu kissa on muuttunut 200:ksi päiväksi ihmiselämää! Se on ruhtinaallisesti enemmän kuin mitä kissa olisi tuottanut, jos Teemu Mäki olisi vain syönyt sen. Ei olisi ollut kahtasataa ateriaa, vaan ainoastaan yksi ateria. Miettikää nyt tätä! Yksi kuollut lehmä, joka on paljon kissaa isompi, tuottaa ehkä - en minä tiedä - 30 ateriaa? Kana tuottaa ehkä yhden aterian. Mutta 200 ateriaa! Jos jokaisen tapetun kissan hyötysuhde olisi näin hyvä, me emme muuta tekisikään kuin tappaisi kissoja. Jos asiaa ajattelee tältä kannalta, Mäen teos on ilmeisen moraalinen ja viisas, ja hänen vastustajansa syyllistyvät luultavasti pahempiin rikoksiin, kuin mistä he syyttävät Mäkeä. Hehän sentään kieltävät nälkää näkevältä ruoan. Voiko paljon pahempaa tehdä?

Voisi vielä yrittää vastustella sanomalla, että vaikka teoksen sanoma olisikin hyvä, ihmiset eivät ymmärrä sitä. No, tuollainen menee jo ruikuttamiseksi. Minä olen ihminen, ja minä ymmärrän teoksen sanoman. Muutenkin koen Teemu Mäen rikastuttaneen ajatusmaailmaani, tosin minun tapauksessani ensisijaisesti esseidensä eikä niinkään taiteensa ansiosta. Ja vaikka maailman jokainen ihminen tahallaan kieltäytyisi tulkitsemasta Teemu Mäen työtä, kuten monet nyt tekevät, tulkinta olisi silti olemassa ja se olisi taiteellisesti luonteva. Eikä Mäki olisi syypää siihen, että ihmiset mieluummin lynkkaisivat kuin ajattelisivat. Vai pitäisikö kenen tahansa luovan tai moraalisen ihmisen odottaa sellaista kohtaloa luovan tai moraalisen toimintansa luonnollisena seurauksena?

28.9.2005 ke

Saan aina välillä palautetta josta käy selväksi, että sivuni välittävät minusta aika lailla uskonnonvastaisen kuvan. Tämä on ollut totta vuosi pari sitten, mutta ei niinkään enää. Nykyisin en jaksa välittää ihmisten uskonnollisista näkemyksistä. Pirsigin laadun metafysiikan kautta aloin hahmottaa uskonnot eräänlaisena mystisenä tapana lähestyä laatua, ja tätä kautta aloin kokea ilmiön olevan oleellisilta osiltaan niin selitetty kuin sitä voi selittää. Sittemmin uskonnolliset asiat lakkasivat kiinnostamasta minua. Pääasia että uskovaiset kokevat uskontonsa hyväksi, ovat reiluja toisiaan ja muita kohtaan eivätkä luule Raamattua tieteeksi, koska se ei ole sitä.

Olenko minä uskonnollinen ihminen? Minä-kohdassa lukee zen, mutta se ei tarkoita, että meditoisin milloinkaan. Minulla on kaksi asiaa, joihin suhtaudun uskonnolliseen rinnastettavissa olevalla tavalla. Nämä ovat tietty mielenlaatu, jota voi zeniksikin nimittää, ja filosofia, tarkemmin ilmaistuna Pirsigin laadun metafysiikka. Osittain niiden ansiosta maailma tai oma elämäni eivät koskaan tunnu kokonaan tarkoituksettomilta. Sekä zen että metafysiikka ovat minulle kuitenkin myös logiikkaa, eivät pelkkää mystiikkaa tai uskoa. Intuitioni ei olisi koskaan ohjannut minua niihin, elleivät ne ruokkisi myös järkeäni. Ja siinä on huomattava ero. En oikein ymmärrä uskonnollista näkemystä joka ei sisällä mitään loogista elementtiä. Se ei tarkoita minulle mitään. Se on vähän kuin joku osoittaisi sormella säkkipimeälle taivaalle ja sanoisi: "Katso tuota yhtä kohtaa tuossa."

Joku suosittelee minulle Jeesusta, mutta jos päättäisin että Jumala on olemassa, kyselisin sen jälkeen aina itseltäni: "Miten sijoitan Jumalan tähän ilmiöön? Entä tähän?" Jos taas hyväksyisin sen, ettei Jumalaa tarvitse erikseen sijoitella minnekään, ajatus Jumalasta häipyisi mielestäni nopeasti. Se olisi menettänyt kaiken kiinnostavuutensa ja jatkuvuutensa.

Se mikä kristillisessä Jumalassa myöskään ei nappaa, on se, että Jumala on henkilö. En välttämättä osaa täysin arvostaa sitä, että joku on henkilö. Tämä on jotenkin patologinen ominaisuus minussa. Lapsuudenkodissani saattaa vielä olla tallella c-kasetti, jossa sanon ehkä 7-vuotiaana: "Rakastan esineitä enemmän kuin ihmisiä." Muistan kun sanoin sen, ja muistan että tarkoitin sitä ja että olin sitä mieltä pitkään sekä ennen kasetin nauhoitusta että sen jälkeen. Nykyään käsitykseni tästä on hieman monimutkaisempi. Ilmaisisin asian pikemminkin siten, että jostakin syystä olen inhimillisyyteen tottumaton ihminen, inhimillisyys helposti ylikuormittaa minua. Eivät niinkään ihmiset, vaan inhimillisyys. Ihmisiä voi olla jossakin sata, eikä inhimillisyyttä välity kuin ohut tuulahdus, mutta joskus toisia ihmisiä on läsnä vain yksi, ja tämän toisen ihminen kanssa saattaa tunnissa parissa saavuttaa lähes käsittämättömiä inhimillisyyden sfäärejä. Inhimillisyydessä on joitain alueita, joissa viihdyn hyvin, mutta myös alueita, jotka tuntuvat siltä kuin joku heittäisi minut viidakkoon. Silloin kun koen olevani omimmillani, oma itseni, en useinkaan koe olevani inhimillinen taho. Tai jos koen, niin saatan tuntea itseni surulliseksi ja yksinäiseksi.

En usko että minussa on neuropsykologisella tasolla autistisia piirteitä.

Ja mitä henkilöihin tulee, Saatana nappaisi kyllä paljon enemmän kuin Jumala. Saatanaa saisin määritellä ja kokea miten tahtoisin, eikä meidän tarvitsisi rakastaa toisiamme. Kuuntelen aika paljon musiikkia, jossa Jumala saa turpaan Saatanan legioonilta ja hänen iso kaulansa katkaistaan. Se tuntuu paremmalta kuin ajatus taivaasta, jonka herättämät mielikuvat minussa voisin kiteyttää ilmaisuun "vitun tylsää". Jos kuolema olisi tullakseen vastaan, minä epäilemättä pelkäisin ja taistelisin säilyäkseni hengissä, mutta en kuoleman pelosta vaan jatkaakseni elämistä, mikäli, kuten nyt, kokisin elämäni olevan kesken. Kuolema sinänsä on minulle arvoneutraali asia. En oikein saa itseäni ymmärtämään, mikä siitä tekee itsessään pelottavan. Minusta ei ole kiinnostavaa yrittää kapinoida sitä vastaan, että oma sielu joskus lakkaa olemasta, mikäli tämä kapina kuitenkin on turhaa. Ennen kuin tietoisuuteni kehittyi hermosoluista ja näiden toiminnoista, minua ei omalta kannaltani ollut olemassa, ja kun kuolen, palaan tähän tilaan. On kyseenalaista onko kuolemassa siis edes mitään uutta. Ainoastaan kuolemisen prosessi tulee olemaan ennen kokematon.

Näen nyt mielessäni elokuvallisen kohtauksen, jossa mies sanoo pojalle rauhallisella ja tietäväisellä äänellä: "Poika, kaikki pelkäävät kuolemaa" ja ajattelen miehestä että vittu mikä idiootti. Rohkaista lasta pelkoon joka on toivoton, jatkuva ja turha.

20.9.2005 ti

On ilmaantunut hyviä tosiasioita. Seuraavista vuosista voi sittenkin tulla siedettäviä. Voi jopa olla etten koskaan syrjäydykään työelämästä.

Kaupassa käydessä lauseet "Hyväksikäyttäjät tunkeutuivat tyttöjen koteihin" ja "Kukkasipulit tuovat väriä kevääseen" voivat huolimattomassa mielessä ottaa muodon "Hyväksikäyttäjät tuovat väriä kevääseen".

15.9.2005 to

Minä kuolen vielä sydänkohtaukseen, jos pysyn näin helvetin dramaattisena. Liikaa hetkessä mukana, liian vähän hetkestä irrallaan. Mutta kerrankin näin päin.

13.9.2005 ti

   Olin jo unohtanut miltä koulujen käyminen tuntuu. Olin niputtanut ne tuntemukset kaikenlaisten aikaisempien ongelmieni kanssa samaan nippuun, ja kun aikaisemmat ongelmani alkoivat selvitä, ajattelin niiden tuntemustenikin katoavan. Olin aika optimistinen. Mieleeni ei tullut sellaista mahdollisuutta, että koulun käymiseen liittyvät tuntemukset olisivatkin itse asiassa olleet niiden aikaisempien ongelmieni alkulähde. Ajattelin sopeutumattomuuteni pohjimmaisen syyn olleen vain jokin määrittelemätön tilapäinen paha voima jonka vaikutus olisi toki jo mennyt ohi.
   Se tunne tulee, kun aluksi alkaa kyllästyä ajan haaskaukseen. Kävisin kuusituntisen ammattikoulun teoriapäivän sisällön läpi korkeintaan kahdessa tunnissa, jos minulle annettaisiin paperilla päivän selkeät tavoitteet heti kouluun saapuessani, ja opiskelisin asiat itse. Sitten lähtisin kotiin. Voisin tietysti pyytääkin tällaista, mutta veikkaisin sen olevan koulua kohtaan aivan liian vaativa järjestely.
   Sitten kun kyllästyy alkaa väsyä. Ja sitten kun väsyy alkaa suuttua. Ja kun ei ole mitään mihin purkaa suuttumusta, kun kaikki on vain niin herttaisen yhdentekevää, suuttumus jää sisälle ja sitä alkaa tuntea itsensä katkeraksi, vanhaksi, huonoksi ja tyhmäksi ja herää aamulla aina ihan saatanan väsyneenä. Elämä alkaa tuntua keinotekoisuuksien varaan rakennetuilta keinotekoisuuksilta. Mietin vain tuntuvatko oikeat työt tätä paremmilta vai tätä kurjemmilta. Joku voisi tietysti ihmetellä miksi olen amiksessa, mutta ei mikään vaativampikaan minulle sitten sovi, kun en saa itseäni lukemaan yhtä pientä kirjaakaan jos en näe tehtävää itselleni merkityksellisenä. Akateemisissa opinnoissa täytyy lukea ehkä sata kirjaa joista viittäkymmentä ei tarvitse ikinä. Ammatillisissa opinnoissa kirjoja on ehkä viisi mutta mikään niistä ei ole tulevan ja selkeästi määritellyn työn kannalta ihan turha. Valitse tuosta sitten. Lukisin kyllä sata kirjaa jos jokaisesta olisi jotain hyötyä.
   Tavoitteistani tiedän sen verran, että kaikki tällä hetkellä tekemäni tähtää eksklusiivisesti siihen, että voisin mahdollisimman nopeasti irtautua kaikista aktiviteettia edellyttävistä päivittäisistä "velvollisuuksistani" yhteiskuntaa kohtaan. Se ei ehkä ole realistista, mutta jos sanon pyrkiväni johonkin muuhun, se on iso vale. Mitä tämä sitten tarkoittaisi. Käsittääkseni Robert Pirsig on asunut vuosikausia purjeveneessä. Onhan niitä muitakin vaihtoehtoja. Suurikokoisia asuntovaunuja. Sosiaaliturvaltakin voi odottaa aina jotain. Yhteiskunnan osaksi haluaisin jäädä vain, mikäli voisin tehdä sen kautta jotain mielekkääksi kokemaani, mutta tätä pidän epätodennäköisenä.
   Jos yritän tarpeeksi kovasti ja flippaan, minut laitetaan isoon taloon jossa tyhjennän valtion kassaa 150 euroa vuorokaudessa niin kauan kuin psyykeäni vain huvittaa. Tämä tehdään "humaanisista" syistä. Mutta ikinä en terveenä pysyessäni tule näihin rahoihin törmäämään. Tällä hetkellä yleisessä mielessä kaikkein vähiten vaivalloinen ratkaisu asioille olisi se, että valtio lähettäisi minulle kirjeen jossa lukisi teloitukseni ajankohta ja paikka, ja sitten oikeana aikana menisin sinne. Mitään lehtijuttua ei asiasta tehtäisi. Vanhemmilleni vain annettaisiin pientä korvausta henkisestä kivusta. Jotenkin puolitajuisesti minä joka päivä kaipaan tuota kirjettä.
   Yhteiskunnalliset epäkohdat eivät lopulta ole mitään tajuntamme ulkopuolisia objekteja, eivät ainakaan kokonaisuudessaan. Ei voi olla yhteiskunnallista epäkohtaa ilman yksilöä. Yhteiskunnalliset epäkohdat ovat erottamaton sekoitus sekä epäkohtien tosiasiallista luonnetta että epäkohdan kokevaa ihmistä. Epäkohtien kokijat ovat itse epäkohtia. Siksi mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän mielessäni alkaa hahmottua näitä vaihtoehtoisia, rinnakkaisia oikeuksia. Joku deus ex machina tapahtuu kämpässäni, jumala laskeutuu näyttämölle, pysäyttää sydämeni ja minä kuolen tähän tummansiniseen toimistotuoliin. Eikä epäkohtaa enää ole, ei tätä epäkohtaa.

   Kun olin pieni, äitini meni kouluun tekemään jotain hommia ja otti minut mukaan. Juoksentelin käytävillä huumaantuneena. Se on eräs niistä muistikuvista, jotka saavat minut muistamaan täsmälleen miltä tuntui olla 110 senttiä pitkä. Kotiin tai päiväkotiin verrattuna kaikki oli valtavaa. Ikkunoista tulevassa hopeanvärisessä luonnonvalossa yläaste ja lukio vaikuttivat ihmistieteen arvovaltaisimmilta ja kunnioitettavimmilta saavutuksilta. Voisin luulla tuntemuksieni olleen samankaltaisia kuin jos olisin samanikäisenä saksalaispoikana aikoinaan kätellyt Hitleriä. Mutta nyt kaikki on niin helvetin pientä, aivan kuin viinirypäle olisi kuivatettu rusinaksi.
   Minä ymmärrän järjestäytynyttä rikollisuutta, miksen ymmärtäisi. Politiikka voi tappaa kaiken innovaation, mutta rikollinen voi vain tehdä. Jos mafialle maksaa suojelurahaa ja mafia on parempi suojelija kuin poliisi, niin tilanteen moraaliset ulottuvuudet menevät jo ihan mahdottoman monimutkaisiksi. Okei, miksi poliisi olisi surkea, ellei mafian olemassaolo pahentaisi rikollisuutta? Mutta: miksi mafia alun perin edes syntyi, vaikka poliisi voisi helpommin valvoa "järjestystä" ilman?
   Olen sellaisessa vaiheessa että minusta voisi kokeilla jo ihan mitä vaan. Otetaan joukko vapaaehtoisia, jotka haluavat heroiinia. Annetaan heille sitä. Annetaan heille sitä sen verran, että saadaan porukka aineen makuun. Sitten pistetään heidät töihin. Työpäivän jälkeen saa lisää heroiinia, huomenna tehdään taas töitä. Kuukausittain saa vähän rahaa muihin menoihin. Puolen vuoden tai vuoden välein saa päättää jatkaako vai lähteekö ilmaiseen vieroitukseen. Vieroituksen kustannukset katettaisiin töistä syntyvällä voitolla.
   Oikealla tavalla virittyneellä henkilöllä voisi olla hauskaa heroiinitöissä. Hauskempaa kuin olisi jos on muuten vain koukussa heroiiniin ja joutuu tekemään enemmän, vaarallisempia, epävarmempia ja paskempia töitä. Tai hauskempaa kuin jos joutuisi vankilaan. Länsimainen elämäntyyli olisi läsnä kaikessa vittumaisuudessaan, mutta niin että vittumaisuus olisi sentään tuotu rehdisti esille pikemminkin kuin että sitä yritetään piilottaa. Ne tyypit, heroinistit, olisivat kunnon kansalaisia. Ja heroiinieläke, se vasta olisikin jotain. Ei se ole orjatyötä, koska se on vapaaehtoista. Pikemminkin se on yhtä hyvin valtava käyttämätön potentiaali kuin vieraantuneen hullun perverssi idea.

Kaikesta ruikutuksestani huolimatta uskon asioiden omalla kohdallani vielä paranevan jollakin tavalla. Jos minulta kysytään miten, en tosiaankaan tiedä. Ei ole mitään varmoista tosiasioista rakennettavissa olevaa reittiä joka johtaisi siihen, mutta uskon että minussa on jotain hyvää, ja se voi vielä johtaa onnellisuuteenkin. Se on arvio mutta myös tunne ja se on ainoa välittömän subjektiivisessa mielessä arvokas asia, mitä minulla on.