Hassuja juttuja 2006

---

20.12.2006 ke

   Pakko myöntää että sorrun välillä ajattelemaan poliittisia kysymyksiä hieman naiivisti. Mutta niitäkin on pakko yrittää ajatella, mikäli haluaa käyttää oman äänioikeutensa jotenkin hyödyllisesti. Ja mitä enemmän ajattelen niitä sitä parempi mahdollisuus minulla on kehittää ymmärrystäni niiden suhteen.
   Siinä puitteet tällekin tekstille.
   Olen miettinyt kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden suhdetta. Kehitysmaissa on paljon ihmisiä tekemässä paljon töitä naurettavalla katteella. Suuri osa tästä työstä on lapsityövoimaa. Elintaso on huono, harvat osaavat lukea ja joka päivä 40 000 lasta kuolee nälkään ja helposti parannettavissa oleviin tauteihin, kuten ripuliin. Se tekee 14 600 000 lasta vuodessa. Vettä ei ole tarpeeksi tai se on pilaantunutta. Itse valtiot ovat paitsi köyhiä, yleensä myös velkakierteessä.
   Varmaan lähes kaikki ovat samaa mieltä siitä ettei tuollainen ole hyvää elämää, eivätkä kehitysmaiden kansat itse haluaisi, että niiden tilanne on tuollainen. Mutta mikä siinä sitten on, että kehitysmaita ei auteta? Koko sana ”kehitysmaa” on lähinnä julma vitsi. Eivät ne oikein kehity. Joissakin kehitysmaissa on tietysti niin vakavia sisäisiä konflikteja, että ne estäisivät kehityksen, mutta tällaiset maat ovat kuitenkin vähemmistössä. Ja monet konflikteistakin johtuvat suurelta osin juuri huonosta elintasosta.
   USA yksin on investoinut Irakin sotaan nyt jo yli biljoona dollaria, ja kokonaiskustannukset voivat hyvin tulla ylittämään kahden biljoonan rajan. Joka viikko rahaa menee melkein 2 miljardia. Kyllä meiltä rahaa löytyisi. Kehitysmaihin sijoitettuna noilla rahoilla olisi tehty jo käsittämättömiä harppauksia. Esimerkiksi koko Afrikan mantereen kehitysmaiden velat olisi saatu kuitattua. Ihan vaan havainnollistaakseni mittasuhteita: jos USA:n Irakiin pistämä 2 miljardia viikossa jaettaisiin niiden 280 000 lapsen kesken, jotka muuten kuolisivat viikon aikana, jokainen lapsi saisi 7 143 dollaria. Se olisi aivan mielettömästi enemmän mitä lapsi tarvitsisi selvitäkseen lapsuudestaan hengissä. Se olisi mielettömästi enemmän mitä hän tarvitsisi, vaikka saisi jopa käydä koulua. Se riittäisi koko suvulle tai kylälle vuosiksi. Miksei kehitysmaihin siis tule rahaa, vaikka rahaa on?
   Syy on tietenkin siinä, että kehittyneiden maiden raha on kehittyneiden maiden rahaa, niiden omaa omaisuutta, ja niillä on vapauskäyttää sitä miten vaan. Kehitysmailla ei ole rahaa, koska ne eivät ole rahaa ansainneet. Niiden pitäisi ansaita omat rahansa. Mutta ne eivät ansaitse niitä nyt tai ennustettavissa olevassa lähitulevaisuudessa, koska ne ovat velkakierteessä ja ylikansallisten yritysten riistämiä. Ja nyt mennään sitten kiistakysymysten pariin. Minä olen sitä mieltä, että elämänlaatu on arvokkaampaa kuin kapitalismin toteutuminen, mutta monet eivät todellakaan allekirjoittaisi tuollaista väitettä. Heille tämä kysymys ei siksi ole yhtä yksinkertainen kuin minulle.
   Mutta lähdetään sitten pelaamaan tätä peliä heidän säännöillään. Kyllä minä luulisin sen osaavani. Kyllähän minäkin enimmäkseen pidän kapitalismista. Se voi saada aikaan hillitöntä kehitystä. Minä en usko, että minulla olisi tietokonetta tai digitaalikameraa ilman kapitalismia, mutta olen hyvin tyytyväinen siihen että minulle on ne, ja tästä seuraa, että olen tyytyväinen siihen että on kapitalismia.
   Tehdään pelin säännöistä oikein ankarat niin ettei kukaan valita sitä että ne ovat liian löysät. Säännöt sanovat: ”Kaupankäynti vapailla markkinoilla on korkein hyvä maailmassa. Mitään parempaa ei ole.” Tällainen malli olisi varmaan jonkun mielestä jo karikatyyri, mutta keskeistä on ettei se ainakaan ole liian löysä.
   Nyt säännöt ovat selvät. Ja nyt minä vain haluaisin, että vapaata kauppaa olisi enemmän. Kukapa ei haluaisi, jos se kerran on tärkein asia maailmassa. Mutta miten ryhdyn ajamaan tätä asiaa? Jos minulla olisi hyvin paljon valtaa, tai vaikka vaan pelkkää rahaa, niin mitä minä tekisin?
   Ryhtyisin silti tukemaan kehitysmaita. Rakennuttaisin jokaiseen sitä haluavaan kehitysmaahan paljon infrastruktuuria ja nostaisin ne mahdollisimman monella elintasomittarilla länsimaiden tasolle. Kaikilla olisi ruokaa ja vettä, kaikki lapset pääsisivät kouluun, sairaat saisivat hoitoa... sellaista. Tekisin muutokset sen verran hitaasti, etta kehitysmaiden ihmiset ehtisivät tottua ja kiintyä niihin, mutta muuten tekisin ne mahdollisimman nopeasti.
   Tämän jälkeen nykyisten kehitysmaiden ihmisillä olisi teollisuutta, taloutta, ammattitaitoa, pääomaa ja vahvat valtiot, jotka kykenisivät suojelemaan heitä rikollisuudelta ja riistolta. He voisivat tuottaa ja kuluttaa. He voisivat tehdä investointeja. Me voisimme investoida heihin. He ja me voisimme kilpailla keskenämme kiivaasti. Ja jokainen kapitalisti tietää, että mitä enemmän kilpailua, sitä parempi.
   Miksi tekisin tämän? Ei tämä minun toimintani olisi vapaata kauppaa. Kapitalismin aate ei ole koskaan sanonut, että pitäisi tehdä näin. Tämä olisi hyväntekeväisyyttä. Jos vapaa kauppa on korkein arvo, niin eikö tämä minun toimintani olisi pelleilyä?
   Ei se ole pelleilyä, vaan investointi. Jos voittoa tekevä villapaitatehdas tarvitsee raaka-aineeksi villaa, senkin on pakko investoida villaan ostamalla sitä. Vaikka tehtaan omistaja haluaisi vain saada rahaa, ja villan ostaminen ei tuota rahaa vaan kuluttaa sitä, niin siitäkään huolimatta villaa ei kannata jättää ostamatta.
   Mutta jos kehitysmaiden kehittäminen on investointi, niin kenen kannalta se on hyvä investointi? Ei ainakaan niiden, jotka teettävät kehitysmaissa lenkkareita ja tupakkaa mitättömillä kustannuksilla ja myyvät ne kalliilla länsimaissa. Nämä firmat joutuisivat muuttamaan rakenteitaan ja siksi ne vain häviäisivät rahaa. Jos nyt sivuutetaan kehitysmaille itselleen koituva hyöty, koska se ei kiinnosta meitä, niin mitä hyötyä tästä investoinnista on?
   Tämä on hyvä investointi vapaan kaupan itsensä kannalta. Jos 1,3 miljardia ihmistä elää alle eurolla päivässä niin he eivät paljoa kuluta eivätkä investoi, vaikka halua varmasti olisi. Jos heillä olisi kyky tehdä tällaisia asioita, vapaata kauppaa tulisi olemaan enemmän ihan riippumatta siitä, saavuttivatko he tämän kyvyn ”reilusti” tekemällä työtä ja saamalla palkkaa, vai annettiinko se heille ”epäreilusti”, ilman että he olisivat sitä ansainneet. Ei kapitalistia kiinnosta se mikä on ”reilua”. Ei se ole tärkeää. Vapaa kauppa on tärkeää. Ja jos jokaisen kehitysmaan bruttokansantuote asukasta kohden olisi samaa luokkaa kuin esimerkiksi Suomen, se olisi steroidia vapaalle kaupalle. Ja sitä hyvempi paikka maailma olisi, mikäli siis uskomme, että vapaa kauppa on hyvä. Ja jokaisen aatteellisen kapitalistin on pakko uskoa, että kapitalismi on joko itsessään hyvä tai ainakin toimiva keino tavoitella todellista hyvää, koska muuten hän ei olisi aatteellinen kapitalisti.
   Ilmaistaanpa asia nyt vielä yhdellä tavalla. Sovitaan täysin mielivaltaisesti että pokerin pelaaminen on kaikkein korkein arvo. Pokeria ei nyt pelata rahasta eikä ole keskeistä, pelataanko sitä taitavasti tai nautitaanko pelaamisesta tai mitään. Keskeistä on se että maailmassa tapahtuu mahdollisimman paljon pokerin sääntöjen mukaisia pelisiirtoja.
   Jos pokerin pelaaminen kerran on korkein arvo niin eikö myös pelikorttien valmistamen ole tällöin äärimmäisen tärkeää? Eihän muuten voitaisi pelata pokeria. Maailman korkein arvo jäisi toteutumatta! Se olisi hirvittävä tappio pokerin pelaamiselle, ja siten koko maailmalle. Siksi joidenkin ihmisten täytyy työskennellä pelikortteja valmistavassa tehtaassa. Heidän on tehtävä näin siitäkin huolimatta, etteivät he voi pelata pokeria valmistaessaan kortteja. Sitten kun kaikilla on yksi pakka taskussa ja toinen varmuuden vuoksi pöytälaatikossa, tehdas voidaan lakkauttaa, ja kaikki voivat pelata pokeria!
   Tai ehkä joku keksii sellaisen tietokoneen, joka pelaa kymmenen miljoonaa siirtoa pokeria sekunnissa. Se vasta loistavaa olisikin. Ihmiset voisivat lopettaa pokerin pelaamisen itse, koska he eivät kuitenkaan kykenisi tuottamaan läheskään yhtä paljon pokeria kuin nämä tietokoneet. Mutta tämän tietokoneen keksijäkään ei olisi voinut pelata pokeria keksiessään tietokonettaan. Itse asiassa jo pelkän transistorinkin keksiminen tulisi edellyttämään sitä että jotkut ihmiset kuluttaisivat hyvin paljon aikaa jonkin muun asian kuin pokerin pelaamisen parissa.
   Pointtini siis on, että kehitysmaihin satsaaminen on kannattavaa toimintaa kaikkein ahtaimmankin kapitalistisen filosofian mukaan. Kun poikkeamme kapitalismin toteuttamisesta hetkellisesti teemme vain investoinnin, jonka tarkoitus on tehdä tulevaisuudestamme vielä entistäkin kapitalistisempi. Ei tuo ”hyväntekeväisyyteni” olisi mitään kummallista.
   Seuraava ei ole kapitalismia: kehitysmaita saastutetaan ja myrkytetään, niiden sademetsät hakataan, niille ei myydä AIDS-lääkkeitä koska niillä ei ole rahaa niihin, niiltä penätään velkoja joiden korkojakaan ne eivät pysty maksamaan, työvoima poltetaan loppuun, lapsia ei edes kouluteta...
   Jos kapitalisti on ihminen joka uskoo vapaan kaupan olevan maailman korkein arvo, tuollaisia asioita tekevät ihmiset eivät ole kapitalisteja, tai eivät ainakaan älykkäitä sellaisia. Ne voivat olla ”seuraavan vuosineljänneksen tulos on korkein arvo” -uskovaisia, tai ”meidän firmalle kaikki ja muilta pois kaikki mitä saadaan” -uskovaisia, mutta näillä aatteilla ei ole mitään tekemistä kapitalismin kanssa. Edellinen niistä on lyhytjänteisyyttä ja jälkimmäinen psykopatiaa.
   Voisin tietysti kuvitella jonkun väittävän vielä sellaistakin että kehitysmaat tulee pitää kehitysmaina, jotta ne kävisivät varoittavasta esimerkistä kehittyneille maille: ”Jos häviätte kapitalismissa, niin näin teille käy! Nälkää ja tauteja!” Ja että jos häviäjille annetaan uusi mahdollisuus, kukaan ei pian enää kilpaile vakavissaan, ja maailma jämähtää kuin Breznevin Neuvostoliitto.
   Kieltämättä tässä on totuuden siemen, mutta ensinnäkään useimmilla kehitysmailla ei koskaan ollut kunnollista ensimmäistäkään mahdollisuutta. Toiseksi, tällaiseen kantaan sisältyy kyllä kohtuuttoman kyyninen näkemys ihmisen perusluonteesta. Jos tilanne on mennyt sellaiseksi että ihmisen pitää joka päivä taistella pitääkseen itsensä ja läheisensä edes hengissä niin kyllä sitä varmaan olisi valmis tekemään ihan mitä tahansa saadakseen uuden tilaisuuden, ja olemaan miettimättäkään että miten sitä tässä välissä onnistuisi hieman luistamaan velvollisuuksistaan. Saihan Saksakin uuden tilaisuuden toisen maailmansodan jälkeen, millä tarkoitan sitä, että vaikka maa tosin jaettiin, niin kaikkea teollisuutta ei sentään revitty maahan ja korvattu pelloilla Morgenthau-suunnitelman mukaisesti. Ja ihan hyvin on mennyt. Saksan bruttokansantuotehan on tällä hetkellä Euroopan suurin, eli ilman teollistunutta Saksaa koko Euroopalla menisi kaiken järjen mukaan paljon huonommin.
   Kirjoitin tämän koska halusin vain tuoda esille sen että riistokapitalistien toiminta on jopa heidän omien kapitalististen mittareidensa mukaan pahaa tai vähintään typerää. Halusin sanoa, että he eivät voi piiloutua kapitalismin aatteen taakse teeskennellen, että se jotenkin kultaisi heidän tekonsa.

---

29.11.2006 ma

   Joh. 13:2-3: ”Ja ehtoollisella oltaessa, kun perkele oli jo pannut Juudas Iskariotin, Simonin pojan, sydämeen, että hän kavaltaisi Jeesuksen, niin Jeesus, tietäen, että Isä oli antanut kaikki hänen käsiinsä ja että hän oli lähtenyt Jumalan tyköä ja oli menevä Jumalan tykö, nousi ehtoolliselta ja riisui vaippansa, otti liinavaatteen ja vyötti sillä itsensä.”
   Joh. 13:25-27: ”Niin tämä (Pietari), nojautuen Jeesuksen rintaa vasten, sanoi hänelle: ’Herra, kuka se on?’ Jeesus vastasi: ’Se on se, jolle minä kastan ja annan tämän palan’. Niin hän otti palan, kastoi sen ja antoi Juudaalle, Simon Iskariotin pojalle. Ja silloin, sen palan jälkeen, meni häneen saatana. Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Minkä teet, se tee pian’.”
   Esittämäni idea siitä, että perkele pystyy vaikuttamaan ihmisen ajatuksenjuoksuun, vaikuttaa siis olevan raamatullisesti pätevä. Toki Raamatun siteeraamisessa on aina se vaara, että irrottaa jotain kontekstistaan, mutta käsittääkseni ainakaan noista kohdista ei vallitse mitään suurempaa epäselvyyttä.
   Elleivät Jumala ja perkele sitten alun alkaenkin ole jotain vertauskuvallisia nimiä ihmisen tietyille psykologisille toiminnoille, niin kristityn ei tule harjoittaman psykologiaa, koska psykologia ja kristinusko rikkovat toisiaan vastaan. Ja tuo ensimmäinen vaihtoehto ainakin on epäraamatullinen, sillä ei pelkkä psykologinen toiminto voi avata kenellekään ovea Taivasten valtakuntaan ja ikuiseen elämään. Uskoa voisi vielä sanoa pelkäksi psykologiseksi toiminnoksi, mutta Kaikkivaltiasta Jumalaa ei voi.

---

20.11.2006 ma

   Tuolla Minä-kohdassa sivuillani lukee, että minulla on jonkinlainen suhde zeniläisyyteen. Nyt voisi kysyä, miksi zen, miksei esimerkiksi kristinusko? Eivätkö ne ole tasa-arvoiset vaihtoehdot? Tai eivätkö ne vähintäänkin kuulu samaan kategoriaan?
   Minulle ei, sillä minulle zen ei ole uskonto. En varmaan ole mikään kovin tavallinen zeniläinen, ja jonkun mielestä en ehkä olisi zeniläinen ollenkaan. Ainakaan en väitä edustavani muita zeniläisiä. Mutta minun zenissäni ei ole mitään uskonkappaleita, vain hypoteeseja ja menetelmiä. Zen ei sano minulle että ”Asia on näin”, vaan vain: ”Kokeile tätä, ja jos se toimii, niin käytä sitä vapaasti.” Se on pikemminkin matematiikan kuin uskonnon kaltaista. Eihän matematiikkakaan väitä olevansa mikään lopullinen totuus, mutta matematiikka menestyy, koska se vain on hyödyllistä. Olisin milloin tahansa sinänsä valmis luopumaan niin matematiikasta kuin zeniläisyydestäkin, mutta mitään syytä tehdä näin ei vain ilmene. Kristinuskossa tilanne ei ole tällainen. Se on uskonto. Raamatun mukaan Jumalan olemassaolo on ehdottoman varma tosiasia, ja tämä tekee Jumalan olemassaolosta uskonkappaleen.
   Tietysti tästäkin voidaan olla montaa mieltä. Ja nyt päästään varsinaiseen aiheeseen. En tiedä moniko kristitty pitää Jumalan olemassaoloa kivenkovana faktana ja moniko vain uskoo siihen, koska ei keksi parempaakaan. Käsittääkseni jälkimmäinen suhtautumistapa on kuitenkin epäraamatullinen. Jos jonkun peruste Jumalaan uskomiselle on vain se, ettei keksi mitään parempaa, niin enkö minä sitten olisi aivan yhtä oikeassa kuin hänkin uskoessani laadun metafysiikkaan ja zeniin, koska minäkään en keksi mitään parempaa? Tämä on kuitenkin mahdoton tilanne, koska Raamatun mukaan Jumalaan uskominen on ainoa oikea vaihtoehto. Jos Raamattu on oikeassa, niin en minä voi olla oikeassa samaan aikaan! Ihminen, joka uskoo Jumalaan vain koska ei keksi parempaakaan, ei siis ole kristitty. Hän voi luulla uskovansa Raamatun kuvaamaan Jumalaan, mutta juuri hänen uskonsa perimmäinen luonne kiistää Raamatun. Hän uskoo johonkin muuhun, omiin kehitelmiinsä. Ehkä hänen kannattaisi kirjoittaa niistä kirja tai kirjoitelma. Mutta hänellä ei ole perustetta kutsua itseään kristityksi.
   Tämä siis pätee niin kauan kuin oletetaan, että Raamatussa olevalla Jumalan sanalla ja kristinuskolla on oikeasti syvällinen keskinäinen suhde. Kun katsoo nykymaailman ”kristittyjä”, tämä suhde vaikuttaa kieltämättä epämääräiseltä. Mutta jos se puretaan, kristinusko ei ilmeisesti tarkoita enää mitään. Siksi minusta olisi oikeus ja kohtuus, että ne ”kristityt”, jotka eivät usko Raamatun kuvaaman Jumalan olevan ainoa oikea täydellinen vaihtoehto, riistuisivat naamionsa ja myöntäisivät, etteivät lopulta ole kristittyjä. Voin kauhistella todellisten kristittyjen mielettömiä tekoja ja ajatuksia, mutta valekristittyjä kauhistelen heidän uskonsa itsensä tähden, sillä heidän uskonsa on kaksinaamaista.
   Raamattu tuomitsee kristityn, joka mistä tahansa syystä lopullisesti hylkää Jumalan. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka kristitty löytäisi jotain mielestään verrattomasti parempaa kuin Jumala, hän ei voi ottaa sitä vastaan, mikäli sen vastaanottaminen edellyttäisi häneltä kristinuskosta luopumista. Oikeastaan mikäli hän ylipäätään edes kykenee luopumaan kristinuskosta, hän ei tällöin ole koskaan siihen kunnolla uskonutkaan. Jumalan sana ei ole hänen ylin auktoriteettinsa, vaikka sen pitäisi olla, vaan on jokin ylempi auktoriteetti joka sanelee sitä missä olosuhteissa hän uskoo Jumalan sanaan ja missä ei. Mutta mikä tämä ylempi auktoriteetti on? Jos joku uskoo esimerkiksi niin, että Jumala ei ole tarkoittanut Raamattua otettavaksi kirjaimellisesti, niin silloin Raamattu ei enää ole hänen ainoa uskonkappaleensa, vaan toinen ja korkeampi uskonkappale on se ettei Jumala ole tarkoittanut Raamattua otettavaksi kirjaimellisesti. Mutta niin ei lue Raamatussa. Raamattu ei sisällä sellaista väitettä, että sen sanomaa saa muuttaa ja sivuuttaa joidenkin ulkopuolisten sääntöjen nojalla. Mistä tällainen uskomus tulee? Miksi se on korkeampi auktoriteetti kuin Raamattu?
   Jos nyt siirrytään käytännön maailmaan ja tarkastellaan sitä, miten sanaa kristitty käytetään, niin on pakko hyväksyä se että kristityllä voidaan tarkoittaa myös ihmistä, jonka ylin auktoriteetti ei ole Raamattu. Mutta miksi minä sitten kirjoitan tätä? Koska haluaisin, että tällaiset kristityt myöntäisivät suoraan ja avoimesti, että Raamattu ei ole heidän ainoa uskonkappaleensa, tai että se ei ole heidän uskonkappaleensa ollenkaan, vaan heillä on muita uskonkappaleita, joita he pitävät Raamattua mahtavampina. Seuraavaksi haluaisin, että he ajattelisivat asiaa huolella ja sitten ilmoittaisivat minulle ja muulle maailmalle, mitä nämä uskonkappaleet pitävät sisällään.
   En halua tätä siksi, että olisin pikkutarkka sadisti. Tähän on syynsä. Ensinnäkin uskon, että monet näistä kristityistä eivät itsekään kovin tarkasti tiedä, mihin he uskovat. Sanoin heidän uskoaan kaksinaamaiseksi, mutta kaiken järjen mukaan hekin kuitenkin ovat pyrkineet hyvään, ja heidän kaksinaamaisuutensa johtuu lähinnä epätietoisuudesta ja epämääräisyydestä, eikä ole tahallista. Jos he siis kykenisivät käymään äskeisen prosessin läpi ja pukemaan aivoituksensa sanoiksi, he oppisivat ymmärtämään hengellistä minäänsä. Joku ehkä huomaisi ettei viime kädessä ole uskovainen ollenkaan tai ei tiedä mihin oikeastaan uskoo, mutta joku toinen voisi kehittää itselleen kokonaan uuden jumalasuhteen. Ja maailma olisi varmasti vähemmän järjettömän oloinen paikka, jos ihmiset tietäisivät edes mihin he itse uskovat.
   Toiseksi, minä haluan tietää, mihin toiset ihmiset uskovat. Enhän minä muuten voisi mitenkään ymmärtää heitä. Minä kärsin siitä, että suomenkieliset ihmiset puhuvat minulle suomea, mutta siltikään en tajua mitä he sanovat. Haluan, että ihmisillä olisi edes edellytykset keskinäiseen yhteisymmärrykseen.
   Monet ovat ei-raamatulliset uskonkappaleensa tietysti jo jollakin tavalla määritelleetkin tai yrittäneet määritellä, kuten esimerkiksi unitaariuniversalistit: http://en.wikipedia.org/wiki/Unitarian_Universalism


   Nyt on kyllä syytä kysyä, voiko sellaista ihmistä ollakaan, jolle kristinusko todella olisi ylin auktoriteetti, vai onko tällaisen henkilön olemassaolo tyystin mahdotonta. Jos kristinusko todella olisi jollekulle ylin auktoriteetti, niin eihän hänellä voisi olla mitään ylempää auktoriteettia. Ja jos hänellä ei voisi olla mitään ylempää auktoriteettia, hänellä ei voisi olla kiusauksia, koska hän ei yksinkertaisesti voisi kokea niitä, koska hän olisi kyvytön ajattelemaan mitään asiaa muuten kuin kristinuskon kautta. Kiusaukset eivät voisi syntyä mistään. Ei hän voisi ymmärtää, mikä kiusaus edes on. Tämä on kuitenkin ongelmallinen ajatus, koska Raamatusta voi lukea, että kiusaukset ja niiden voittaminen ovat keskeinen osa uskossa olemista. Jotta ihminen voisi tulla kiusatuksi, hän ei siis voi olla kunnon kristitty, tai sitten Jumalan sana on ristiriitainen itsensä kanssa.
  Mutta ehkä Saatanalla on kyky pistää syntisiä ajatuksia ja haluja ihmisen mieleen tämän tahdosta riippumatta. Ehkä kristinuskossa oleminen vaan on sellaista, että Saatana tulee ja häiritsee uskoa, ja sitten kristityn pitää pysyä vahvana ja vastustaa tätä. Uskossa on siis sittenkin mahdollista olla, koska sen horjuminen tulee määritelmällisesti ulkoapäin, Saatanalta.
  Tämä tietysti johtaa ristiriitaan monien psykologisten mallien ja mielen teorioiden kanssa, koska niiden mukaan tämä ”ulkoapäin” tuleva saatanallinen asia tuleekin itse asiassa sisältä päin osana ihmisen normaalissa aivotoiminnassa vallitsevaa kausaliteettia. Saatanan itsensä olisi siis oltava osa ihmisen normaalia aivotoimintaa. Mutta eipä tämä haittaa, jos asia ei muuten ratkea, niin kristitty vain sitten menee ja kiistää nämä mallit.

---

7.11.2006 ti

   Luin nämä kaikki tekstit taas kertaalleen läpi. Tein totta kai pieniä parannuksia. Ja poistin taas yhden merkinnän, joka oli mielestäni sisällöllisesti huono.
   Se kuva, minkä olen tällä palstalla itsestäni maalaannut, ei taida enää olla oikein ajan tasalla. Minun pitäisi maalata uusi, mutta en koe sitä puuhaa enää riittävän hyödylliseksi. Muuta, parempaa tekemistä on liian paljon. Sen voin sanoa että pidän nykyisin kesästä, jos se mitään merkitsee. Pidin kesästä jopa silloin, kun todella vielä oli kesä.
   Kirjoitustyylini on kyllä hieman muuttunut viimeisen vuoden sisällä. Kaikki eivät varmasti tykkää idealismistani. En tiedä tykkäänkö siitä itsekään. Mutta käyn läpi näitä ajatuksia nyt intensiivisesti, ja ne ovat minulle niin todellisia, että tuntuisi epärehelliseltä yrittää pukea niitä vaisumpaan muotoon. Vaikka olisin hullu, haluaisin sentään voida olla sitä avoimesti.



---

6.11.2006 ma

   Aihepiiri pysyy samana, koska olen jotenkin ottanut tavakseni ärsyttää itseäni muutamien kristittyjen kirjoituksilla.
   Kysynpä vaan, miksei voisi tehdä hyvää sen itsensä takia, ihan riippumatta siitä pääseekö sen avulla Taivaaseen vaiko ei? Minusta hyvyys palkitsee itse itsensä, minä en tarvitse enkä etenkään halua mitään Taivasta porkkanaksi, jota jahdata. Se raiskaa hyvyyden idean.
   En todellakaan vastusta sitä että ansioituneita ihmisiä palkitaan, enkä vastusta onnellisuuttakaan. Ne ovat hienoja asioita. Mutta ne ovat maallisia palkkioita, jotka eivät suoraan liity hyvyyteen. On järjetön ajatus että hyvyydestä itsestään pitäisi saada jokin palkkio. Millainen palkkio se muka olisi? Millainen palkkio olisi parempi palkkio kuin hyvyys itsessään? Eihän sellaista voi olla. Kun ihmisille tarjotaan ikuista elämää Kristuksessa, avainkysymys on se, onko ikuinen elämä Kristuksessa hyvä asia vaiko ei. Ikuinen elämä Kristuksessa on alisteinen hyvyydelle. Edes Jumalalla ei olisi mitään arvoa eikä mitään kunniaa, ellei hän olisi hyvä. Mutta kristityt eivät palvo hyvää. He palvovat Jumalaa. He palvovat jotain vähäisempää.
   Ilmeisesti useimmat ihmiset eivät ole tulleet koskaan ajatelleeksi, mitä hyvä todella tarkoittaa.

-

   En pidä uskottavana sitä ajatusta, että ihminen voisi noin vain tietoisesti ”valita” sen, mihin hän uskoo ja mihin ei. Minusta se on teko jota ei lopulta voi tehdä, ja jos joku väittää tehneensä niin, niin hän joko ei ymmärrä mitä usko on tai hän valehtelee. Uskoa ei voi vapaasti valita. Sen pitää tuntua uskolta, juuri sen eikä minkään muun, ja jos se ei tunnu, se on vain ajatus. Mutta en tosin voi sanoa tietäväni pitäisikö Jumala enemmän petollisista liittolaisista kuin rehellisistä vastustajista. Paavali arvosti enemmän rehellisiä vastustajia, ja minusta se on oikein.
   Kaikkeudessa on vain yksi asia, joka voisaada uskon tuntumaan uskolta. Se on se, että uskon kohde koetaan hyväksi. On toki mahdollista tuntea uskoa johonkin muuhunkin kuin hyvään, mutta tämä usko tuntuu uskolta vain mikäli tämän muun asian koetaan johtavan hyvään. Jos tämän muun asian koetaan lakkaavan johtamasta hyvään, myös uskon tunne katoaa.

-

   Kysytkö minulta nyt, mitä hyvä on?

   Sinä tiedät jo, mitä hyvä on. Muuten et olisi ikinä oppinut lukemaan tätä lausetta.

-

   Käsitys hyvästä on jokaisen ihmisen perimmäinen motiivi. Joku voisi sanoa haluavansa vain esimerkiksi rahaa ja seksiä, ja jopa uskoa puhuvansa totta, mutta tällainen ihminen ei vain ole elämyksellisesti ymmärtänyt muidenkin asioiden hyvyyttä tai käyttämiensä sanojen merkityksiä. Ei kukaan tee mitään tai ole tekemättä, ellei todella sillä hetkellä usko sen johtavan suurimpaan saavutettavissa olevaan hyvään. Muu olisi mahdotonta. Ihminen ei vain ole sellainen olento että kykenisi tavoittelemaan mitään muuta kuin hyvää. Tuskin mikään muukaan olento kykenee. Se, kuinka kehittynyt tämä kyky sitten on, voi kyllä vaihdella.
   Alkoholisti juo eikä voi lopettaa, koska juominen vain jotenkin on hänen mielestään parasta mitä käsillä olevassa tilanteessa voi tehdä. Hitlerkin massamurhautti, koska se oli hänen mielestään paras vaihtoehto. Enkä syyttele kumpaakaan. Ei ihminen voi vapaasti valita sitä minkä hän kokee olevan hyvä. Hän voi yrittää muuttaa sitä ja hän voi yrittää kehittää itseään, mutta ei hän voi vapaasti valita, minkä hän pohjimmiltaan kokee hyväksi. Aivan yhtä vaikeaa olisi ”valita”, että keksii huomenna lääkkeen syöpään. Kyse on asioiden ymmärtämisestä, keksimisestä, eikä se, ymmärtääkö jonkin asian, ole valintakysmys. Sitä voi ja kannattaa yrittää, mutta sitä ei voi valita.
   Jokainen psykopaatti tekee mielestään hyvää. He toteuttavat yhtä orjallisesti moraalisia käsityksiään kuin kaikki muutkin. Mutta vaikka ihmiset olisivat kuinka sekaisin siitä, mitä hyvä on, hyvä ei siitä muutu miksikään. Se on vain löydettävä joka kerta uudelleen, yhä uudestaan ja uudestaan. Samasta paikasta, tai sitten jostakin uudesta paikasta.

---

9.10.2006 ma (2)

   Sukupolvien myötä ihmiset ovat unohtaneet osan vastuistaan ja keskittyneet välineelliseen muovielämään. Unohdetut vastuut kuitenkin aina kaipaavat täyttäjiä. Lopullinen palkinto on, kun vastuu ja vapaus ovat yksi ja sama. Ei juridisesti, mutta filosofisesti. Filosofinen idea siitä, että ne olisivat kaksi eri asiaa, on vain tehtaiden saastetta, ja se on siivottava pois. Kuka tahansa on mielellään orja, jos hän orjuudellaan palvelee hyvyyttä itseään. Mikäli vain ymmärtää mitä se orjuus tarkoittaa ja mitä sana hyvä todella tarkoittaa, se on orjuus, jonka kuka tahansa valitsisi. Siitäkin huolimatta, että tämä valinta poistaa tekijältään kyvyn valita täydellisen vapaasti mitään enää koskaan, paitsi korkeintaan ylitsepääsemättömän tietämättömyyden vallassa.

---

9.10.2006 ma

   Sana ja Ylistys: http://www.youtube.com/watch?v=xDCpuP80iUk&mode=related&search=

   Minulle opetettiin ala-asteella, että kun varhaiskristityt puhuivat kielillä, he puhuivat joitain oikeasti olemassa olevia vieraita kieliä, joita eivät aiemmin osanneet. Hieman jopa uskoinkin sen, koska olin aika pieni, enkä arvannut että minulle valehdeltaisiin päin naamaa. Mutta tätäkö se kielillä puhuminen sitten oikeasti on? Surkea esitys, kuunnelkaa nyt tuota. Ei tuossa ole mitään vierasta. Nuo käyttävät pelkästään suomen kielen foneemeja eli äänteitä, ja puheen rytmikin on varsin suomalainen. Kuin hakkaisi nyrkillä pöytää, tak-tak-tak-tak. Eikö Jeesus saanut noita tyyppejä nostettua edes suomen kielen yläpuolelle? Esimerkiksi venäjän kielessä olisi sentään jopa viisi eri vivahdetta s-äänteestä sekä varsin monipuolinen rytmi, puhumattakaan siitä jostain afrikkalaisesta kielestä jonka äänteet ovat lähinnä erilaisia suulla tehtäviä naksutuksia. Mutta tuossa ei kuule mitään sellaista. Suomen kielen tavuja vaan vähän sotkettu sekaisin. Tietävätköhän nuo tyypit edes mikä foneemi on?
   Kun kuuntelin tuota niin mietin vaan, että maailmassa on yli 2 miljardia kristittyä, mutta heillä ei paljoa yhteistä keskenään ole. Ja moni heistä luulee että enemmistö näistä kahdesta miljardistakin päätyy helvettiin. Näemmä se ihmisryhmä, johon sana kristitty viittaa, on valikoitu enemmänkin historiallisin kuin uskonnollisin perustein.
   Mutta kuten vain, tuollaistako se sitten on, Jeesuksen palveleminen? Tai tuollaistako se voisi olla? Osaan kuvitella miksi tuo olisi jonkun mielestä hienoa puuhaa. Sitä on vähän vaikea pukea sanoiksi, mutta ajattelen sellaista yhdessä koettua alkukantaista voimaa. Se sopii juuri niihin ihmisiin, jollaisina fundamentalistit mielessäni piirtyvät, olivat he sitten niitä johtajatyyppejä jotka osaavat haluta, esiintyä ja puhua kovaa, tai niitä vaiteliaita, hieman yksinäisen ja neuroottisen oloisia seinäkukkasia jotka vaikuttavat siltä, että heidän mielensä poksahtaisi heti ilman uskon tuomaa outoa määrätietoisuutta. Mutta se on himmeä sielunmaisema, ja kun koetan eläytyä siihen niin tulee kyllä äkkiä ikävä mielenrauhaa. Sitä kun voi olla, vailla erityistä pelastusta, vailla erityistä pelastettavaa, ja vailla sielunvihollisia ja niiden riivauksia. Vasta siinä voi keskittyä siihen mitä elämä on. Sadut on luettu ja niistä on otettu opikseen mutta kirjat on suljettu. Nuo tyypit palvovat Jeesusta ja rukoilevat mikrofoniin, mutta noilla maneereilla voisin kuvitella ne tekemässä aivan mitä hyvänsä, vaikka piehtaroimassa kuralätäkössä. Enkä haluaisi omaan päähäni sellaista ohjelmaa, joka luo voimakkaan tarpeen sellaiselle toiminnalle, joka perusluonteensa puolesta voisi yhtä hyvin olla kuralätäkössä piehtaroimista. En halua tehdä sellaista puuhaa, minusta elämänsä sisällön voi kehittää paremmistakin aineksista. Etenkin voisi pysähtyä ja rauhoittua ja lopettaa tekemisen silloin kun ei enää ole mitään käsitystä siitä mitä pitäisi tehdä. Ettei aina menisi ensiksi sinne kuralätäkköön.
   Kristinuskon lähtökohdat ovat raa’at. Sen nimessä voidaan tehdä kyllä hyvää, paljonkin hyvää, mutta motiivit tuntuvat olevan perusluonteeltaan itsekkäitä. Taivaaseen sitä ollaan menossa, eikä kristinuskon puitteissa ole mitenkään ongelmallista ajatella muita ihmisiä pohjimmiltaan vain oman taivaaseenpääsyn välineinä. Hyvä puoli tässä on, että tämä motiivin itsekkyys ei käytännössä koskaan täysin ilmene ulkopuolisille, koska Taivasta ei näemmä ole olemassa, eikä sinne siksi kukaan pääse, eikä se hyvää tehnyt uskovainen siten saakaan hyvinä pitämistään teoistaan palkinnoksi sitä ylivertaisena pitämäänsä hyötyä. Mutta huono puoli on se moraalinen ja etenkin filosofinen rappio, joka seuraa, jos kuluttaa päivänsä viilaillen omaa jumalasuhdettaan, elämä pyörii viime kädessä sen ympärillä eikä ole halua eikä energiaa uhrata kunnolla ajatusta muille asioille, ja sitten kun tätä on tarpeeksi monta vuotta tehnyt, niin ei välttämättä ole edes taitoa ajatella muita asioita, taidot ovat surkastuneet kun niitä ei ole käyttänyt. Tai en tiedä muista, mutta tuota usko Jumalaan minulle merkitsisi. Jos minä uskoisin Jumalaan, niin en minä kykenisi mitenkään ”säännöstelemään” jotain niin ilmeisen tärkeää hommaa. Se pistäisi koko elämän ylösalaisin. Pakko päästä Taivaaseen, pakko rukoilla, pakko katua, pakko pelastaa, pakko kiittää... aargh.
   Se on pedon uskonto, pedon joka herää joka aamu täynnä himoa, mutta joka on oppinut kanavoimaan tämän himon hyvin monimutkaisilla tavoilla, jotta kukaan muu ja etenkään hän itse ei näkisi, että kyse on himosta.
   Erityisen järkyttävänä pidän monien uskovaisten näkemystä siitä, että ilman uskontoa ja jumalallista auktoriteettia maailmassa ei olisi mitään arvoja eikä mitään moraalia, kaikki ihmiset lähinnä vaan raiskaisivat toisiaan ja käyttäisivät heroiinia. Eihän sellainen voi mitenkään olla totta. Eivätkö nämä ihmiset, ja etenkin ne jotka kääntyivät uskoon vasta nuoruudessa tai aikuisuudessa, muista, että kääntymyksensä yhteydessä heidän täytyi tehdä moraalinen arvostelma siitä, onko Jumalan sana totta ja hyvää vaiko ei? Raamattu ja Kristus eivät olleet heille totta, ennen kuin he arvioivat niiden arvon ja tulivat siihen tulokseen, että ne ovat totta ja niihin kannattaa uskoa. Moraalinen arvostelukyky oli ensin, usko Jumalaan tuli vasta sen jälkeen, ja usko syntyi tämän arvostelukyvyn seurauksena. Usko Jumalaan siis edellyttää kykyä moraaliin, mutta kyky moraaliin ei edellytä uskoa Jumalaan.
   Epäilemättä uskoon kääntymisen aiheuttavaa moraalista arvostelmaa ei yleensä tehdä kovin tietoisesti, sitä ei erikseen järkeillä tai analysoida, mutta se on silti arvostelma. Eikä useimpia moraalisia arvostelmia muutenkaan tehdä tietoisesti. Jos kävelen maastossa ja eteeni aukeaa syvä rotko, niin ei minun tarvitse tehdä tietoista arvostelmaa siitä, että matkan jatkaminen ja rotkoon tippuminen olisi huonoa toimintaa. Tämä yksinkertainen moraalinen arvostelma syntyy päässäni jotenkin automaattisesti, ja sen ansiosta en kävele rotkoon vaan pysähdyn, ja ehkä jopa säikähdän, jos rotko on yllättävä, vaikka en harkitse asiaa millään tietoisella tasolla.
   Luulen että nykymaailma on hiukan sairas ja uskonto on joillekin ihmisille paras heidän löytämänsä tapa lääkitä itseään tätä sairautta vastaan, ja siksi he sulkeutuvat niin perinpohjaisesti (tai toisinaan hyökkäävät) kun jokin uhkaa riistää heiltä heidän lääkkeensä. Mutta kun puitteet eivät ole tuota koreammat, uskonnosta ei kauheasti kannattaisi pitää melua eikä sitä ainakaan pitäisi ohjelmoida lapsiin, jotta edes he saattaisivat nähdä maailman ilman vääristäviä silmälaseja, iloiten siitä sikäli kun se on terve ja yrittäen parantaa sitä sikäli kun se on sairas. En tosin voi väittää että vanhempi, joka ei ole itse oppinut ymmärtämään maailmaa ilman uskontoa, kykenisi välittämään lapselleen tällaista ymmärrystä, mutta toivoisin kai että ihmiset edes yrittäisivät pitää silmänsä auki kauemmin. Lukisivat vaikka Zen ja moottoripyörän kunnossapidon, se ja Lila lopettivat minun harhailuni, tai ainakin sen kauhean harhailun tunteen.
   Mutta eikö tämä sitten tee minustakin jonkin sortin uskovaista? Ehkä, mutta en ole sitoutunut tähän, minua ei ole kastettu, en ole vannonut valaa enkä ole saanut tätä kautta naimalupaa tai yhtäkään uutta ystävää. Ja jos joskus löydän jotain parempaa tai vain kyllästyn, niin myönnän avoimesti että koko Laadun Metafysiikka saa jäädä hyllyyn lahoamaan. Eikä kukaan tule pelkästään sen vuoksi kärsimään. Ei ajatuksiin kannata sitoutua, ne voivat muuttua ja mitäs sitten teet. Tukahdutat ne?
   Tämä nyt on minun kantani asiaan. En kiellä ketään palvomasta Jumalaa, en halua, ja kukapa sellaista kieltoa tottelisi. Johan Veli Saarikallekin sanoi, tai oikeastaan huusi: ”Älkää kuunnelko eksyttäjiä!” Kristinusko on ihan jees jos siitä osaa ottaa hyvät puolet irti, jos onnistuu sen avulla pelastamaan edes itsensä tämän ainoan elämänsä aikana. Mutta en pidä todennäköisenä että minusta enää koskaan tulee kristittyä. Varmaksi en sano kokemuksen vuoksi, mielelläni nimittäin on tapana uhmata varmuuksia, mutta olkoon tämä todennäköinen arvio niinkuin kaikki muukin, mitä käytännön elämässä pidämme varmana tietona.

---

4.8.2006 pe

   Minulla on vähän ristiriitaisia tunteita tuon Mänttä-kirjoitukseni suhteen. Ihan hyvää raivoamista, joo, mutta mitäpä minä Mänttää lopulta dissaamaan. Se on vähän kuin menisi kirpputorille ja alkaisi narisemaan että miksi täällä myydään vain käytettyä tavaraa, luuletteko te että jokainen haluaa ostaa takin joka on jo valmiiksi kulunut. Mänttä on vain Mänttä, ei tämä kaupunki ole ollut minulle hyvä eikä paha. Ja jos onkin, niin mitä siitä enää. Henkilökohtaiset ongelmat pitäisi ensisijaisesti vain ratkaista ja jättää taakseen. Elämässä ei ole ongelmia pelkästään sen vuoksi, että minä saisin syyn olla vihainen.

---

16.7.2006 su (2)

   Dissasin aiemmin palveluntarjoajaani Webolia joka pitää tätä sivua pystyssä, mutta viime vuosina olen tullut siihen tulokseen, että oikeastaan voin lähinnä kehua sitä. 20 euroa vuodessa ei ole paljon vaadittu.

---

16.7.2006 su

   Niille ihmisille jotka kissasarjakuvieni tai muiden tuotoksieni vuoksi ovat sitä mieltä, että olisin jotenkin moraaliton, sairas tai sadistinen henkilö: kannattaa ehkä uhrata ajatusta sille, että minä en kuitenkaan juurikaan syö nisäkkäiden tai lintujen lihaa. Olen jonkin sortin kasvissyöjä. Kalaa, juustoa ja kananmunia kyllä syön ja juon maitoa, ja silloin harvoin kun syön grillillä tai pizzeriassa otan liha-annoksia, mutta sanoisin nyt kuitenkin että 90% ajasta en syö lihaa. En siis ole mikään kovin suuri tappaja.
   En tiedä tarkasti, miksi olen valinnut näin. Arvelen, että yksi syy siihen olisi jonkinlainen myötätunto, se, etten tykkää tapattaa sellaisia eliöitä jotka muistuttavat niinkin paljon ihmistä. Eikä lihakarjan kasvattaminen ole ravintotaloudellisestikaan järkevää. Nautin kyllä hyvästä pihvistä, ei siinä mitään, enkä saisi sellaisesta moraalista krapulaakaan. Kyllä minä kaikin puolin voisin yhä syödä lihaa. Mutta tavallisessa, jokapäiväisessä elämässä on vain jotenkin ”kivempaa” olla osallistumatta eläinten tappamiseen, varsinkin kun siihen ei ole erityistä tarvetta. Sekin on varteenotettava pointti, että koen kasvisateriat vatsaystävällisemmiksi ja vähemmän raskaiksi sulatettaviksi kuin liha-ateriat. Niihin aikoihin kun söin lihaa, tunsin itseni aterioiden jälkeen aina väsyneeksi, mutta nykyään vireystilani ei juurikaan muutu syömisen seurauksena. Ja jos kaipaa proteiinia, on jo terveellisempääkin syödä lihan sijaan soijarouhetta tai tofua (pienille lapsille soija ei tosin välttämättä sovi). Lisäksi soijarouhe on halvempaa kuin liha ja kuivamuonana säilyy kauemmin. Tykkääkö soijan mausta, se sitten on mieltymyskysymys. Mutta sitä voi maustaa aika lailla minkä makuiseksi vaan.
   Tämä ei ole minulle mikään iso juttu. Yleensä en ajattele tästä mitään. Mutta mietin vain, että useimmat suomalaiset syövät lihaa lähes päivittäin, ja siksi olisi perusteltua otaksua että monet niistäkin, jotka ovat ”moraalisista” syistä vittuilleet tai muuten kritisoineet minua ja sarjakuviani, syövät myöskin lihaa. Ja ellen minä sitten lähivuosina palaa aiempiin syömätottumuksiini, niin useimmilla heistä tulee kuollessaan olemaan reilusti enemmän tappoja tilillään kuin minulla – monella on jo nyt. Totta kai lihan syöminen on yhteiskunnallisesti täysin hyväksyttävää toisin kuin tabujen rikkominen, mutta kumpi oikeasti, yksilön toimintana, on suurempaa tuhoamista? Tappaa satoja ja taas satoja eläimiä vai piirtää muutama raaka sarjakuva? Eikä se minua tässä juuri nyt haittaa, että niitä eläimiä tapetaan, vaan se, että sen lisäksi että niitä eläimiä tapetaan niin kuvitellaan silti että ollaan jotenkin ylivertaisia verrattuna esimerkiksi minuun.
   Sitten muutamat ovat vaatineet minua ottamaan sarjakuvat pois sivuilta siitä syystä, että ne voisivat innostaa jotain lasta tai hullua oikeasti tappamaan kissan. Kiinnittäisin kuitenkin huomiota siihen, että ensinnäkin tämä mahdollisuus on epätodennäköinen. Toiseksi, vaikka näin silti sattuisi käymään, olisi tämä mitätön tapahtuma verrattuna siihen, millainen vakiintunut tapa eläinten massamurhaaminen yhteiskunnassamme jo on. Kolmanneksi, on erittäin kyseenalaista voitaisiinko tällaisesta tapahtumasta syyttää minua, moraalisesti tai juridisesti. Ainakin Suomen lainsäädännössä se on ymmärtääkseni mahdotonta. Ja jos tuollaiselle linjalle kuitenkin lähdettäisiin, niin varmaan kaikki kulttuuri pitäisi lopulta kieltää. Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä voitaisiin syyttää itsemurhista. Teräsmiestä voitaisiin syyttää siitä, että joku hullu hyppää katolta luullen osaavansa lentää: ”Hän oli kieltämättä hullu, mutta ilman Teräsmiehestä saamaansa lentämisen ideaa hän ei olisi hypännyt katolta.” Science fictionia voitaisiin syyttää insinöörien liikakoulutuksesta. Barbie-nukkeja voitaisiin syyttää ihmisten teennäisyydestä ja tekopirteydestä sekä anoreksiasta, kun kerran kaikki Barbie-nuket kuvataan sekä kauniiksi että laihoiksi ja vaikka perhe-elämää kuvataan paljon, perhetragedioita kuten väkivaltaa, alkoholismia tai lapsen kuolemaa ei kuvata lainkaan. Ja Raamattuahan nyt voitaisiin syyttää melkein mistä hyvänsä – alkaen syyllisyyden ja masokismin lietsomisesta sekä perheväkivallasta (”Joka vitsaa säästää se vihaa lastaan”) ja päättyen vaikka skitsofreniaan, kun kerran monet skitsofreenikot luulevat äänihallusinaatioidensa olevan Jumalan puhetta. Voimme vain olla kiitollisia siitä, ettei tällainen syyttely ole juridisesti mahdollista muualla kuin ehkä jenkkilässä. Ja olen aika pettynyt siihen, että minun yleensä täytyy lausua ääneen tällaisia itsestäänselvyyksiä.
   Tämä kirjoitus on hieman myöhässä, mutta halusin kuitenkin luonnostella esille sitä periaatteellista pohjaa, jonka varassa toimin.

---

28.6.2006 ke

   Viimeksi kun kävin lääkärissä luin odotellessani OHO! -lehteä. Se oli minulle jotenkin ällöttävä kokemus, lehden värikkäät kuvat ja sikin sokin sirotellut pikku artikkelit hehkuivat kuin tuoreen haavan paljastamat sisäelimet. Inhosin kaikkea mitä näin, ihmisiä, aiheita, journalismia, kuitenkaan en voinut lopettaa lukemista. Lähtiessäni otin lehden mukaani. Halusin varmistaa, että voin tulevaisuudessakin järkyttää itseäni sen avulla – ogrish.com kun ei ole enää pitkään aikaan oikein kyennyt tähän, sivuston koruton ja neutraali tyyli palauttaa kaiken kontekstiinsa. Mutta miksi sitten haluan järkyttää itseäni? En oikein ole varma, ehkä se on jonkinlaista itsetutkiskelua. Tutkimalla omia reaktioitani asioihin tutkin samalla omia arvojani. Kysymällä itseltäni ”Miksi tämä järkyttää?” saatan kehittää tietoisuuttani itsestäni, arvoistani ja peloistani. Ehkä siksi en halunnut lopettaa lukemista, vaikka se oli inhottavaa, se inho oli mielenkiintoista.
   Mistäköhän se johtuu, että koen epäsovinnaiseksi ja järkyttäväksi niinkin sovinnaisena pidetyn asian kuin lehden, jonka myyminen tavallisissa kaupoissa on sallittua ja tavanomaista. Toisaalta sitten koen jopa rauhoittaviksi monet seksiä ja väkivaltaa sisältävät kuvaukset, joita monet pitäisivät erittäin epäsovinnaisina. Tietyissä yhteyksissä suorastaan vaadin niitä. Jos vaikka katson elokuvaa ja tulen jossakin kohdassa siihen tulokseen, että seuraavaksi pitäisi tapahtua tappo/yhdyntä/raiskaus/kiroilua, eikä sitä tapahdu, niin elokuva menettää heti uskottavuutensa. Ajattelen vain, että käsikirjoittaja poikkesi nyt sovinnaisuussyistä asioiden luonnollisesta kulusta, ja sitten huomaan, etten enää ole keskittynyt television ruutuun kuin se olisi koko maailma, vaan näen television reunat ja kaukosäätimen, huomaan istuvani sovalla ja tajuan katselevani värikkäiden pisteiden synnyttämää optista harhaa. Immersio on särkynyt.
   Kai sovinnaisuutta vain on moneen lähtöön. Minulle sovinnaisuus on sitä, ettei koko ajan teeskennellä, kuseteta ja valehdella, ja tästä sovinnaisuudesta pidän. Enkä toki ole nyt kieltämässä mielikuvituksen käyttöä, haluaisin sen vain täyttävän muutamia laadullisia kriteerejä.

---

21.6.2006 ke (2)

   Päivitin hieman tuota Tulevaisuuden tupakka-kirjoitelmaani, lisäsin sinne mm. neljännen idean tupakan haitallisuuden vähentämiseksi. Tuossa tekstissä hehkuttamaani lisäaineetonta tupakkaa muuten myydään Suomessa jo. Sellainen tupakkamerkki kuin Manitou ei ilmeisesti sisällä tupakansavun pH-arvoa muuttavia kemikaaleja. Manitouta myydään Suomessa toistaiseksi vain erityisissä tupakkakaupoissa, jollaisia on ainakin Helsingissä ja Tampereella. Katsoin kansalaisvelvollisuudekseni testata sitä, ja ostin Hämeenpuiston ja Puutarhakadun kulmassa sijaitsevasta baarista/tupakkakaupasta neljällä eurolla yhden askin vaaleanpunaista Easy Blendiä, jossa on 0,7 mg nikotiinia. Manitousta ei ilmeisesti ole 0,5:n ja 0,3:n mg:n versioita, mutta ainakin 0,9:n mg:n versio on olemassa.
   Savukkeen maku on hyvin pehmeä, lähes huomaamaton, ja lievästi hapan. Se ei maistu mainstream-tupakalta, mutta ei ole pahaakaan. Kurkkukipua se aiheuttaa ehkä tavallista vähemmän. Mutta keskeinen kysymyshän on: kolahtaako Manitou päähän hitaammin kuin kemiallisesti käsitelty tupakka?
   Vastaukseni on kyllä. Tavallisen tupakan vaikutukset tuntuvat yleensä jo ensimmäisestä imaisusta lähtien, mutta Manitoussa vaikutuksia joutuu odottelemaan muutaman sekunnin. Ei kuitenkaan kovin kauaa. Siinä vaiheessa kun savuke on puolivälissä, nikotiini varmasti jo tuntuu. Olin hieman pettynyt tähän. Jostakin syystä olin odottanut eron olevan useampia minuutteja.
   Mikä on tuomioni? No, kyllä tähänkin kamaan voi aivan helposti jäädä koukkuun. Ongelmaa pahentaa se, ettei 0,5 mg:n ja 0,3 mg:n versioita ole olemassa. Jos satunnaista tupakointia harrastava ihminen yrittää valita 0,3 mg:n tavallisen tupakan ja 0,7 mg:n Manitoun väliltä, en osaa sanoa kumpaa hänen pitäisi ostaa suojellakseen itseään mahdollisimman hyvin addiktiolta. Jos vaihtoehdot ovat 0,5 mg:n tavallinen ja 0,7 mg:n Manitou, valitsisin itse Manitoun.
   Toivottavasti toinen lisäaineeton tupakka, American Spirit, tulee pian Suomeen. Se on luomuviljeltyä ja siitä on saatavilla 0,4 mg:n versio.
   Mitä biologiseen terveyteen tulee, tupakoimattomuus on tietysti välittömässä mielessä paras valinta.

   (Korjaus 5.7.2006: Euroopassa myytävä American Spirit ei nähtävästi olekaan luomuviljeltyä. Luomuviljelmien tuotanto ei tällä hetkellä riitä muualle kuin USA:n ja Japanin markkinoille.)

---

21.6.2006 ke

   Kaupungit tuntuvat kodiltani heti, kun menen johonkin niistä. Vaikka viime maanantai oli ensimmäinen kerta, kun kulutin illan istuen yksin puistossa, tuntui siltä kuin olisin löytänyt jotakin, mikä on minun ominta itseäni. Istua Koskipuistossa täyttämässä kaavakkeita. Ympärillä ihmisiä tekemässä kuka mitäkin. Minun ympärilläni on elämää. Siitä tulee hyvä olo, voi nähdä nuoria ja kauniita ihmisiä ja tajuta, että minähän olen itsekin yksi heistä. Vertaa tätä siihen, kun istuu Mäntässä asunnossaan päivästä toiseen vailla mitään syytä lähteä ulos. Siellä ulkona odottavat vain ne samat ihmiset, ne, joiden naamat ovat jo käyneet tutuiksi, vaikka niiden kanssa ei ole koskaan puhunut, pelottavat hahmot. Montako kesää olenkin tullut viettäneeksi Mäntässä lähes täydellisessä yksinäisyydessä, nukkuen päivät ja valvoen yöt ja kiroten liikaa lämpöä ja valoa. Tuntuu siltä, että tänne on akkumuloitunut jonkinlainen surkeus. Se iskee kai pahiten juuri minun kaltaisiini. Jos olisin vanha käyrä ja elämän ehtoolla, olisi ehkä hauskaakin elellä kaikessa rauhassa, mutta jos täällä haluaa mennä eteenpäin on helpointa aloittaa menemällä pois.
   Voisikin asua kaupungissa. Se vaan on kallista, rahat eivät ehkä riitä. Mutta asuuhan pienituloisia Tampereella ja Helsingissäkin. Minun täytyisi tehdä tälle jotain. Minun täytyisi todellakin tehdä tälle jotain, ja olisi täytynyt jo pitkään. Luonteessani on se saamaton ja kyvytön puoli, ja välillä se näyttää himmeät kyntensä juuri silloin, kun pitäisi tehdä jotain todella tärkeää. Minä olen se, joka kulkee onnensa ohi. Joskus typerien valintojen vuoksi, mutta useimmiten vain siksi ettei tajua että se on siinä, ja että nyt on se hetki. Mänttä on ulkoistettu masennus, ja jos jään tänne, se on vähän kuin lähtisi vaellukselle ilman ruokaa, puut ja tunturit ovat kyllä kauniita kuin elämä, mutta jokin vaan kummasti alkaa pistää vatsassa.
   En toki sano tätä kaikkea nimenomaan Mänttää haukkuakseni, varmasti esimerkiksi Vilppula ja Juupajoki ovat samanlaisia kuoleman valtakuntia. Ja muutenkin tämä nyt on tällaista eläväistä proosaa, enkä minä pidä tästä. Minä haluaisin olla tiedemies enkä joku höpisijä. Olen lukenut liian monta, vittu liian monta turhaa romaania, joiden ainoa pyrkimys oli saada minut tuntemaan jotain, ja sitten kun olen tämän tuntemukseni tuntenut, romaanin voi heittää menemään kuin paskapaperin. Ne romaanit olivat kuin hampurilaisrasioita, mutta tyhjiä, ruoan, varsinaisen aarteen, olisi ollut tarkoitus löytyä sisältäni, mutta vittu minä olen kyllästynyt sydämettömiin mielikuviin jotka sanovat: ”Katso: elämäsi voisi olla tätä mutta ähäkutti eipäs olekaan”. Vittu minä en ole saanut niistä muuta kuin sydämeni kipeäksi. Kaikista kauniista kuvitelmista, siitä koko mielikuvien kirjosta ja viime kädessä ”kauneudesta” itsestään. Ja kaikkein pahin mitä voi mielikuvin kuvata on rakkaus, eikö ihmisen voisi mitenkään antaa olla rauhassa ja rakastua sitten kun löytää sen rakastettavan ihmisen, eikö vittu ole vähän barbaarista pistää pahaa-aavistamaton nuori poika rakastumaan fiktiiviseen henkilöön! Minä en anna eskapismille enää paskan vertaa arvoa, ellei se sitten todella ole jollekulle jotain, mitä ilman tämä kerta kaikkiaan romahtaisi niin ettei kestäisi tyhjää elämäänsä enää minuuttiakaan. Ehkä jos siihen pisteeseen päädytään niin voin sympaattisesti todeta, että tarvitseehan nistikin heroiininsa.

---

21.5.2006 su

   Se kun tarkoitus ja menetelmä ovat ristiriidassa. Puhun nyt eräästä traagisesta sosiaalisesta ilmiöstä, sellaisesta kommunikaation vaikeudesta. Kaikista tuntemistani sanoista sitä kuvaa parhaiten englannin ”awkward”. Eri ihmisillä ongelmat voivat sijoittua hieman eri kommunikaation alueille. Myös ongelmien määrä vaihtelee ihmisten välillä. Useimmilla niitä ei kai ole juuri lainkaan, mutta joillakin niitä on jatkuvasti. Käytännössä se ilmenee vaikka siten, että kun yrittää sanoa tai tehdä jotain hauskaa, tekeekin jotain kummallista tai noloa. Tai jos yrittää ilmaista aivan tavallisia tunteitaan tai ajatuksiaan, niin tekeekin sen vahingossa jotenkin niin, että se kuulostaakin keskustelukumppanista loukkaavalta tai hämmentävältä. Joskus jopa loukkaa toista silloin kun yritti alun perin kehua tätä.
   Näistä ongelmista kärisivillä ihmisillä on se hallitseva piirre, että he eivät ole luontevia, mutta he yrittävät sitä kovasti. Tai ainakin he yrittävät peittää epäluontevuutensa muilta. Usein he varmaan onnistuvatkin tässä, mutta eivät kuitenkaan aina. Epäonnistuminen ilmenee oikeastaan kahdessa eri muodossa. Välillä luontevuuden teeskenteleminen itsessään onnistuu, mutta varsinaisesta sanomasta tulee epämuodostunut, esimerkiksi loukkaava tai täysin harhaanjohtava. Näin voisi käydä esimerkiksi silloin, kun yritetään keskustella aivan tavallisista asioista. Joskus taas sanoma kyllä välittyy, mutta sen ilmaisu on äärimmäisen teennäistä ja läpinäkyvää. Näin voisi käydä esimerkiksi silloin, jos yritetään olla hauskoja ja vitsikkäitä, tai ehkä jos yritetään lähestyä vastakkaista sukupuolta. Jos oikein huonosti käy, epäonnistutaan molemmilla tavoilla yhtäaikaa: muodostetaan viesti joka vaikuttaa teennäiseltä ja läpinäkyvältä mutta ei myöskään viestitä sitä, mitä oli alunperin tarkoitus viestittää. Ulkopuolisista tällä kaikella on tapana vaikuttaa aluksi säälittävältä ja myöhemmin rasittavalta.
   Nämä ihmiset eivät tarkoita pahaa - mutta he tekevät pahaa, he rikkovat sosiaalisen koneen, he häiritsevät muita outoudellaan, he harhauttavat tai katkaisevat hyvät keskustelut. Ja he ovat itse usein voimattomia tätä kohtaan. He yrittävät korjata, mutta he vain tuhoavat.
   Ennen kaikkea tästä ongelmasta kärsivä ihminen varmaan tarvitsisi vain hyväksyntää ja ystävällisyyttä, jotta hän ei enää olisi hermostunut ja siten voisi todella olla luonteva, eikä vain teeskennellä sitä. Prosessilla on kuitenkin noidankehän luonne. Mitä epätoivoisemmin ihminen yrittää vaikuttaa luontevalta, sitä kummallisemmaksi hän muuttuu. Mitä kummallisempi hän on, sitä huonompaa palautetta hän saa toisilta ja itseltään, ja sitä enemmän hän ahdistuu, ja ahdistus tekee hänestä entistä epätoivoisemman ja siten vieläkin epäluontevamman. Prosessin luonteva päätepiste on varmaan syvä masennus, jossa ihminen on niin vittuuntunut, ettei hän jaksa enää yrittää miellyttää ketään. Ja ehkä juuri siitä paranemisprosessi voikin alkaa. Mutta kaikki eivät onnistu kehittymään, tai kehitys on piinallisen hidasta.
   Tämä muuten liittyy läheisesti äskeisen tekstin aiheeseen. Minullakin on nimittäin ollut tätä ongelmaa. Ja varsin usein nuo tuskalliset välähdykset syntyvät nimenomaan sellaisista tilanteista, joissa tarkoitus ja menetelmä ovat harhautuneet toisistaan, ja olen ilmaissut itseäni aivan väärin.
   Voin kertoakin yhden tällaisen välähdyksen sisällön. Se sai alkunsa eräästä tilanteesta lukion filosofiankurssilla. Oppitunti käsitteli sitä filosofista mahdollisuutta, että ulkomaailma olisikin vain illuusio, eikä sitä oikeasti olisi olemassa muualla kuin mielessämme. Opiskelijoiden piti keskustella aiheesta. Selitin kaverilleni jotain tyyliin: ”Mehän voisimme periaatteessa kaikki olla jonkinlaisia verkotettuja tietokoneita jossakin kellarissa, jotka on vain ohjelmoitu kuvittelemaan, että ne ovat ihmisiä ja elävät Maapallolla.” Sitten jatkoin juttuani tarkoituksenani jotenkin havainnollistaa sitä (varsin kosmeettista) seikkaa, että tässä visiossani kaikki tietokoneet sijaitsevat samassa paikassa ja ovat keskenään samanlaisia. Totesin, että ”Esimerkiksi me kaksi olisimme tietokoneita, mutta sinä olisit vain vähän ruosteisempi kuin minä.”
   Tarkoitukseni siis oli tehdä jonkinlainen distinktio näiden kahden koneen välille, jonkinlainen täysin merkityksetön, joka vain osoittaisi, että ne eivät ole samat tietokoneyksilöt, mutta muuten täysin samanlaisia. Mutta olin sitten niin nerokas, että käytin distinktiona ruosteisuutta. Kaveri tietenkin otti kommenttini vittuiluna ja sanoi: ”Haista nyt vittu.”
   Mitään sen kummempaa vaikutusta onnettomalla sanavalinnallani ei lopulta ollut. Keskustelu jatkui jokseenkin entiseen tapaan, enkä ole koskaan kuullut tästä tapauksesta jälkeenpäin, eikä sitä varmaan kukaan minua lukuunottamatta muistakaan. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että vahingossa vittuilin kaverilleni, vieläpä itsekorostukselliseen sävyyn, kun yritin vain keskustella neutraalisti ja luontevasti. Ja voi helvetti mikä älytön sanavalinta, muutenkin! En ole ikinä nähnyt tietokonetta, joka olisi ruosteinen. Niillä voi olla eri sarjanumero tai erilainen verkkonimi tai jotain, mutta ei niissä nyt ruostetta ole!
   Tämä siis on eräs niistä välähdyksistä, jotka välillä palaavat mieleeni, iskevät tyhjästä, jättävät minut hämmentyneeksi ja pahoinvoivaksi. Ei se pohjalla oleva tapahtuma lopulta ole mikään sen kummempi. Varmaan tämä hallitsematon itsensä ruoskimiseni yrittää vain olla kehittävää. Että en tekisi näitä virheitä enää koskaan uudestaan, koska rankaisen niistä itseäni niin ankarasti. Ja ehkä se jotenkin onkin kehittänyt minua. Tämä tarkoituksen ja menetelmän ristiriita on iän myötä kai alkanut helpottaa. En nyt muista, että esimerkiksi viimeisen vuoden aikana olisi sattunut yhtäkään selvästi tämäntyyppistä sosiaalista kömmähdystä.
   Minusta joku psykologi voisi koittaa hieman tutkia tätä ilmiötä. Tarkoituksen ja menetelmän ristiriita kommunikaatiossa. Sen syitä ja seurauksia, ja mitkä muut ongelmat sen kanssa mahdollisesti korreloivat. Se kaipaisi jonkin hyvän yleisnimenkin, jotta siitä olisi helppoa puhua yksittäisenä ilmiönä. ”Awkwardness” - suomeksi ”avkvardismi”? Heh. Yhtä kömpelö sana kuin sen kuvaamat ihmisetkin.

---

16.5.2006 ti

   Muistot kuin veitset. Minulla on pitkään, vuosia, ehkä kymmenenkin vuotta, esiintynyt tätä kausittain. Mieleeni pomppaa yhtäkkiä, aivan tyhjästä, muistikuva jostakin ikävästä asiasta. Ne jutut voivat olla vuosia vanhoja. Ylivoimaisesti useimmissa tapauksissa kyseessä on tilanne, jossa tein jonkin virheen. Sanoin jonkin väärän asian tai jätin jotain tärkeää sanomatta, tai käyttäydyin muuten hölmösti. Tilanne palaa mieleeni yhtäkkiä ilman mitään ulkoista syytä, ja pistemäisenä hetkenä aika-akselilla menetän käsityksen kaikesta muusta ja huomioni on kiinni tässä yksittäisessä muistossa ja etenkin siihen liittyvissä tuntemuksissa. Näihin välähdyksiin liittyy voimakasta syyllisyyden kokemusta ja halua korjata tapahtunut asia jotenkin, vaikka se on pääsääntöisesti mahdotonta jo tapahtumien iän vuoksi. En yleensä tuntenut syyllisyyttä mieleenpainuneiden tilanteiden itsensä aikana, korkeintaan ehkä jonkinlaisen heikon kontrollin menettämisen tai kärryiltä putoamisen tunteen, mutta myöhemmin syyllisyyden tunne assosioituu niihin vahvasti. Ne ovat kuin henkisiä puukoniskuja ja niin voimakkaita, että reagoin niihin monesti jopa äkillisellä ilmeen muutoksella. Se on piinallinen vaiva. En tiedä mistä se johtuu, en tiedä mitä sille pitäisi tehdä.

---

24.4.2006 ma (2)

   Pistän tähän koosteen parista melko viimeaikaisesta vieraskirjamerkinnästä ja vastauksistani niihin, koska niissä on sellaista juttua jonka en toivo valuvan jonnekin kauas saavuttamattomiin, niinkuin vanhemmille merkinnöille nykyään käytännössä tapahtuu.

   4.3.2006 huutava_kala kirjoitti:

Osa töistäsi ovat ovelia, mutta osa yksinkertaisesti sairaita. Käytät värejä maalauksissasi hyvin.

Minusta tuntuu että sinulla on tietty tarve olla shokeeraava, tai jotenkin näyttää olevasi ongelmainen, ja sellainen oman itsensä esille tuonti ärsyttää minua suunnattomasti. Taiteestahan voisi toki puhua juuri oman itsensä julki tuomisena, mutta se miten sen esittää kertoo paljon.

Ennen kuin kulutan aikaani analysoimalla mieltäsi, jonka varmasti voisin jättää ammattilaisille, minun on päätettävä melko turha puheenvuoroni.

Oletko omasta mielestäsi kehittynyt töissäsi paljon?

   Vastaus:

Teen shokeeraavia tuotoksia ehkä juuri muuttaakseni shokeeraavuuden käsitettä. Olen nähnyt kuvallisessa muodossa niin paljon seksiä, kuolemaa ja väkivaltaa, että olen osittain tottunut siihen ja saavuttanut jonkinlaisen ymmärryksen sen suhteen. En tietenkään ole mikään tunteeton kivi-ihminen, ja toki esimerkiksi henkilökohtaiset vastoinkäymiset ovat monesti järkyttäviä, mutta yleisellä tasolla minua ei ole enää helppoa järkyttää triviaalein konstein, ja pidän tätä etuna, jonka mielelläni jakaisin muiden kanssa. Järkytykseni on uudelleenohjautunut niin, että kykenen järkyttymään joistakin asioista, jotka ovat joillekin toisille täysin tavallisia, ja huolettomasti sivuuttamaan joitakin asioita, jotka ovat joillekin toisille järkyttäviä. Enää en myöskään pysty välttämättä kovin paljoa ennakoimaan, minkälaiset asiat minua järkyttävät, ja siten koen hylänneeni jonkinlaisen sovinnaisen sentimentaalisuuden. Nykyään kun järkytyn jostain, järkytys on paljon aidomman tuntuista. En koe enää syyllisyyttä siitä, että olisin vain ahdasmielinen tai tekopyhä. Käytännössä: transseksuaalin näkeminen ei yleensä järkytä minua, eikä minulla ole varaa pahemmin järkyttyä siitäkään, kun luonnonkatastrofissa kuolee kymmenentuhatta ihmistä, kun tiedän, että kehitysmaissa kuitenkin kuolee joka päivä neljäkymmentätuhatta lasta nälkään tai helposti parannettavissa oleviin tauteihin.

Kehityn jatkuvasti, mutta tällä hetkellä hitaammin kuin 15-vuotiaana.

   Tällä hetkellä en enää oikeastaan ole sitä mieltä, että kehittyisin hitaammin kuin 15-vuotiaana. Saatan kehittyä jopa nopeammin. Mutta en välttämättä kuvataiteellisesti.

   6.3.2006 JS kirjoitti:

Olet taitava erityisesti piirtämisessä, mutta voisit harkita lahjojesi käyttöä myös vähän ”neutraalimpiin” kuviin.

En tiedä onko sinulla vakavia psyykkisia ongelmia, vai näetkö ehkä vaan maailman sellaisena kuin se oikeasti on, ja uskallat sen myös paperille laittaa...

   Vastaus:

Voihan olla että joskus innostun joistakin sellaisista aiheista ja ilmaisun tavoista, jotka esimerkiksi sinä kokisit myönteisiksi ja ei-hyökkääviksi. En ole tehnyt mitään periaatepäätöstä, joka sulkisi minulta pois sellaisen. Toistaiseksi olen kuitenkin tykästynyt tähän nykyiseen tyyliini. En itse koe töitäni hengeltään negatiivisiksi tai tuhoaviksi, minua ne pikemminkin kiehtovat ja ilostuttavat. Hyvässä taiteessa näen ajatuksia, oivalluksia, sellaisia jotka syntyvät pakottomasti ja luonnollisesti ilman että väännetään rautalangasta, ja nautin myös sovinnaisuussääntöjen rikkomisesta siksi, että nämä säännöt ovat useinkin mielestäni perusteettomia ja suorastaan haitallisia.

Pelkkä muotokuvien tai maisemien maalaaminen tai jännittävän näköisen maalaustyylin keksiminen ei kiehdo minua. Sitä on tehty jo lukemattomia vuosia ennen minua, lukemattomien ihmisten toimesta. En keksi mitään merkittävää lisättävää siihen.

Psyykkiset ongelmat ja vahva yhteys todellisuuteen eivät sulje toisiaan pois, vaikka niin voisi luulla. Pahinta on olla erilainen kuin muut. Jos kehittää sellaisen todellisuuskäsityksen, jota muut eivät jaa, ajautuu heistä erilleen ellei saa heitä käännytettyä mukaansa. Sitten on tullut perustaneeksi yhden ihmisen uskonnon, ja pian alkaa elää henkisessä maailmassa, joka tosin saattaa olla myös hyvä, kaunis ja viisas, mutta jossa joutuu olemaan aivan yksin. Ja siitä yksinäisyydestä saattaa pidemmällä aikavälillä seurata kaikenlaista henkistä oireilua. Olla samaan aikaan ihmisten kanssa ja heistä erillään - ihminen on hyvin sosiaalinen eläin, ja jos hän joutuu tuollaiseen tilanteeseen hänelle saattaa olla ylivoimaisen vaikeaa selittää tapahtunutta itselleen niin, että edes hän itse ymmärtäisi enää itseään.

   No, onhan minun pakko myöntää että moniin teoksiini on myös purettu negatiivisia tunteita eikä pelkästään ilahduttavia oivalluksia. Eivät ne nyt mitään onnellista liirumlaarumia ole. Mutta kun jälkeenpäin katson niitä niin näen, että niissä on elinvoimaa ja ne miellyttävät minua, että kärsimys on synnyttänyt jotakin. Ja tämä on minusta hyvin positiivista. Voin kouriintuntuvasti havaita, ettei kärsimyksen tarvitse olla turhaa. Ja voin jakaa jotakin toisten ihmisten kanssa. Ehkä pystyn olemaan avuksi jollekulle muulle, joka myös kärsii - ainakin Kalervo Palsa pystyi olemaan avuksi minulle. Toisaalta jossakussa toisessa saatan myös aiheuttaa kärsimystä, tai inhoa tai hämmennystä, mutta ehkä kun hän on käynyt tämän läpi, hän on muuttunut enemmän minun kaltaisekseni. Ja sitten kun maailmassa on minun kaltaisiani ihmisiä enemmän, minunkin on parempi olla. Ei minun välttämättä tarvitse edes tavata näitä ihmisiä koskaan, riittää vain että tiedän, että jossakin heitä on, ja he elävät, äänestävät, kuluttavat, tekevät lapsia ja valintoja ja vaikuttavat lähipiirinsä ihmisiin. Ja viimein - mistä sen tietää - ehkä joku päivä löydän inspiraation myös onnellisuudesta. Oikeastaan minusta tuntuu, että olen löytänyt sen jo.
   En tiedä vesitänkö sitten sen kärsivän, hullun taiteilijan imagoni joka joillakin ihmisillä minusta on ja joka heihin vetoaa. Menetänkö uskottavuuteni kärsimyksen kuvaajana, kun myönnän että voin olla onnellinenkin. Mutta minä olen vain ihminen, en mikään kärsimys-kone, ja voin yhtä hyvin sanoa sen rehellisesti ääneen. Oli Palsakin varmasti välillä onnellinen. Otaksuisin kai niinkin, että henkilö joka ei ikinä eläessään ole ollut vähääkään onnellinen, edes lyhyttä hetkeä, ei varmaan kykenisi mitään suremaankaan. Varmaan tällaisen henkilön pelkkä olemassaolokin on jo mahdotonta. No, oli miten tahansa, luulen että olen kuitenkin sen verran kovaluontoinen tyyppi, että tulen kyllä välineellistämään jopa onnellisuuteni, jos en siitä muuten saa mitään irti.
   Äskeisessä lauseessa tietysti käytetään tahallaan väärin sanaa onnellisuus, mutta tajusitte varmaan merkityksen. Mikään ei tällä hetkellä viittaa ainakaan siihen, että onnellisuus saisi minut lopettamaan ja juurtumaan paikoilleni. Vaikka kärsimys ei ole turhaa, ei ihmisen ole pakko kärsiä voidakseen luoda jotain merkittävää. Sitä paitsi juureni ovat osittain nimenomaan juurettomuudessa. Muutos on ainoa pysyvä asia, johon suostun takertumaan. Tai jos tehdään tästä oikein laadun metafysiikkaa: muutos on ainoa pysyvä asia, johon suostun takertumaan, ja pysyviä ovat ainoa muutokset, jotka haluan saada aikaiseksi. Eikä mikään asia muutenkaan ole niin tilapäinen, kuin jotkut luulevat. Se vain menettää usein nimensä. Jos mennään tuhat vuotta taaksepäin, siellä ovat kenen tahansa meidän esi-isät ja -äidit tekemässä tärkeitä hommia - ainakin nussimassa, useimmat myös viljelemässä ja vaeltelemassa, keskustelemassa, kääntymässä uskoon ja luopumassa uskosta, miettimässä miten kannattaa elää. Me emme tiedä heidän nimiään, mutta ei se tarkoita, että he olisivat eläneet jotenkin ”turhaan”.

   16.3.2006 sombrio kirjoitti:

Hauska katsella ja lukea teoksiasi ja miten ihmiset suhtautuvat niihin ja ymmärtävät ne. Itse suhtaudun niihin samalla tavalla kuten aina ennekin, eli nautin ja nauran niiden todellisuudelle ja surrealismille, jotka niissä kivasti kohtaavat. No juu! Mutta pointti oli, että me olemme vain yksinkertaisesti telekommunikaatio sukupolven kasvatteja ja olemme oppineet näkemään muutakin kuin sen mitä se naapurin Esko ja Liisa tekevät ja mitä paikallislehdet kertovat meille. Toivottavasti ainakin!? Tällä meinaan sitä, että ihmiset jotka eivät näe (osassa) sarjakuviasi ironiaa ja sarkasmia ja todellisuutta ja pitävät niitä jotenkin yligroteskeina, eivät vain ole nähneet tarpeeksi. Enkä tarkoita, että mihinkään pitäisi tottua ja liikaa kannattaisi edes nähdä, pitäisi vain osata ymmärtää ja tietää sen olemassaolo, ei miettiä tai pohtia liikaa vaan ymmärtää. Mutta jotta voi ymmärtää täytyy pohtia ja miettiä, jonka jälkeen taas pohditaan ja mietitään :D Eli täysin turha vuodatus, mutta välillä tuntuu siltä, että mikä siinä nyt on niin vaikeaa ymmärtää, että ei sun teokset, ainakaan suurinosa ole mitään surullista tai mielenvikaista (näin ei varmasti ajattele kuin pieni osa, koska perusmassa on jossain määrin järkevää, vaikka muuta väitettäisiin)vaan niistä huokuu nähty ja kekseliäs ajattelu ja sen esilletuonti. Ja muutenkin ihmisten kannattas ottaa rennommin ja miettiä jos näitä pitää sairaina. Hei ottakaapa rauhallisesti! Oikeesti! Huumori sarkasmi todellisuus viha rakkaus ajattelu, ei niissä mitään väärää ole :D Enivei aika pirun jees tavaraa olet tehnyt ja toivottavasti pistät uutta taas pian sivuillesi! Se sarjakuva albumi on todella hyvä keksintö.

Ja rauhaa ihmiset, ei kaikkea tarvi ymmärtää jollei halua. Välillä voi ottaa vähän rennomminkin! ;)

   Vastaus:

Ihmisten voima on informaatiossa, informaation voima on kommunikaatiossa, ja telekommunikaatio on pirun vapaata ja tehokasta. Olen samaa mieltä tuosta, että jotkut ihmiset eivät ole nähneet tarpeeksi. En todellakaan kannata mitään illuusioiden ja uskon murskaamista enkä varsinkaan moraalittomuutta, mutta ”tarpeeksi näkeminen” on silti tämän maailman ymmärtämisen välttämätön oppimäärä. Jos ei sitä oppimäärää hallitse, jää tyhmäksi, ja typeryys yleensä tuottaa kärsimystä. Jos on vaikka sellainen tyyppi, joka kokee ällötystä aina nähdessään tai kuullessaan jotakin, mikä liittyy homoseksuaalisuuteen, niin mitä sitten voi tehdä, kun homoseksuaalisuus yleisellä tasolla kuitenkin on sekä periaatteellisista että käytännöllisistä syistä ennemmin tai myöhemmin pakko hyväksyä, koska sen vastustaminenkin on järjetöntä ja hyödytöntä. Kun olosuhteet ovat tällaiset, niin tämän homoja inhoavan ihmisen on sitten joko kärsittävä inhostaan itse tai yritettävä saada homot kärsimään. Jonkun joka tapauksessa pitää kärsiä. Mutta jos tämä tyyppi sitten joskus onnistuu luopumaan tästä inhostaan, voittamaan sen, niin sen jälkeen kenenkään ei enää tarvitse kärsiä. Käykin ilmi, että se inho itsessään oli ainoa asia, mikä oli pahaa. Kätevää, eikö?

Senkin voisin vielä sanoa, että tiedostaminen ja suvaitsevaisuus eivät ainakaan omaa uskoani maailmaan ole rikkoneet, lähinnä päin vastoin. Mitä vähemmän uskon fantasiamaailmoihin, sitä vahvempaa uskoni on, koska sen ei tarvitse romahtaa aina joutuessaan kosketuksiin todellisuuden kanssa, eikä minun tarvitse myöskään eriyttää sitä todellisuudesta. Siitä olen myös samaa mieltä, että perusmassa on lopulta aika järkevää.

Toivottavasti en nyt kuulosta ällöttävän idealistiselta tai kirkasotsaiselta.

   Tällaista.
   Sivusto on nyt elänyt hiljaiseloa jonkin aikaa, mutta tämä ei tarkoita, ettäkö olisin laiskistunut ja kellahtanut sänkyyn uneksimaan. Pikemminkin olen työskennellyt, lähinnä kirjoittanut, sen verran paljon, ettei ole ollut aikaa sivuston päivittelyyn. Se puuha on tuottanut minulle myös paljon iloa. Kyllä minä hommissa pysyn. Mitä muutakaan minä tekisin, kun minä en edes halua tehdä juuri mitään muuta. Tuskinpa kukaan nainenkaan minua saa houkuteltua mukaansa niin, että unohdan nämä hommat, vaikka toisinaan sitä toivonkin. Olen liian viehtynyt nykyiseen yksinäisyyteeni jotta voisin kuvitella niin todella tapahtuvan.

---

24.4.2006 ma

   Kirjoitettu 23.3.2006 to:

   Täällä asunnossani vetää ja patterit ovat lähinnä lämpöisiä vaikka ovat täysillä. Kun pakkasta oli 20 astetta, oli yllättävää kyllä lämmintä, mutta nyt nollakeleillä on pahuksen kylmää. Ja nyt olen sitten vilustunut. Kurkussa on sellainen olo, kuin se olisi kylmä kaivo, jonka pohjalla joku eläimen ruho hitaasti pilaantuu. Tämä on kyllä perusvaiva, että minä en kauheasti perusta omasta fyysisestä hyvinvoinnistani. Vaikka jo pitkään olen joka aamu herännyt siihen, että jalkoja palelee vitusti, niin olen vain ajatellut että paska juttu ja mennyt syömään aamupalaa, en ajatellut että voisi vaikka laittaa edes sukat jalkaan. Vielä ehkä vuosi sitten jos oli hirveä nälkä, mutta tein jotain kiinnostavaa, niin en edes syönyt ennen kuin alkoi suurin piirtein huimaamaan. Ja tässä sitten tulee rangaistus. Rangaistus siitä, että kärsin enkä lievittänyt omia kärsimyksiäni. Vittu mikä konsepti. Kaikesta sitä voidaankin rankaista.

---

2.3.2006 to

   Pengoin vähän pöytälaatikkoa. Löysin muutamia vanhoja tälle palstalle tarkoitettuja tekstejä, jotka kriittinen asenteeni oli kuitenkin aikoinaan hylännyt ja jotka olivat sen jälkeen olleet unohduksissa. Muutamat kuitenkin olivat ihan hyviä. 21. huhtikuuta 2005 3:43 kirjoitin seuraavat hajanaiset huomiot:

   Idolini. Ketä minä ihailen? Koulussa muistaakseni ilmaisutaidon kurssilla mentiin ryhmiin ja jokaisen piti esitellä joku henkilö, jota ihailee. Muut ryhmäläiseni ihailivat jotain sukulaistaan tai perheensä jäsentä. Minä sanoin ihailevani Kalervo Palsaa, ja kun kukaan ei ollut kuullut Palsasta, rustasin paperille nopean jäljennöksen Palsan taulusta Vapautuminen. Silloin se ihailuni varmaan oli todellistakin, mutta nykyään kai valehtelisin jos sanoisin ihailevani jotakuta. Ihailen tiettyjä ominaisuuksia ihmisissä, mutta ihmiset itsessään (minä mukaanlukien) tuntuvat liian tylsiltä, laimeilta ja itseensä sekä elämäänsä kahlituilta herättääkseen ihailua. Jos näistä ongelmista huolimatta todella inspiroidun jostakusta, niin kateus on ihailua herkempi heräämään. Näin kävi viimeksi Sho Yanon kohdalla, googleta nimeä tai lue vaikka http://www.cnn.com/2003/EDUCATION/08/25/sprj.sch.wonder.kid.ap/. Pojan äo on yli 200, hän opiskelee yliopistossa, tuon artikkelin tekohetkellä hän oli 12-vuotias ja sellaista. Aikuiset nerot pystyn karistamaan mielestäni, mutta tuosta viattomasta pojasta nousi veren maku suuhun ja olin poissa tolaltani koko päivän. William James Sidiskin (http://www.sidis.net/) vitutti vähän, mutta törkeä median riepottelu ja se, että äijä on ollut jo kauan kuolleena, auttoivat minua antamaan anteeksi.
   Nuokin kateuden purkaukset ovat tosin tähän mennessä jo menettäneet voimansa.
   Mietin hetken että ihailenko minä sitten itseäni jos en ketään muuta ihaile, mutta niin se nyt ei ainakaan ole. Kompensoin tyytymättömyyttä itseeni hokemalla olevani lahjakas ja että minulla on tulevaisuutta. Kai nämä ovat tottakin, mutta ei niistä nyt vain tule hyvä olo. Ja toisaalta kuitenkin aina moitin itseäni ja hakkaan päätäni rajallisuuteni seinää vasten. Todellinen itsetarkasteluni on säännönmukaisesti negatiivista.
   Olen tyytymätön itseeni ja etsin itsestäni koko ajan vikoja. Olen liian vähän, liian tyhmä, liian rajallinen, liian kyvytön. En näe omalla hyvinvoinnillani mitään itseisarvoa, hyvinvointi on vain resurssi. Vaadin sitä vähän samalla tavalla kuin auto vaatii bensaa, mutta muuten minulle on ihan sama olenko onnellinen. Mikään määrä työtä ei lepytä omaatuntoani ja nautinto sallitaan vain varauksin. Mitä väliä sillä on, miltä minusta tuntuu?
   Minulla ei vieläkään ole kunnollista minuutta, koska en välitä sellaisen kehittämisestä.
   No, ainakin tältä pohjalta voinee todeta, että en minä narsisti ole. Minulla vain on joku tarve väittää niin.

7. toukokuuta 2005 2:12:

   Olen nyt humalassa, melankolia ja keskinkertaisuus valtaavat minut. Olen pysähtynyt pieneen ulottuvuuteeni. Moni ihminen luulee, että heistä myöhemmin tulee ”jotain”. Korkeintaan yhdestä kymmenestä kuitenkaan ikinä tulee ”mitään”. Mikä tilasto oikeuttaa minut uskomaan, että minä olisin tämä yksi?
   No, oikeutus on se sääntö, että jos kukaan ei edes yrittäisi silloin kenestäkään ei tulisi mitään. Ei edes yhdestä kymmenestä. Mutta pitäisikö tämän nyt sitten olla lohdullista.

   Minä aina poistelen täältä tekstejä ja muuttelen vanhoja tekstejä. Kerran viilasin sanamuotoa jostain kolme vuotta vanhasta kirjoituksesta. En kauheasti pidä siitä että teen näin, mutta jokin epäilmeisin mekanismein toimiva kriittisyys, omatunto ja epätyydyttävän sietämättömyys minua tuntuu ajavan, ja lopulta intuitioni pakottaa minut toimintaan. Aivan parin viime viikon sisällä poistin kaksi tai kolme kokonaista merkintää, pitkän puoleisia.

   Mutta mitä intuitiooni tulee, olen kyllä tyytyväinen siihen. Oikein toimiessaan se toimii minusta erittäin hyvin. Se on lyhytaikainen mutta terävä, pulssimainen. Hyvänä päivänä pulsseja on monta ja ne kestävät minuutteja, huonona päivänä parhaat pulssit kestävät sekunnin tai pari.

   Olen ehkä vasta äskettäin alkanut jonkinlaisella kypsemmänpuoleisella tavalla tiedostaa itseäni tuntevana olentona. Tunne-elämäni, silloin kun se toimii oikein, asettuu moodeihin ”nauttii” ja ”turtunut”.

   27. maaliskuuta 2005 1:58:

   Sebi toi minulle ruukkukasvin kun kävi täällä muutama viikko sitten. Kasvi on ymmärtääkseni esikko ja se maksoi euron jossain kukkakaupassa. Sebi antoi sille nimeksi ”Spurgu” - nimi lukee paksulla tussilla kirjoitettuna ruukun kyljessä. Olen pitänyt huolta että ruukussa oleva multa on riittävän kosteaa ja välillä olen vähentänytkin kastelua, koska kasvi alkoi näyttää läkähtyneeltä, ikään kuin kastelisin liikaa. Mutta mikään ei tunnu auttavan. Taukokin vain pahensi sen tilaa. Nyt lehdet ovat kuivia ja ruskea kuolema etenee niitä pitkin, kastelin tai en. Jos kuukauden päästä on mitään vihreää jäljellä, niin yllätyn. Mutta Sebi ei ole tyhmä mies, joten tälläkin on varmaan jokin tarkoitus. Olen miettinyt, että kyseessä on ovela allegoria oikeasta spurgusta. Kasvi joka ei vain pysy hengissä, vaikka sitä kastelee. Mutta en käsitä, miten Sebi sai allegorian toimimaan.

   Olen miettinyt sitä tyyppiä muutenkin välillä. Jotenkin koko Sebin visiitti oli kuin iso taideteos tavoilla, joita en jaksa enkä osaa tässä selittää. Jopa sillä, että Sebi veti pillerit naamaansa viimeisenä päivänä ja minun piti soittaa ambulanssi, tuntui olevan jokin suurempi tarkoitus. Sebi halusi opettaa minulle jotain sitä kautta, ja hän teki sen skitsofreenisellä rehellisyydellä. En kyllä nyt mitenkään kuitenkaan idolisoi tyyppiä. Sebissä on myös tolkuton, kontrolloimaton ja lapsellinen puoli. Mutta silti.

   Normaalisti en kirjoittelisi tällaisia juttuja julki, mutta sen perusteella, mitä Sebastianin jutuista ja sivuista voi päätellä, miestä ei todellakaan haittaa.

   No, mitä sanoa, mitä ajatella tästä? Ajat ovat muuttuneet. Sanoisin että parempaan päin. Tulee melkein sellainen olo etten alun perin laittanut noita kahta ensimmäistä tekstiä esille lähinnä sen takia, että ne kertoivat liikaa minusta. Niissä ilmeni liian yksinkertaisella ja koruttomalla tavalla jokin kokemani tuska ja se, että olin sen edessä täysin voimaton. En ehkä halunnut paljastaa muille (ja etenkään itselleni), että ongelmani perusluonne oli niin selkeä.
   ”Aikuiset nerot pystyn karistamaan mielestäni, mutta tuosta viattomasta pojasta nousi veren maku suuhun" - epäilemättä kykenin hyväksymään aikuisetkin nerot vain oman nuoruuteni tähden. Toivoin tietysti peittoavani heistä jokaisen kunhan itse ehtisin aikuisikään. Poika sen sijaan raivostutti minut, koska hän oli verrattavissa minuun ja silti suoriutui eräällä varsin huomattavalla osa-alueella valtavasti minua paremmin.
   Minä tosiaan rakennan minäni suojaksi aika epärealistisia rakenteita. Pitäisi joskus vähän kypsyä.
   Mutta kypsyminen ei tarkoita sitä, että lopettaisin kullien piirtelyn.

---

27.2.2006 ma

   Valittelin joskus, että sarjakuvani ovat suositumpia kuin muut tuotokseni, minulla oli joku ajatus että olen uhrannut sarjakuviin paljon vähemmän työtä kuin moniin muihin juttuihin. Ehkä koin tilanteen jotenkin epäoikeudenmukaiseksi, niin tyhmää kuin sellainen onkin. Ettei kaikki näkemäni vaiva olekaan samanarvoista. Olisin ehkä halunnut, että saamieni kehujen määrä olisi suoraan verrannollinen tekemäni projektin vaivalloisuuteen nähden. Olin kunnon protestantti - kärsimysten (ja vain kärsimysten) kautta voittoon, näin minä ajattelin. Vasta nyt viime aikoina olen alkanut miettiä, että ehkä sarjakuvani ovatkin tuotoksieni parhaassa päässä, siitä huolimatta, tai pikemminkin jopa sen takia, että ne syntyvät kepeästi ja nopeasti.

   T-paita -asia on hoidossa. Teen parhaillaan tähän liittyviä järjestelyjä.

---

19.2.2006 su

   Minulla on kyllä uskoa ihmiseen. Synkkä saatan olla, mutta missään nimessä en ole kyynikko. Toivottavasti en sellaiseksi tulekaan. Iän myötä kyynisyys toisinaan tulee, varsinkin miehille. Mutta elävä kyynikko on paradoksi.

---

11.2.2006 la

   Olen saanut tuon t-paidaidealomakkeen kautta muutamia hyviä ideoita, kiitos niistä. Lisää kaivataan. Samaisen lomakkeen kautta sain sitten joltakin erehtyneeltä myös vähän palautetta:

Pidin kissasarjiksistasi. <3
Itse asiassa yhtä paljon kuin Teemu Mäen kissantappo- ja runkkausvideosta. <3
Ansaitsette molemmat kuolla tuskallisesti, tai sitten toteuttaa itseänne rekisteröidyn parisuhteen kautta. <3

Muuten ihan hauskoja vetoja, vähän kypsennät läppää niin hyvä tulee. Vertailun vuoksi: http://cheston.com/pbf/ <- vähän samantyylistä, sattumalta vain vuosisadan kypsempää.

   Mikä mättää? Kissasarjakuvista loukkaantuva henkilö paasaa minulle kypsyydestä, mutta käyttää viestissään homofobista huumoria. Sama henkilö lähtee sivuilta niin äkäisen nopeasti ettei huomaa käyttää muiden tavoin vieraskirjaa ja suosittelee minulle vielä sarjakuvia, jotka olen jo lukenut ja joihin on linkki sivuillani. Tyypillistä. Jotkut ihmiset ovat melkoisen hätäisiä loukkaantuessaan. Itse en nykyään varmaan kerta kaikkiaan edes kykenisi antamaan jollekulle tuollaista palautetta, itsekritiikkini olisi murskannut minut ennen kuin olisin painanut "Lähetä"-nappia.

---

2.2.2006 to

   Aina kun olen jossain isommassa kaupungissa ja näen mustan nuoren, alan vaistonvaraisesti odottaa hänen tulevan luokseni ja kysyvän: "Oletko sinä rasisti?" Sitten voisin ylpeänä vastata: "En ole." Mutta näin ei koskaan käy.

   Sattui hassu juttu äskettäin. Olin jo melkein puoli vuotta odottanut, että paikalliseen käytettyjen huonekalujen liikeeseen ilmaantuisi 120 senttiä leveä sänky, jotta voisin ostaa sen ja heivata 80-senttisen sänkyni pois. Soitin liikkeeseen silloin tällöin, mutta ei niitä koskaan ilmaantunut. Soittelunikin alkoi käydä yhä vain harvemmaksi. Toissa yönä kuitenkin näin unen, jossa tapasin liikkeen omistajan joka kertoi minulle innostuneena, että hänellä on siellä ainakin viisikymmentä 120 senttiä leveää sänkyä. Tuolloin viime soitostani liikkeeseen oli kulunut varmaan kuukausi, mutta muistin uneni eilen joskus neljän maissa, ja se tuntui oudon merkitykselliseltä. Piruuttani päätin soittaa vielä kerran. Ja kas vain, kävi ilmi että liikkeeseen oli tuotu yksi 120-senttinen sänky juuri edellisen päivän iltana, ja se oli ensimmäinen joka oli tuotu sen jälkeen, kun aloin soittelemaan. No, nyt se on asunnossani.
   Kun keskustelin isäni kanssa unen enteellisestä luonteesta, isäni, vanha fyysikko, tokaisi vain: "Mutta eihän siellä kaupassa ollut viittäkymmentä sänkyä. Siellä oli vain yksi sänky." Totta sinänsä.

---

27.1.2006 pe

   Vitun Sauli Niinistön vaalikampanja. "Hyvinvointisuomi säilyy vain työtä tekemällä" Mikä vitun hyvinvointisuomi? Kenelle tuo vaalilause on tarkoitettu? Sellaisille äänestäjille jotka ovat niin nuoria, etteivät he muista eivätkä tiedä mitään siitä ajasta, jolloin Suomi oli oikeasti hyvinvointivaltio?
   Porvarin kannattaa tietenkin aina liputtaa sitä, että Suomihan on yhä hyvinvointivaltio. Siitä saadaan hyvä tekosyy kiristää vyötä: "Meillähän on vielä paljon pelivaraa". Jos Niinistön vaalikampanjassa olisikin äänestäjien huomio kiinnitetty siihen, että Suomi on ajautumassa koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi siitä hyvinvointivaltiosta, mikä se parikymmentä vuotta sitten oli, niin porvarin äänestäminen voisi äkkiä vaikuttaakin tylyltä valinnalta. Juuri siitä on kyse kun porvari puhuu hyvinvointivaltiosta: hän haluaa tuhota sen.

---

24.1.2006 ti

   Inhoan sidettäni materiaan, etenkin kuvataiteilijana. Jos haluan, että työni varmasti säilyvät muuttumattomina edes oman elinikäni, minulta edellytetään sellaista tarkkuutta materiaalien suhteen, että joskus se tuntuu neuroottiselta. Esimerkiksi kouluvihkoihin piirtämäni sadat piirrokset eivät tietenkään säily. Ne on tehty happamalle paperille joka hapertuu 70 vuodessa keltaiseksi paskaksi, joka murtuu jos siihen koskee. Lisäksi happo voi haalistaa musteet ja syödä maalauksista pigmenttejä. Kansallisarkistohan on nykyään suorastaan kusessa happaman paperin vuoksi, kun on hyllykilometreittäin tavaraa joka pitäisi mikrofilmata ennen kuin se tuhoutuu.
   Hapan paperi nousi suosioon heti kun se kehitettiin joskus 1800-luvun lopulla, ja siitä alettiin tehdä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta suurin piirtein kaikki paperituotteet ja tehdään vieläkin. Syy oli erittäin hyvä: hapan paperi on muistaakseni kymmenisen prosenttia halvempaa valmistaa kuin hapoton. Leveästi siinä sitten hymyilevät menneisyyden kapitalistien haamut, kun kirjan sivu 2000-luvulla irtoaa vittuuntuneen konservaattorin käteen. Eikä ongelma mihinkään ole kadonnut, ensi vuosisadalla useampi ihminen tulee vielä kiroamaan nyt hengissä olevia paperintehtailijoita.
   Muutenkin saa olla varuillaan. Minä halusin jokin aika sitten ostaa setin hyvälaatuisia öljypastelleja, mutta pitikin ostaa kolme settiä ennen kuin Helsingissä lopulta onnisti. Joka kerralla minulle vakuuteltiin, että värit ovat taiteilijalaatua. Jouduin sitten itsekseni myöhemmin toteamaan, ettei niissä ollut valonkestävyysmerkintöjä jotka vakavaan käyttöön tarkoitetuissa materiaaleissa aina ovat, ja ettei niitä valmistajan kotisivuillakaan taiteilijalaatuisina esitetty. Useimpien erikoisliikkeiden valikoimassa ei edes ollut taiteilijalaatuisia öljypastelleja.
   Tässä on myös psykologinen homma mukana. Minä en nykyisin uskalla tehdä enää oikein mitään, ellen ole varmistanut etukäteen, että se tulee kestämään. Olen nähnyt museoissa enemmän sellaisia maalauksia jotka ovat yli sata vuotta vanhoja kuin sellaisia jotka ovat alle sata vuotta vanhoja, ja siitäkin syystä minä uskon, että maalaustaiteen, jopa omani, on syytä kestää.
   Joku päivä melkein kaikki saadaan vielä tallennettua digitaaliseen muotoon. Se muoto säilyy varmasti, koska sitä on mahdollista monistaa loputtomasti. Ehkä maalaukset joskus jopa tehdään suoraan digitaaliseen muotoon ja tulostetaan replikaattoreilla (jotka muuten ovat lähempänä toteutumistaan kuin luulisi). Mutta tällä hetkellä mitään sellaista ei ole. Pitää vain pärjätä sillä mitä on.
   Sitäkin odotan innolla, että joku keksii akryylimaaleille sellaisen vernissan, jonka poistamiseen ei tarvita tärpättiä. Jouduin oppimaan kantapään kautta sen että tärpätti tuhoaa akryylimaalia: kuukausia työstetty maalaus tuhoutui kun yritin poistaa epäonnistuneen vernissapinnan. Sitä ei konservaattorikaan kyennyt enää korjaamaan, vaikka maksettiin sata euroa.

---

7.1.2006 la

   Tällä tavalla suoriuduin 16.-30.6.2003 tehdyistä neuropsykologisista testeistä ollessani 15-vuotias:

---

7.1.2006 la

   Mietin kuolemaa:

   On olemassa yhteiskunnallinen taso, jolla kuolema on kehittävä voima, koska se raivaa vanhoja sukupolvia pois uusien tieltä niin että uusilla sukupolvilla on tilaa ja mahdollisuus kehittää maailmaa tuoreilla ajatuksilla ja voimilla. Yhteiskunnallisella tasolla kuolema voi muutenkin olla sekä edistystä että rappiota. Yksilöllisellä tasolla kuolema kuitenkin on aina rappiota ja on älyllistä epärehellisyyttä pitää sitä kehityksenä. On myös älyllistä epärehellisyyttä ajatella kuolleita henkilöitä elävinä. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti tarkoita, etteikö niin saisi tehdä, sillä älyllisestä epärehellisyydestä voi toisinaan koitua yksilölle enemmän hyötyä kuin älyllisestä rehellisyydestä. On emotionaalista rehellisyyttä tunnustaa oman sietokykynsä rajat.

   Näin pitäisi lukea jossakin koulukirjassa.

---

6.1.2006 pe

   Joskus jos on juonut oikein paljon ja on krapulassa ja yrittää nukkua, tulee ihmeellinen olo, ikään kuin pää olisi täynnä melua. Edellisen illan tai toisinaan koko eletyn elämän äänet kaikuvat mielessä. Kuulee kavereiden puhetta, yksittäisiä merkityksettömiä lausahduksia kuten "Ja se oli nelkytviis euroo!" tai "Vittu mikä jätkä." Äänet syntyvät mielessä tahattomasti ja hallitsemattomasti kun pitää silmiä kiinni. Joskus ne tuntuvat niin todellisilta, että on vaikea nukahtaa, tuntuu melkein siltä kuin äänet kuuluisivat oikeasti ja niihin pitäisi reagoida. Se on aika lähellä kuulohallusinaatiota, sitä mitä skitsofreenikoille joskus tapahtuu. Olen puhunut tästä kavereiden kanssa, enkä minä ole ainoa, jolle käy krapuloissa näin.

---

5.1.2006 to (2)

   Sanoin tässä taannoin etten osaa kohdella naisia kovin hyvin, mutta nyt olen pikemminkin sitä mieltä, että tämä oli minun osaltani vain sovinnainen valhe, jonka avulla koetin selitellä muutamia asioita itselleni. Tietämättään valehtelu, sepä vasta vitsaus.

---

5.1.2006 to

   Tuntuu siltä että tämä sivusto on liian suuri minulle, tekisi mieli sulkea se. Kun kävijöitä on parisataa päivässä, heitä on vaikeaa olla ajattelematta. Aina välillä joku kaverini törmää ihmiseen joka lähettää hänelle minun sivuilleni osoittavan linkin tietämättä että tyyppi, jolle hän linkin lähettää, on kaverini. Satunnaisilla foorumeilla ja irc-kanavilla puhutaan sivuistani. Irc-galleriassa on jopa nimeäni kantava yhteisö. Minulla on yleisöä, minulla on jopa tietynlaista valtaa, nimittäin valtaa lähettää kuvia tai tekstejä tuhansille ihmisille parissa viikossa. Ja toki vallalla on aina käyttöä. Mutta toistaiseksi päällimmäinen reaktioni asioiden tilaan on ollut vain jonkinlainen syvällinen ahdistus. Toisaalta olen kuitenkin myös addiktoitunut suosioon, sillä aina jos kävijämäärät alkavat tippua, alan huolestua.
   Alku kyllä oli euforinen. Kun pistin sarjakuvat esille, sivujen kävijämäärät hurahtivat vain yhden tai kahden vuorokauden aikana kymmenkertaisiksi entisistä. Muistan kun olin kesämökillä, taisi olla joskus heinäkuun lopulla. Olin tehnyt koko päivän jotain ulkohommia ja sitten hyvin myöhään illalla satuin vilkaisemaan kännykästäni tekstiviestit, ja siellä kerrottiin vieraskirjan räjähtäneen täyteen kommentteja. Tulin hyvin iloiseksi ja energiseksi ja toiveikkaaksi, se oli ihan mukavaa. Mökillä ei kuitenkaan ollut nettiä ja siinä vaiheessa päivää oli jo liian myöhä soittaa kenellekään, kaikki olivat nukkumassa. Harmittelin euforiani keskellä, ettei ole ketään kenen kanssa jakaa sitä. Aikani pompittuani menin sitten nukkumaan.
   Minulla on ollut kaksi domainia. Ensimmäinen oli insaneartist.net, jonka hylkäsin liian dramaattisena ja minua liikaa määrittelevänä. Päätin että ainoa sovelias asia määrittämään minua on minun nimeni, ja sitten hankin tuukkavirtaperko.net:n. Se ei ollut huono valinta, mutta siihen sisältyy tiettyä ehdottomuutta. En voi koskaan aloittaa enää puhtaalta pöydältä, ellen sitten muuta nimeäni, sillä nykyinen nimeni on piirtynyt moneen paikkaan.
   Mutta vaikka kirjoitan nyt kriittiseen sävyyn, en missään nimessä aio tuudittautua sellaiseen uskoon, että asiani olisivat jotenkin huonosti. Eivät tosiaankaan ole. Minä olen päättänyt vielä hyötyä ansioistani.

   Tähänastinen kävijäennätys tuli 25.11, jolloin ns. uniikkeja kävijöitä oli 1248.

---

www.tuukkavirtaperko.net