Monitulkintaisen taiteen määritelmä
Ensimmäinen versio, "Taiteellinen periaatteeni", valmistunut 25.2.2004, ja muistaakseni se koostui ensimmäisen luvun hiomattomasta versiosta. Viimeksi muokattu 12.12.2010

1. Monitulkintaisuus
2. Täydennystä
3. Liite: Taiteen monistettavuus
4. Taustoja

Taideteos, jossa ei ole muuta kuin impressionistisesti maalattu poika, joka maalaustyylistä johtuen vaikuttaa vettä valuvalta, on menettänyt välittömän merkityksellisyytensä katsojalle siinä vaiheessa, kun oikea vettä valuva poika vaikuttaa katsojan silmissä tältä impressionistiselta maalaukselta.

1. Monitulkintaisuus

Kuvitellaan tilanne, jossa psykiatrisessa hoidossa olevalle henkilölle annetaan asiaankuuluvat välineet, ja häntä pyydetään osana hoitoprosessia kuvaamaan sisäistä maailmaansa piirtämällä tai maalaamalla. Tämä on taideterapiaa, jota käytetään monissa mielisairaaloissa hoitomuotona. Vaikkei näin tehtäisikään, niin mielenhäiriössä olevat ihmiset silti ajautuvat toisinaan ilmaisemaan itseään kuvin tai tekstein.
Näistä tuotoksista voitaneen sanoa ainakin että useimmat niistä ovat hyvin subjektiivisia. Niihin on voitu purkaa joko suuria tai arkipäiväisiä tunteita, mutta töiden sisäinen logiikka on usein tekijää tuntemattoman ulkopuolisen ulottumattomissa, ehkä myös tekijänkin. Teoksen arvo sijoittuu mystisyyteen, tulkinnan vapauteen, teoksen ja sen tekijän väliseen suhteeseen ja ehkä hoitohenkilökunnan tulkintoihin siitä. Teosten ei ole tärkeää olla mitenkään tietynlaisia tai esittää mitään yleismaailmallisia väitteitä. Teknisen toteutuksen tasoltakaan ei edellytetä sen enempää kuin että mikäli kuva on esittävä, sen aiheiden pitäisi olla joten kuten tunnistettavissa.

Tällaisella taiteella on eräänlainen vastakohta, joka on selvimmin löydettävissä propagandasta, esimerkiksi poliittisesta propagandasta, mutta se voi esiintyä myös kantaaottavassa nykytaiteessa. Keskeistä propagandisessa teoksessa on sen sanoma, sanoman oikea välittäminen ja se, että tämä voidaan tehdä objektiivisesti, eli että mikä tahansa loogisesti suhtautuva yleisö voi löytää teoksesta täsmälleen saman sisällön. Objektiiviselle taiteelle tyypillistä on se, että oikeita tapoja tulkita teos on olemassa vain yksi. Se kulkee tiettyjä, taiteilijan ennalta määrittämiä polkuja pitkin, ja väärät polut on yleensä katkaistu jo tyvestä, niin että niille astuminen johtaa epäloogiseen tai rikkonaiseen tulkintaan.
Objektiivinen taide on hyvä työkalu kaikenlaisten teesien ilmaisemiseen, olivat nämä sitten filosofiaa, politiikkaa tai vaikka psykologiaa. Se soveltuu tähän tavallaan paremmin kuin lukijalta ankaraa keskittymistä vaativien kirjajärkäleiden kirjoittaminen, sillä hieno kuva ja naseva ilmaus eivät unohdu samalla tavoin kuin kuiva asia, ja ne voivat tehdä voimakkaamman ensivaikutelman.
Objektiivinen taide on kuitenkin kertakäyttöistä. Kun itse sanoma on vastaanotettu, ymmärretty ja sisäistetty, ei enää ole väliä, millä työkalulla se on mieleen tuotu. Objektiivisella taideteoksella ei ole tajuamisvaiheen jälkeen enää arvoa yleisölleen. Työ on analysoitu loppuun. Sadan vuoden kuluttua teoksella voi olla arvoa "aikansa kuvaajana", muttei välttämättä taiteena.
Kyllähän objektiivisen taiteen tekijät tämän varmaan tietävätkin. He eivät ehkä odotakaan taiteeltaan sen enempää.

Lähden siitä, ettei taideteoksen kuitenkaan tarvitse aina olla pelkästään subjektiivisen päähänpiston tallenne tai informaation välittäjä, vaikka hyväksyn nämä molemmat taiteen muodot ja tunnustan niiden merkityksen. Minulle itselleni mieleenpainuvinta ja vaikuttavinta on säännönmukaisesti ollut monitulkintainen taide, jossa on samanaikaisesti sekä subjektiivista että objektiivista sisältöä luontevana kokonaisuutena. Tämä ei rajoitu kuvataiteeseen, vaan koskee myös kirjallisuutta, elokuvia ja melkein kaikkea, mitä kulttuuriksi voidaan laskea. Totta kai sekä subjektiivinen että objektiivinen puoli on mahdollista löytää melkein mistä tahansa taideteoksesta, mutta vain harvoin nämä muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden.
Seuraavaksi esitän hieman käytännönläheisempiä pohdintoja siitä, mitä subjektiivisuuden ja objektiivisuuden yhdistäminen eli yhtäaikainen saavuttaminen tarkoittaa.

Taideteoksen subjektiivinen kokeminen koostuu kahdesta osasta. Sovitaan osien nimiksi motiivin tunnistaminen ja syventyminen. Näiden välisen rajan vetäminen yksittäisessä taideteoksessa ei liene mahdollista, mutta taideteokseen syventyvän henkilön omassa subjektiivisessa tajunnassa ne voidaan silti erottaa toisistaan suurin piirtein.
Motiivin tunnistamiseen vaikuttaa kaikki se, minkä teokseen syventyvä henkilö tunnistaa teoksessa tutuksi tai kiinnostavaksi, häntä itseään kohtaan relevantiksi. Tunnistettu asia voi olla hyvin yksinkertainen tai ainakin selkeästi yksilöitävissä oleva asia, kuten vieraantuneisuuden tunne, lapsena oleminen tai katumus. Se saa syventyvän henkilön kiinnostumaan teoksesta ja heijastamaan sitä omaan elämäänsä ja tietämykseensä. Motiivin tunnistaminen on taideteoksen subjektiivisen kokemisen objektiivisempi puoli, vaikka eri ihmiset voivatkin löytää samasta teoksesta erilaisia relevantiksi kokemiaan asioita.
Objektiivinen taideteos ei tarjoa katsojalleen mitään muuta vaihetta kuin motiivin tunnistamisen. Objektiivinen taideteos kiinnostaa, koska se sisältää ajatuksen samassa mielessä, kuin vaikkapa tieteellinen julkaisu sisältää ajatuksen, tai siksi että tämän ajatuksen tajuaminen semioottisen pohdinnan kautta on samassa mielessä haasteellinen tehtävä kuin vaikkapa yhtälön ratkaiseminen.
Syventyminen taas on se tila, jossa teokseen paneutuva henkilö irtautuu tiedostetuista prosesseista ja logiikastakin ja antaa vapaan assosiaation liikuttaa ajatuksiaan, mikä voi synnyttää voimakkaita mielikuvia ja tunteita. Syventyvä henkilö antaa mystiikan viedä itseään, eikä kokemusta ole muille helppoa tai edes tarpeellista jälkikäteen selittää. Kyse on siis itsessään arvokkaasta subjektiivisesta elämyksestä.
Subjektiiviset teokset ovat mystisiä, monella tavalla tulkittavissa olevia ja hyvin hedelmällisiä, jos niihin onnistuu syventymään. Usein niitä kuitenkin vaivaa sekavuuden ja merkityksettömyyden vaikutelma: "Tässä teoksessa on paljon, mitä voisin analysoida, mutta miksi ryhtyisin siihen? Miten tämä liittyy mihinkään?" Syventymiseen ei siis ole motiivia, koska teosta on mahdotonta tunnistaa miksikään. Veikkaan, että tämä on tympäännyttänyt monia taidenäyttelyissä kävijöitä ja on ehkä osasyy siihen, miksi joidenkin kuulee naureskelevan taiteelle.
Ihmiset tunnetusti kyllä pystyvät syventymään varsin subjektiivisiinkin teoksiin. Tämä vaatii kuitenkin taideteoksen ulkopuolisen motiivin tunnistamisen. Sellaisia voivat olla halu samaistua taideteoksen tehneeseen taiteilijaan, kyky niveltää taideteos itselle merkitykselliseksi riippumatta siitä, ettei side ole objektiivisesti järkevä tai mielentila, joka jostain syystä on hyvin avoin subjektiivisille kokemuksille. Taiteilijan ei kuitenkaan ole hyväksi olettaa, että hänen teostensa katselijoilla on ulkopuoliset motiivit niiden ymmärtämiseksi, ainakaan mikäli hän ottaa luovan työnsä vakavasti. Ei olisi täysin väärin väittää, ettei voimakkaassa motiivin tilassa oleva ihminen edes tarvitse taidetta. Niin kauan, kuin hän on motiivissa, hän saattaisi kokea jotain elämyksellistä tuijottamalla vaikka vain lattialla olevaa paperipalloa tai tuulenpyörteessä leijailevia kuivia lehtiä.

Subjektiivisen taideteoksen ongelma siis on yhdentekevyys. Teos on niin mystinen, että sen pohtiminen voi muodostaa aivan minkälaisia tulkintoja tahansa. Sen merkityssisällöt ovat kaoottisia eivätkä tarjoa ajatuksille mitään suuntaviittaa siitä, minne päin niiden pitäisi kulkea. Teosta tarkasteleva henkilö kysyy: "Miksi ryhtyisin pohtimaan tätä taideteosta? Tämän teoksen pohtiminen on turhaa, koska se ei merkitse mitään. On lopulta pelkästään omista sisäisistä ajatusprosesseistani kiinni, mihin päädyn. Yhtä hyvin voisin tuijottaa ikkunasta ulos tai omia käsiäni."
Objektiivisen taiteen ongelma taas on se, että taide on välineenä arvoton, turha tai ainakin kertakäyttöinen. Teos ei yksinään ole kuin kulkuneuvo, jonka avulla idea tai ideologia kuljetetaan ihmisen luo. Jos ideologia romahtaa, taideteoskin romahtaa, ja kelpaa sen jälkeen lähinnä "kuvaamaan aikaansa".
   Nämä ongelmat tulevat esiin paitsi taideteoksia katsellessa myös taideanalyysejä lukiessa. Subjektiivisen taideteoksen analyyseille on tyypillistä, että niitä voidaan kirjoittaa rajattomasti, kaikki ovat "oikeassa", lähes kaikki tuntuvat jotenkin epäselviltä ja puisevilta ja monet vetoavat mytologioihin tai johonkin muuhun kaukaa haettuun. Objektiivisen taideteoksen analyysi taas on suora ja järkevä, mutta se kuivattaa teoksen kokoon, ja on lopulta melko samantekevää, tarkasteleeko teosta vai lukeeko siitä tehtyä analyysiä.

Tässä olen nyt tarkastellut taideteosta semiotiikan näkökulmasta. Tällaisessa tarkastelussa käsitteet objektiivinen ja subjektiivinen ovat toimivia. Käytännössä on kuitenkin mahdollista yrittää välttää monitulkintaisuuteen liittyviä kysymyksiä panostamalla johonkin tehokeinoon. Tällaisia voivat olla suurikokoisuus (tai kovaäänisyys tms.), sisällöllinen hyökkäävyys tai tekninen korkeatasoisuus. En kuitenkaan pitäisi mitään näistä itsetarkoituksellisina ominaisuuksina taideteoksessa, vaikka ne voivatkin inspiroida katsojaa. Tehokeinot ovat turruttavia. Erityisesti kokoa ja hyökkäävyyttä voi kasvattaa tolkuttomuuksiin saakka melko yksinkertaisin menetelmin, ja siten taiteesta tulee lopulta joko tuhlausta tai rikollisuutta. Mikäli taas tekninen korkeatasoisuus hyväksyttäisiin taiteen ainoaksi sisällöksi, kävisi mahdottomaksi erottaa taidetta tieteestä ja urheilusta. Kun tehokeinojen suhteen mennään äärimmäisyyksiin, katsojalle tulee pian mieleen, josko taide voisi tavoitella monimutkaisempaakin sisältöä kuin ihailua herättävää ensivaikutelmaa tai šokkiarvoa.
Voisi tosin väittää että monitulkintaisuuskin on vain eräänlainen tehokeino tai tekninen periaate. Tästä voisi vielä jatkaa väittämällä ettei taide yleensäkään ei ole muuta kuin kokoelma erinäisiä tehokeinoja. Suhteessa edellisiin monitulkintaisuus on kuitenkin korkeamman tason piirre kuin suurikokoisuus, sisällöllinen hyökkäävyys tai tekninen korkeatasoisuus. Jos taiteilija haluaa tehdä suurikokoisen teoksen, suurikokoisuuden tavoittelu ei ota kantaa siihen, kuinka sisällöllisesti hyökkäävä tai teknisesti hyvin toteutettu teoksen pitäisi olla. Oli suurikokoinen teos sitten hienosti toteutettu tai karkeasti työstetty, se on siitä huolimatta suurikokoinen. Myöskään sisällöllinen hyökkäävyys tai tekninen korkeatasoisuus eivät tavoitteina ota kovin ainakaan kovin luovalla tavalla kantaa kahteen muuhun parametriin. Monitulkintainen idea kuitenkin ottaa kantaa kaikkien tehokeinojen suhteisiin. Se on korkeamman tason käsite, joka kykenee sisältämään alemmat käsitteet. Monitulkintainen idea antaa teosta toteuttavalle taiteilijalle ohjeita siitä, missä suhteessa käytettyinä eri tehokeinot palvelevat teoksen ideaa parhaiten. Itsetarkoituksellinen suurikokoisuus, hyökkäävyys tai tekninen korkeatasoisuus ei välitä katsojalle sen enempää todellista ajateltavaa kuin "minkälaisella tekniikalla taideteoksesta voi tehdä mahdollisimman suurikokoisen", "miten ihmisiä järkytetään", "miten maalata teknisessä mielessä todella hyvin" jne.

Millaisia sitten ovat sellaiset taiteelliset ideat, joissa objektiivinen ja subjektiivinen ovat tasapainossa?

Tasapainoinen taideteos tarjoaa katsojalle sekä motiivin tunnistamisen että syventymisen. Motiivi kertoo yleisölle, miksi taideteos on niin mielenkiintoinen, että siihen kannattaa paneutua. "Mitä tämä kuvaa?" on kysymys, jonka avulla voi tutkia motiiveja. Teoksen motiivi on toimimaton eli puuttuu, mikäli "Mitä tämä kuvaa?" -kysymykseen ei löydy muuta kuin itsestäänselviä, teokseen liittymättömiä tai ylitulkinnallisia vastauksia.
Itsestäänselviksi tai teokseen liittymättömiksi lasketaan tässä yhteydessä seuraavanlaisen tyyppiset vastaukset:
¤ Kuvallisten (tai runollisten tms.) elementtien pintapuolinen luetteleminen
¤ Vastaus, joka ei käsittele ensisijaisesti teosta, vaan esimerkiksi historiaa, psykologiaa tai maalaustaiteen tekniikoita. Tämä sisältää seuraavat:
- Teoksen teknistä tai fysikaalista olemusta käsittelevä vastaus
- Vastaus, joka käsittelee ensisijaisesti teoksen tehnyttä taiteilijaa ihmisenä
Ylitulkinnallisille vastauksille puolestaan on tyypillistä se, että niitä voidaan muodostaa rajaton määrä ja kaikki ovat yhtä oikeita. Tulkinnallisessa mielessä ylitulkinta siis saa taideteoksen "vuotamaan" reunoistaan, ja teokseen syventyvä henkilö havaitsee: "Minun ei ole kiinnostavaa eikä mahdollista käydä läpi loputonta määrää tulkinnallisia vaihtoehtoja, jotka ovat keskenään samanarvoisia.", ja "Koska tulkinnallisia vaihtoehtoja on loputtomasti, taiteilija ei ole voinut tietoisesti tarkoittaa niitä kaikkia."
Liian subjektiiviset teokset edellyttävät ylitulkintaa, sillä teos itsessään tarjoaa liian vähän älyllistä materiaalia perustellun tulkinnan muodostamiseen. Mikäli ylitulkinnallisia tulkintoja ei suostuta tekemään, joudutaan huomaamaan, ettei teos sisällä oikeastaan yhtään mitään. Sen elementeillä ei ole älyllistä suhdetta toisiinsa. Ne eivät liity toisiinsa muuten kuin siten, että ne on sijoitettu samaan taideteokseen. Sisältöä ei muodostu.
Taideteoksen toinen puoli, uppoutuminen, ei taas ole kunnossa, mikäli kysymys "Mitä tämä kuvaa?" johtaa vain yhteen, kapeaan tulkintaan, joka vaikuttaa selkeästi perustellummalta kuin mikään muu muodostettavissa oleva tulkinta. Jos tulkintoja on vain yksi, itse taideteos alkaa menettää merkitystään, sillä siinä ei ilmaista mitään, mitä ei voisi suhteellisen vaivattomasti ilmaista myös jollain toisella keinolla. Teoksen propositio on määriteltävissä eikä teos sisällä mitään propositionsa lisäksi.

Oli teos sitten subjektiivinen tai objektiivinen, sitä tarkasteleva henkilö joutuu tulkintoja etsiessään toki tekemään aina subjektiivisen arvion, joka pohjautuu hänellä ennestään oleviin tietoihin. Jos hänen tietonsa ovat vähäisiä tai virheellisiä, tulkinnasta tulee suppea tai väärä. Mitään korvaamatonta ei kuitenkaan tässä tapauksessa menetetä, vaan todetaan vain, että henkilö ei ole vielä alkanut ymmärtää teosta. Tämä voi joskus koskea myös teoksen tehnyttä tai sitä vielä tekevää taiteilijaa.

Objektiivisessa taideteoksessa muodostettavissa olevia tulkintoja ei ole olemassa kuin yksi. Subjektiivinen taideteos, jossa tulkintoja voidaan ylitulkinnan avulla muodostaa loputtomasti, ei taas ole aidosti monitulkintainen, sillä näistä tulkinnoista yksikään ei ole perusteltu. Tulkintoja ei ole ääretön vaan nolla. Monitulkintaisuus kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa siis, että teoksella on mahdollisimman monta perusteltua tulkintaa.
Monitulkintainen teos tasapainottelee subjektiivisen ja objektiivisen välimaastossa. Se ei jätä ajatuksia hukkumaan loputtomien vaihtoehtojen maisemaan, mutta ei myöskään kahlitse niitä kulkemaan yhtä ainoaa uraa pitkin. Ajatus on kuin lapsi, ja monitulkinnallinen teos on kuin hyvä vanhempi, joka ei suhtaudu lapseen välinpitämättömästi muttei myöskään ole tälle liian ankara ja rajoittava, vaan antaa lapsen itse etsiä itseään ja rajoittaa lasta vain, kun tämän kokeilut ovat johtamassa haitalliseen lopputulokseen. Tässä tapauksessa haitallinen lopputulos on subjektiivisen tai objektiivisen sisällön puutteen aiheuttama taideteoksen sisällöllinen köyhyys.
Tykkään havainnollistaa asiaa myös geometristen avaruuksien avulla. Subjektiivinen työ on kuin ääretön taso. Ajatus aloittaa jostain tason pisteestä, ja se voi sieltä matkata vaikka minne, mutta koska taso on ääretön, siellä vaeltava ajatus ei oikeastaan liiku minkään suhteen: miksi siis matkustella?
Objektiivinen työ taas on kuin jana. Jana on kyllä selkeä, mutta se on luonteeltaan yksiulotteinen. Janan sisällä kulkeva voi kulkea vain eteen- tai taaksepäin, ja kun jokaisessa janan pisteessä on jo kerran käyty, ei matka enää ole kiinnostava.
Monitulkintainen työ sen sijaan on kuin rajattu taso, jota pitkin ajatus voi vaeltaa. Matka on tarkoituksellinen, sillä liikkeen voi havaita: ajatus liikkuu suhteessa tason reunoihin. Ja jotta se voisi ikinä jättää sellaisen uran, joka kattaisi tason pinnan kokonaan, ei se voisi kulkea suoraan ja "rationaalisesti", vaan sen täytyisi mutkitella tai kaarrella.

Se mikä on hyvä riippuu tietysti siitä mitä haluaa. Joskus ihminen on sellaisessa mielentilassa, että hänen ajatuksensa lepäävät mieluiten avaralla tasolla, jossa niitä ei kahlita mihinkään. Toisinaan taas tekee mieli paeta yksiulotteiseen avaruuteen, jossa kaikki on ennalta saneltua ja selkeää. Monitulkintaisen taiteen etu on siinä, että toisin kuin vaihtoehtonsa, se pystyy tarjoamaan taidekokemuksen kummassakin tapauksessa.

2. Täydennystä

Verrataan jo vakiintuneita käsitteitä viihde, taide ja informaatio tässä esittelemiini käsitteisiin subjektiivinen taide, monitulkintainen taide ja objektiivinen taide. Viihde on selvästikin subjektiiviseen taiteeseen parhaiten rinnastettavissa oleva ilmiö. Informaatio taas rinnastuu objektiiviseen taiteeseen. Taide sen sijaan vaikuttaisi olevan yhtäaikaa molempia ja siksi rinnastuu monitulkintaiseen taiteeseen.
Kokemuksestani sanon, että suurin osa kaikesta taiteesta on subjektiivista taidetta. Subjektiivisten taiteellisten ideoiden synnyttäminen on erittäin helppoa, sillä se ei vaadi älyllistä panosta taiteilijan osalta. Ainakaan kirjallisuuden ja kuvataiteen kohdalla en kuitenkaan useimmiten jaksa enää inspiroitua satunnaisten mielleyhtymien yhteen läiskimisestä. Joku ehkä sanoisi minua henkisesti köyhäksi, mutta mitä jonkin tuntemattoman henkilön päähänpistot minulle merkitsevät?
Monitulkintaisuus on piirre, joka voidaan saavuttaa monenlaisissa eri genreissä. Sille kelpaa mikä tahansa media, joka pystyy sisältämään jonkinlaista kieltä, oli tämä kieli sitten puhuttua tai kuvaannollista. Mukaan pääsevät siis ainakin kuva, teksti ja ääni sekä näiden kaikki yhdistelmät. Minulle monitulkintaisuus on taiteen ydin. Se vastaa kaikkein eniten sitä, mitä käsite "taide" tuo mieleeni.

Siitä, onko monitulkintainen taide yhtä kuin "hyvä taide", voidaan olla montaa mieltä. Kysymyksen vaikeus on siinä, että jotta hyvä taide voitaisiin määritellä, taiteelle pitäisi voida määrittää jokin tarkoitus. Taiteen tarkoitus kuitenkin on eri ihmisille ja eri kulttuureille erilainen. Jos taiteella olisi yleispätevä tarkoitus, niin koko taiteen genre olisi ikään kuin valmis niin, ettei siihen voisi enää lisätä mitään. Tällaiseen valmiuteen pyrkiminen on käytännössä vaikeaa, sillä taiteen luonne on kaoottinen ja määritelmiään vastaan kapinoiva ja taiteen käsite on epämääräinen. Selkeyden vuoksi olen ottanut käyttöön erillisen käsitteen "monitulkintainen taide", vaikka henkilökohtaisesti katsonkin monitulkintaisen taiteen edustavan taiteen ydintä eli sitä, mitä mikään muu sana kuin "taide" ei joko kuvaa juuri lainkaan tai kuvaa myös liian montaa muuta asiaa ollakseen toimiva käsite.
Subjektiivinen taide jää älyllisessä mielessä matalalle tasolle. Jos se on maalaus, sen on maalannut joku tietty taiteilija, joten se voidaan ymmärtää kuvaukseksi taiteilijan sielunelämästä. Se on maalattu tiettynä aikana, joten se voidaan ymmärtää jonkinlaiseksi kuvaukseksi tästä tietystä ajasta. Se on maalattu tietyllä tekniikalla, joten se voidaan ymmärtää kuvaukseksi tästä tekniikasta. Ja niin edelleen. Älyllisesti teos tällöin seisoo omilla jaloillaan kuitenkin vain puoliksi. Se on myös sidoksissa johonkin muuhun, näissä tapauksissa tekijänsä sielunelämään, tekovaiheensa aikakauteen tai sen toteuttamiseksi käytettyyn tekniikkaan. Korkeammalle tasolle, kysymykseen: "Mitä teos tarkoittaa?", ei koskaan päästä ilman että tukeudutaan teoksen lisäksi johonkin sitä välittömästi ympäröivään tai tekovaiheessa ympäröineeseen tekijään. Teos itsessään ei ole ihan valmis taideteos, vaan se on valmis vain osana jotain tiettyä kokonaisuutta. Se ei ole kokonaisuus itsessään. Tietysti taideteoksen taustan siihen generoima sisältö voi sisältää mielenkiintoisiakin sanomia, mutta tällöin teos yksinään ei riitä ihmiselle joka ei tunne teoksen taustoja, vaan taustat täytyisi erikseen sisällyttää tilanteeseen, jossa teos esitetään. Lisäksi yksinomaan tällaisia teoksia tekevä taiteilija on kahlittu omaan persoonaansa ja ympäristöönsä. Ne lyövät leimansa jokaiseen hänen tuotokseensa, ja vaikka hän maalaisi kymmeniä tauluja, voi olla että niiden kaikkien sisältö olisi kovin samankaltainen. Varsinaista uutta sisältöä saattaisi syntyä siis vain yhden taideteoksen verran, mikäli sisällön kaltaista substanssia nyt voi mitenkään kvantifioida.
Tähän väliin selvennän, mitä "taustalla" tässä tarkalleen ottaen tarkoitan. Tarkoitan samoja asioita, jotka lasketaan aiheeseen liittymättömiksi vastauksiksi "Mitä tämä kuvaa?" -kysymykseen.
Taideteoksen taustan siihen generoima sisältö on löydettävissä myös objektiivisessa ja monitulkintaisessa taiteessa. Objektiivisessa taiteessa ero kuitenkin on siinä, että tämän sisällön lisäksi objektiivinen taideteos muodostaa yhden sellaisen sisällöllisen kokonaisuuden, joka ei riipu teoksen välittömästä ympäristöstä. Tämä kokonaisuus on se yksi teesi, se yksi ideologia, jota objektiivinen taideteos kuljettaa mukanaan.
Monitulkintaisesta taiteesta sen sijaan löytyy ehdotuksia useille sisällöllisille kokonaisuuksille, tulkinnoille. Sen tausta voi generoida siihen vielä ylimääräistä sisältöä, mutta se ei tukeudu pelkästään taustaansa. Älyllisessä mielessä se on modulaarista: se sopii osaksi useampaa eri teesiä, koska se sisältää tietynlaista logiikkaa jota jokainen näistä yksittäisistä teeseistä olemuksessaan hyödyntää. Samalla se yhdistää nämä teesit toisiinsa itsensä avulla, ja siten pikemminkin eheyttää yleisönsä maailmankuvaa kuin pirstaloisi sitä entisestään korostamalla vain jotakin tiettyä yksittäistä ilmiötä.

Tällä perusteella väitän monitulkintaisen taiteen olevan sisällöllisesti rikkaampaa kuin muu taide. Väitän myös, että kaikki taide mahtuu janalle subjektiivinen - monitulkintainen - objektiivinen niin, ettei mikään taideteos voi olla sellainen, ettei se sopisi mihinkään kohtaan tätä janaa.
On kuitenkin otettava huomioon että eräiden taiteen muotojen on vaikeaa saavuttaa monitulkintaisuutta, sillä niiden sisältämä semioottinen kieli on erittäin epämääräinen, köyhä. Semioottinen kieli on edellytys objektiivisen sisällön muodostumiselle, ja objektiivinen sisältö on edellytys monitulkintaisen sisällön muodostumiselle. Semioottinen sisältö katoaa äärimmäisen abstraktion tuloksena. Esimerkki semioottisesti lähestulkoon kielettömästä taiteen muodosta on instrumentaalimusiikki. Vaikka musiikkikappaleet voivat olla monimutkaisia älyllisiä järjestelmiä, on vaikeaa kuvitella sävellystä, joka pelkkien melodioiden ja soitinten äänien avulla välittäisi pohjan semioottiselle analyysille. Instrumentaalimusiikkiin on vaikeaa sisällyttää mitään objektiivista sisältöä ja siten myöskin monitulkintaista sisältöä. Helppoa on vain subjektiivisen sisällön luominen. Piirroksessa voi esiintyä esimerkiksi selkeästi tunnistettava vasara tai ihminen tai vaikka jonkinlainen yhdistelmä näistä kahdesta (ellei piirros sitten ole liian abstrakti ollakseen mitenkään tunnistettava), mutta mikään tietty sävelkulku ei voi esittää sen enempää täysikuuta kuin huoltoasemaakaan. Semioottisen sisällön suhteen instrumentaalimusiikki lienee siis köyhempää kuin jokin semioottisesti kielellinen taiteen muoto.
En silti väitä, että olisi täysin mahdotonta kirjoittaa monitulkintaista instrumentaalimusiikkia. Erityisesti tätä helpottaa se, että useimmille taideteoksille annetaan jonkinlainen nimi, ja teksti on semioottisesti rikas media. Lisäksi musiikki itsessään pystytään sen muusta semioottisesta köyhyydestä huolimatta saamaan haluttaessa esimerkiksi rennon, surullisen, käsittämättömän tai aggressiivisen kuuloiseksi niin, että eri yleisöt pystyvät tulkitsemaan sen melko tarkasti samalla tavalla, ja se etenee ajallisesti niin, että nämä eri tunnetilat ovat ajallisessa suhteessa toisiinsa. Tämän vuoksi olisi yhtä väärin väittää, ettei instrumentaalimusiikki voi koskaan olla monitulkintaista, kuin että laulua sisältävän musiikkikappaleen sanoitukset voisi kokonaan erottaa niiden taustalla soivasta musiikista. Sellainen valinta, että tietty kohta kappaleesta on päätetty laulaa tietyllä tavalla tai tietynlainen musiikki taustalla, voi jo olla semioottisesti rikas ratkaisu, jonka sisältöä yleisö ei voisi vastaanottaa lukemalla pelkkiä sanoituksia tekstinä. Musiikki luo sanoituksille kontekstin, josta se on irroittamaton, ja jos musiikki pystyy luomaan tällaisia konteksteja, pystyy se myös ilmaisemaan ainakin jotain.

Mitä semioottisesti rikkaampaa mediaa siis käytetään, sitä helpompaa on saavuttaa monitulkintaisuus, ja mikä tärkeintä, mikään ei viittaa siihen, että tämän täytyisi tapahtua jonkin muun piirteen kustannuksella. Monitulkintaisen taideteoksen ei tarvitse olla missään suhteessa vähemmän inspiroiva kuin jonkin muun taideteoksen, mutta siinä mielessä se on laaja-alaisempi että, toisin kuin vaihtoehtonsa, se kelpaa sellaisenaan niin subjektiivista kokemusta kuin objektiivista tietoakin hakeville yleisöille sekä tietenkin myös niille jotka hakevat molempia yhtäaikaa.

Kaikenlaisen semioottisen sisällön oikea ymmärtäminen edellyttää teoksen yleisönä olevalta henkilöltä seuraavaa:
¤ Henkilön faktatiedot ovat sellaisia, että hän pystyy ymmärtämään, mitä teos esittää
¤ Henkilö hahmottaa teoksen oikein
¤ Henkilö kykenee päättelemään
Teoriassa on toki mahdollista muodostaa semioottinen sanoma jota ei voi ymmärtää. Sellaisia voisi löytyä seuraavanlaisista teoksista:
- Tulevaisuudesta tuotu taulu jossa esiintyy merkityksen kannalta keskeisissä rooleissa esineitä, joita ei vielä ole keksitty
- Tiiviisti kirjoitettu kirja joka on kuitenkin niin pitkä, ettei kukaan ihminen ehdi lukemaan sitä elinaikanaan
Päätteleminen on luonteeltaan sellainen prosessi että kerran tehty oikea päätelmä voidaan aina toistaa. Mikäli loogisesti väärää päätelmää ei lasketa päätelmäksi ollenkaan ei voida ajatella, että joidenkin ihmisten päätelmät olisivat parempia kuin toisten. Jotkut vain muodostavat päätelmiä nopeammin kuin toiset.
Teokseen uppoutuminen eli subjektiivisen kokemuksen kokeminen puolestaan edellyttää kykyä vapaaseen assosiaatioon. Kaikki ihmiset harrastavat vapaata assosiaatiota päivittäin, jos ei muuten niin unessa, mutta arvelen useiden harrastavan sitä valveillakin.

Olen maininnut tässä esseessä muutamaan otteeseen semiotiikan. Siitä voisi jollekin tulla mieleen symboliikka. Symboliikka on piirre, joka liitetään usein vanhempaan taiteeseen. Karitsa esimerkiksi on viattomuuden symboli, ankhis ikuisen elämän symboli, kyyhky rauhan symboli, paimensauvan ja ruoskan yhdistelmä vallan symboli. Semioottisia sisältöjä ei kuitenkaan tarvitse hakea kovin kaukaa eikä jo vakiintuneista symboleista. Vanhat vakiintuneet symbolit sitä paitsi ovat yleensä sen verran mielivaltaisia, ettei niiden sisältöä voi päätellä niiden olemuksesta, vaan se täytyy entuudestaan tuntea ja tätä tuntemusta täytyy erikseen muistaa soveltaa. Tällaiset symbolit eivät välttämättä pysty välittämään sisältöään sellaiselle ihmiselle, joka ei ole erikoistunut symboliikkaan. Monitulkintainen taide ei nojaa symbolien merkitysten konemaiseen hakemiseen symboliikan kirjastosta, vaan semioottisen tulkinnan muodostamiseen prosessissa, jossa symbolit voivat korkeintaan toimia apuvälineinä. Kuka tahansa tavallinen ihminen pystyy semioottiseen pohdintaan, vaikkei edes tuntisi sanan merkitystä.
Missä sitten kulkee symbolin ja todellisen semioottisen komponentin välinen ero? Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys. Punaista väriä pidetään rakkauden ja vihan värinä, mutta onko tämä tulkinta pelkkä ihmisten välinen sopimus, vai voisiko punaista väriä objektiivisin perustein väittää rakkauden ja vihan väriksi? Lisävaloa kysymykseen saadaan tässä tapauksessa tutkimuksista, joissa on todettu punaisen olevan aivoja stimuloiva ja mielialaan vaikuttava väri. Havaintoa voitaisiin vielä tukea toteamalla punaisen olevan haavojen ja veren väri, mutta myös kiihottuneiden sukuelinten väri. Näin perustein ei voida väittää punaisen olevan eksklusiivisesti rakkauden ja vihan väri, mutta rakkauden ja vihan voisi kuitenkin todeta perustelluksi yleismaailmalliseksi tulkinnaksi punaiselle värille. Väite siitä, että punainen olisi pelkästään tuulesta temmattu ja sopimuksenvarainen symboli rakkaudelle ja vihalle, joutuu näin vastatuuleen, vaikka taiteilija voisikin halutessaan saada punaisen värin viittaamaan myös johonkin muuhunkin kuin rakkauteen ja vihaan.
Semiotiikka tieteenalana jakaa kaikki merkit kolmeen ryhmään, symboleihin, indekseihin ja ikoneihin. Näistä symboli tarkoittaa sopimuksenvaraista merkkiä. Esimerkiksi "a" on merkki, jonka on sovittu viittaavan tiettyyn äänteeseen. Indeksi tarkoittaa merkkiä, jolla on kausaalinen yhteys kohteeseensa. Esimerkiksi savua pidetään tulen merkkinä. Ikoni muistuttaa kohteestaan - esimerkiksi maalaus muistuttaa maalattua henkilöä, ja siksi viittaa häneen. Taideteokset, joissa itse olen havainnut objektiivisuutta tai monitulkintaisuutta, ovat ikoneita. Ikonin merkitys muodostuu kuitenkin sen muodostavien elementtien suhteista toisiinsa, eikä suorasta yhdennäköisyydestä jonkin kohteen kanssa. Monitulkintaisille teoksille on lisäksi tyypillistä, että ikonilla on perusteltuja vastaavuuksia useiden eri kohteiden kanssa. Tämä onkin se peruste, jolla väitän monitulkintaisen taiteen eheyttävän maailmankuvaamme. Se järkeistää maailmaa eli hahmottaa maailmassa vallitsevia yleisiä kausaalisia suhteita.

Teoreettisen ilmaisun selkeyden vuoksi olen kirjoittanut "subjektiivisesta taiteesta" ja "objektiivisesta taiteesta" absoluuttisessa mielessä, ikään kuin "subjektiiviset taideteokset" ja "objektiiviset taideteokset" olisivat keskenään täysin eri maailmasta. Käytännössä mikään taideteos ei tietenkään voi olla pelkästään toista. Subjektiivisuus, objektiivisuus ja monitulkintaisuus ovat vain piirteitä, jotka eri teoksissa ilmenevät eri voimakkuuksilla.
Ei ole mahdollista mitata tarkasti näiden piirteiden voimakkuuksia tai niiden suhteita. Tarkka mittaus olisi esimerkiksi sitä, että jonkin taideteoksen subjektiivisuudelle, objektiivisuudelle tai monitulkintaisuudelle voitaisiin antaa yhtä tarkka numeroarvo kuin veden kiehumispisteelle. Jotta tällainen olisi mahdollista, arvioijan pitäisi jo entuudestaan hallita maailmankaikkeuden kaikki informaatio ja kyetä suhteuttamaan taideteos siihen, sillä taideteos voi sisältää mitä tahansa. Voidaan siis tehdä ainoastaan likimääräisiä arvioita esimerkiksi suhteessa jo olemassa olevaan taiteeseen. Tällaisten arvioiden tekemiseen tarvittu työkalu on päättelykyky ja arvion muodostamisen henki on jokseenkin fallibilistinen: minkään taideteoksen monitulkintaisuutta ei loppujen lopuksi voida varmistaa, vaan yksittäisiä arvioita voidaan ainoastaan kumota, tai niitä voidaan pitää tähän mennessä päteviltä vaikuttavina.

Esittäisin monitulkintaiselle taiteelle, ja kaikkelle vakavalle taiteelle, vielä erään vaatimuksen, nimittäin uutuuden vaatimuksen. Taideteos joka on suurelta osin johdettavissa yhdestä tai useammasta aikaisemmasta teoksesta ei ole itsessään kovin kehittävä. Taideteoksen uutuus kasvaa sitä mukaa, mitä vähemmän se sisältää jotakin joka on jo entuudestaan tunnettua, vanhaa. Jos jonkin kulttuurin koko taiteen genre koostuisi siitä, että taiteilijat kopioisivat pienin variaatioin vain yhtä ainoaa taiteellista perusideaa, en pitäisi vallitsevaa taiteen tasoa kovin korkeana, vaikka tämä yksi perusidea olisikin sinänsä kiehtova ja monitulkintainen.
Riippuu tarkastelutavasta luetaanko taiteilijan itsensä aikaisempi tuotanto mukaan vanhaan, mutta ainakin minä tekisin niin. Vaadin tai ainakin pyydän taiteilijoita kehittymään uransa aikana. Uutuuden vaatimus on armollinen, se ei kiellä mitään yksittäistä asiaa. Se ei kiellä käyttämästä vanhoja tyylejä tai mitä klassisimpia olemassaolevia kikkoja. Kokonaisuutta se kuitenkin vaatii välttämään redundanssia. Myönnettäköön että myös subjektiivinen ja objektiivinen taideteos voi aivan hyvin täyttää uutuuden vaatimuksen. Se voi aivan hyvin olla jollakin tavalla ennennäkemätön sisältönsä vähäisyydestä huolimatta.

Voisi tietysti kysyä eikö taidetta voisi tehdä ja eikö siitä voisi nauttia ajattelematta mitään sen suurempaa. Taiteen pohdinta on kuitenkin viime kädessä suorastaan väistämätöntä, sillä jokainen, joka kokee taidetta, joutuu joka tapauksessa määrittelemään sekä taidetta että sen vaikutusta häneen itseensä. Jos ei ääneen tai edes tietoisesti, niin ainakin alitajuisesti. Taiteilijalle itselleen taas voisi kuvitella olevan hyödyllistä tietää, mihin hän oikeastaan pyrkii, ja tähän hän voi saada lisävaloa yrittämällä sijoittaa tuotantoaan ja tavoitteitaan akselille subjektiivinen - monitulkintainen - objektiivinen ja arvioimalla niiden uutuutta.

Lopuksi voisi esittää tämän kysymyksen: Mitä taide on?
Minusta taide ei ole jokaisen taidemuseossa olevan nimilapulla varustetun objektin ominaisuus. Taide ei edellytä objektiltaan, taideteokselta, oikeastaan mitään. Sen ainoa edellytys kohdistuu subjektiin, yleisöön. Taide on suhtautumistapa, ja taideteos pyrkii herättämään ihmisen tähän suhtautumistapaan.

3. Liite: Taiteen monistettavuus

Kirjoitin tästä aiheesta merkinnän nettipäiväkirjaani, ja kirjoitus sivusi tätä aihepiiriä sen verran, että ajattelin sisällyttää sen tekstiin muutamin muutoksin. Tässä se on:

Kuvataide on aika hankala media lopulta. Jos kirjoittaisin tekstejä, kaikki olisi paremmin. Teksti on jo käsitteenä puhdasta ideaa, ja hyvin tiukassa formaatissa olevaa sellaista. Sen voi tallettaa muistivihkoon, kovalevylle, cd:lle tai lautasliinan kulmaan. Sitä on helppo monistaa, sitä on helppo siteerata - käytettävyys on äärimmäisen hyvä. Tekstin ainoa rajoitus lienee, että se on informaation muotona ankaran sarjallista, eli teksti etenee lineaarisesti vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas ja voi kuvata vain yhtä asiaa kerrallaan. Tässä suhteessa teksti eroaa voimakkaimmin kuvataiteesta, joka on rinnakkaista. Maalaus välittää itseään kokonaisuutena. Ensi silmäys maalauksesta hahmottaa yhtä paljon joka kohdasta, kun taas ensi silmäys tekstistä hahmottaa osan siitä täydellisesti ja osaa ei lainkaan.
Kuvataiteilijat graafikoita lukuunottamatta ovat ankarasti sidoksissa materiaan, koska nykyisten digitaalisten medioiden taso ei ainakaan toistaiseksi riitä kuvataiteelle. Tietokoneella tehdyt kuvat ovat samannäköisiä ja rumiakin, eikä koneella työskentely ole mukavaa. Voin toki maalata akryyleillä ja tallettaa kuvani sitten digitaaliseen muotoon digikameralla, mutta ei se ole sama asia. Jos maalaukseni on 60 cm * 60 cm, se ei mahdu näytölle muuten kuin pala kerrallaan tai kutistettuna. Sitä ei voi tulostaa koska se on liian iso ja printterit ovat huonoja, ja sitä paitsi ne tulostavat paperia ja mustetta eivätkä kangasta ja akryylimaalia.
Pidän monistettavuudesta. Monistettavuus on työkalu yleisön tavoittamiseksi. Monistaminen on hyvä käytäntö. Teos on hyvin monistettava, kun se voidaan muuttaa digitaaliseen muotoon ja tästä muodosta aina tarvittaessa materiaksi. Tällöin teos on helppo ottaa mukaan minne tahansa ja sitä voi vaikka kopioida kaverilleen. Saatavuus ja käsiteltävyys siis paranevat. Myös säilyvyys on turvattu. Digitaalisen tiedon voi polttaa tuhannelle cd:lle ja ripotella ne ympäri maailmaa. Jos 900 cd:tä tuhoutuu, 100 on vielä ehjänä, ja niissä on teos kokonaisuudessaan. Tekstejä voi helposti lainata kirjastosta tai imuroida netistä. Maalausta sen sijaan täytyy joko matkustaa itse katsomaan tai sitten tyytyä halpaan jäljitelmään lehden sivulla tai koneen ruudulla.
Mutta mieltymys digitaaliseen tietoon ja monistettavuuteen on vain minun eriytynyt näkemykseni. Teatterin tekijät, tanssijat, esittävät muusikot ja performanssitaiteilijat varmaan sanoisivat tähän, että taideteoksen pitääkin olla ainutkertainen, jotta yleisön kokemus olisi ainutlaatuinen. Tai että varsinainen taideteos sisältyy sekä siihen, että se esitetään teatterin tai konsertin muodossa että siihen, mitä sen alkuperäinen käsikirjoitus sisältää.
No, ihmisten sormenjäljet ja DNA:t ovat ainutlaatuisia. Lumihiutaleet ovat ainutlaatuisia. Maapallo on ainutlaatuinen. Jokainen syömäni nakki on ainutlaatuinen. Ei se ainutlaatuisuus silti juurikaan sytytä, kun on jo tottunut tunnistamaan siihen sisältyvän redundanssin. Myönnän, että psykologisessa mielessä erilaisten ilmiöiden ainutlaatuisuus tai monotonisuus on pelkkä havaintokysymys enkä nyt kannata mitään masentunutta maailmankuvaa, mutta jostakin asiasta vakavissaan olevan ihmisen on silti tunnistettava redundanssi silloin, kun sitä ilmenee.
Esitystilanteen taiteelliseen arvoon vetoaminen, puolestaan. Ei esitystilanteella itsellään yleensä ainakaan mitään nimenomaista sanomaa ole. Ajatellaanpa vaikka sävellystä. Eivät kai säveltäjät ole optimoineet sävellyksiään siten, että ne sopisivat yhtäaikaa maailman jokaiseen konserttisaliin tai kirkkoon muodostaen niiden pohjalta aina jonkin merkityksellisen sanoman? Eivätkö konserttisali tai konsertti ole lähes kaikissa tapauksissa vain menetelmiä sävellyksen välittämiseksi yleisölle, ja mikäli hyvälaatuinen nauhoite ja hifi-välineet tuottavat yhtä hyvän tuloksen, niin onko sillä väliä kumpaa käyttää?
En silti sano, ettenkö nauttisi konserteista, ja ettenkö nauttisi konserteista jopa siksi, että ne ovat konsertteja. Välittäähän konsertti muutakin kuin pelkän sävellyksen, kuten esimerkiksi käsityksen soittajien taitavuudesta. Kun huomaa muusikon olevan taitava ja soittamisen olevan vaikaa, tilannetta on kiehtovaa seurata, oli mielenkiinto soittamisen taitoa tai soittajaa kohtaan sitten emotionaalista tai älyllistä. Jos musiikkiin sisältyy improvisoituja osuuksia, niin se vasta hienoa onkin. Yleensäkin kun tietää jonkun tai useiden henkilöiden parhaillaan uhraavan omaa aikaansa ja vaivaansa jonkin esityksen eteen, se tekee vaikutuksen.
Korostan silti ideakeskeisyyttä ja idean merkitystä. Edellä mainitsemani oman ajan, vaivan ja taidon käyttäminen jonkin esityksen eteen ei lopulta eroa esimerkiksi siitä, kun perheenemäntä uhraa omaa aikaansa, vaivaansa ja taitoaan valmistellessaan hyvää perhejuhlaa. Perhejuhlat ovat parhaimmillaan hienoja tilaisuuksia, mutta mitään taideteoksia ne eivät kategorisessa mielessä ole sen enempää kuin elämä yleensäkään.
Minua on aina vaivannut taiteessa se, että taideteosten pohjimmaiset ideat ovat usein vaikuttaneet jotenkin tylsiltä. Aivan kuin taide ei itsessään pystyisi sisältämään sen tekemiseen vaaditun taituruuden lisäksi mitään älyllisesti inspiroivaa, ikään kuin objektiivisesti hienoa. Taideteoksen "onnistuminen" nojaakin vain minun omiin fiiliksiini. Minun pitäisi nauttia. Minun pitäisi tulla valaistuneeksi. Ja jos tämä ei luonnistu, niin kaikki olikin minun kannaltani vain turhaa. Muusikot soittavat ihan turhaan ja tanssijat hyppivät ilman syytä. Ja minä istun jossain penkissä kehtaamatta lähteä.
Siksi korostan taiteen älyllistä puolta. Älyllisyys ei tietenkään ole kaikille medioille, esimerkiksi instrumentaalimusiikille, luonteva piirre, mutta kuvataiteessa ja kirjallisuudessa se olisi helposti saavutettavissa ilman, että tuotoksen tunnepuoli tästä kärsisi, tai että taide muuttuisi puuduttavan kantaaottavaksi. Haluan, että useampi taideteos sanoisi jotakin yleismaailmallisempaa kuin "tämän piirroksen piirtäminen on vaatinut suurta teknistä taitoa" tai "tämä kirja koetaan usein ahdistavaksi".
Alkuperäiseen aiheeseen palatakseni, älyllisyys vaikuttaa myös monistettavuuteen. Kaikki, mikä auttaa purkamaan taideteoksen loogisten ilmiöiden suhteiksi, parantaa monistettavuutta. Teksti mediana pystyy kiertämään tämän ongelman olemalla jo valmiiksi digitaalinen järjestelmä, mutta kaikkea taidetta ei voi yhtä atomistisesti purkaa sarjoiksi, matriiseiksi tai muiksi sellaisiksi. Aina kun taideteos kuitenkin on sisältöpuoleltaan sellainen, että sen keskeisen sisällön voi ainakin suurpiirteisesti löytää ja muistaa, se muuttuu monistettavampaan muotoon. Jos tällainen taideteos tuhoutuu, sen voi jopa tehdä uudelleen, koska ainutlaatuisuus ei ollut sen ainoa pointti. Ja koska minä pidän monistettavuudesta, pidän sopivaa määrää älyllisyyttä jo siksikin hyvänä piirteenä taideteoksessa.

4. Taustoja

Esseeni Monitulkintaisen taiteen määritelmä syntyi sovellutuksena Robert Pirsigin laadun metafysiikasta, jonka hän esittelee kirjoissaan Zen ja moottoripyörän kunnossapito (Zen and the Art of Motorcycle Maintenance, 1986) ja Lila. Tutkimusmatka moraalin maailmaan (Lila: An Inquiry Into Morals, 1991). Näihin teoksiin perehtynyt lukija luultavasti tunnistaa yhtäläisyyksiä niiden ajattelutavan ja tämän esseen ajattelutavan välillä. Laadun metafysiikkaa koskeva kirjallisuus ei silti ole elimellinen osa Monitulkintaisen taiteen määritelmää, vaan essee on sen verran itsenäinen, ettei se tarvitse erityisiä referenssejä. Siksi tällaisia referenssejä ei ole tehty, lieneehän laadun metafysiikka kuitenkin useimmille lukijoille tuntematon idea.

www.tuukkavirtaperko.net