Teoksen peruseetos, Markiisi de Sade lta (1740–1814) lainattu, on, että juuri välineellistyessään laskelmoidun hyödyntavoittelun välineeksi väkivalta menettää hedelmällisen potentiaalinsa, vitalisoivan kykynsä, naamioituu joksikin muuksi ja kasvaa näkösuojan turvin kolossaalisiin mittoihin. Lopputulos on maailma, jossa tuhoisin väkivalta on kätkössä ja siihen syyllistyvät nimenomaan itseään väkivallattomina, tavallisina ja lainkuuliaisina pitävät ihmiset. Harva kuolee katutappelussa tai pedofiilin uhrina verrattuna siihen, kuinka moni kuolee sen vuoksi, että haluamme halvat lenkkarit, banaanit ja bensiinin haluamatta tietää kenen orjuutuksella ja murhaamisella ne maksetaan.

Voltairea tuskin voisi karkeammin väärinymmärtää.

Perustelu on pökerryttävän irvokas ja valheellinen, mutta silti sen on moni taiteensuosija purematta nielaissut. Ikään kuin ihmisoikeuksien puolesta voisi taistella löytökissaa kiduttamalla!

Teoksessa My Way, a Work in Progress on kissan lisäksi katkelmia kameralle tekemistäni performansseista, kuvaamiani kaupunki- ja luontonäkymiä, kuvia ystävistäni ja perheestäni sekä paljon puhuvien päiden, yleensä minun, lausumia tekstejä. Teoksessa on myös televisiosta napattuja dokumenttien, fiktioiden, uutiskuvien ja mainosten katkelmia. Muotoperiaatteena oli, että itse tekemissäni materiaaleissa ei ole ollenkaan näyttelemistä ja sikäli kun lainaamissani materiaaleissa sitä on, esimerkiksi TV-viihteessä ja mainoksissa, esitän sen mahdollisimman vieraannuttavasti.

   Käsittääkseni tässä kohtaa on oikein sanoa, että se siitä argumentista.
   Mutta nyt on kyllä syytä kysyä myös, mitä kissan päälle masturboiminen sitten oli jos ei näyttelemistä. Eihän Mäki siitä omien sanojensa mukaan nauttinut. Ilmeisesti sen oli kuitenkin tarkoitus vaikuttaa siltä kuin kissan päälle masturboiva taho nauttisi teostaan. Eli tältä osin Mäki ei vaikuttaisi puhuvan totta. Ero on toki vähäinen. Mäki olisi voinut toteuttaa pyrkimyksensä etsimällä käsiinsä oikean sadistin ja sanomalla: ”Tässä kissa, minä kuvaan”, mutta kuitenkin.
   Lassila jatkaa omalla tekstillään. Katkelmia:

Ne jotka eivät hyväksyneet julkilausumaa [jossa vastustettiin teosta My Way, a Work in Progress], turvautuivat erilaisiin väistökeinoihin, joille kaikille oli yhteistä yritys siirtää huomio peruskysymyksestä toisarvoisempiin.

   No, minä en tähän kuitenkaan syyllisty.

Keskusteluun olennaisesti vaikuttaneen kirjailija Leena Krohnin motiivit pyrittiin esittämään epäilyttävinä. Hänen väitettiin haluavan olla moraalinen sankari (Stiller).

   Leena Krohnia ei tarvitse dissata sillä perusteella että hän haluaisi olla moraalinen sankari. En tiedä haluaako hän olla moraalinen sankari, eikä sillä ole väliä. Häntä vastaan ei tarvitse hyökätä ad hominem -tyyliin vaan hänet voi säkittää vetoamalla hänen argumentteihinsa eli siihen että argumentteja ei ole.

Mäki käytti väärin hänelle osoitettua luottamusta, rikkoi lupauksensa, rääkkäsi tarkoituksellisesti eläintä, mikä on alhainen teko. Hän toimi sekä eettisesti että juridisesti tuomittavalla tavalla.

   Lassila ei näe metsää puilta. Hänen mainitsemallaan mikrotasolla on täysin ilmeistä että Mäen toiminta oli alhaista, mutta kokonaisuuden kannalta se luultavasti ei ollut, kuten olen selittänyt.

Onko esimerkiksi autistinen savantti pysyvästi laaduttomammassa tajunnantilassa kuin ei-autisti? Näin voisi ajatella, koska autisteilla esiintyy empatian puutetta, heidän sosiaaliset taitonsa ovat puutteelliset ja heillä on muita useammin kaikenlaisia henkisiä ongelmia. Mutta entä jos joskus tulisi polttava tarve laskea laskuja päässä äärimmäisen nopeasti? Tai muistaa jokin kuva pienintä yksityiskohtaa myöten? Entä jos se pelastaisi vaikka jonkun hengen? Esimerkiksi Einsteinista ja Wittgensteinista on jälkikäteen arvioitu, että he olisivat olleet lievästi autistisia. Ainakin he olivat hieman epätavallisia. Kuitenkin he olivat myös hyvin merkittäviä ihmisiä, ja juuri autistiset luonteenpiirteet saattoivat ajaa heitä eteenpäin tiellään.

Yksi väitteeni siis on, että se, että ihmiset muuttavat tajunnantilaansa kemikaaleilla, on sekä yksilöllisellä että yhteiskunnallisella tasolla monimuotoisuutta kasvattava tekijä. Ja jos monimuotoisuus on hyvä asia, tai edes joissakin olosuhteissa hyvä asia, niin silloin keinot monimuotoisuuden kasvattamiseen ovat myös hyviä asioita. Sanonpa vielä, että näkemys siitä, että monimuotoisuus on varsin toivottava asia, on nykyaikana varsin yleinen.

Päihtynyt ihminen ei yleensä kykene ajamaan autoa, liikkuminen voi olla haparoivaa ja hallusinogeenejä käytettäessä jo konkreettisen ympäristön tarkka havainnoiminen saattaa epäonnistua. Jos asiaa ajatellaan tältä kannalta niin vaikuttaa kyllä kovasti siltä että päihtymys on rappiota. Mutta olisi yhtä järjetöntä pistää meskaliinin vaikutuksen alainen ihminen auton rattiin kuin olisi pistää nukkuva ihminen auton rattiin. Kumpikin tajunnan tila on sellaiseen tarkoitukseen täysin sopimaton, mutta ei tämä vielä osoita mitään oleellista. Jos kysytään, mitä päihtymyksen yhteydessä oikeastaan tapahtuu, niin keskeinen sisältö on aivan muualla – elämä kun on muutakin kuin auton ajamista. Jos lähdetään vaikka sellaisesta hypoteesista, että hallusinogeeninen aine voi poistaa ihmisen mielestä suurimman osan tietoisesta kerroksesta ja nostaa esille sen alla olevan tiedostamattoman kerroksen, niin tämähän kuulostaa mahtavalta. Ihminen voisi aineen voimin ymmärtää ja tietää jotain, minkä hän muuten korkeintaan aavistaisi. Psykologit ja psykiatrit käyvät läpi vuosien koulutuksen ja tekevät pitkäjänteistä työtä potilaidensa kanssa kyetäkseen tähän. Se on kyky jolle on tilausta. En nyt väitä että psykedeelien käyttäminen olisi harmitonta tai että ne sopisivat kenelle tahansa, mutta on syytä uskoa että niille kuitenkin on löydettävissä jokin sija ihmisyyden kirjon seasta. On olemassa huomattava määrä kirjailijoita, taiteilijoita, filosofeja ja tiedemiehiäkin, jotka uskovat psykoaktiivisten aineiden auttaneen heitä.

Keskustelukumppanini kertoi uneksivansa maailmasta, jossa ketään ihmistä ei lainkaan kiinnostaisi minkäänlainen kemiallisesti muutetun mielentilan hakeminen (hän kyllä itsekin juo kahvia säännöllisesti). Hänen unelmamaailmassaan tajuntaan vaikuttavia kemikaaleja käytettäisiin ainoastaan lääkinnällisiin tarkoituksiin, kuten esimerkiksi masennuksen hoitoon. Sen lisäksi että tämä on minusta täysin utopistinen visio, en myöskään ymmärrä, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaisi. Kriittinen ongelma on siinä, miten ”lääkinnällinen” käyttö pitäisi määritellä.

Jo ”sairauden” määritelmä on kyseenalainen. Ei siis olisi kovin selventävää sanoa, että lääkkeitä käytetään sairauksien parantamiseen. Homoseksuaalisuus luokiteltiin ennen sairaudeksi, mutta näin ei tehdä enää. Silti esimerkiksi fetisismi, sadomasokismi ja transvestismi luokitellaan vieläkin sairauksiksi. Monet lievästi autistiset ihmiset ovat omaksuneet sen kannan, etteivät he ole sairaita, vaan ainoastaan erilaisia. On anorektikkojakin jotka väittävät anoreksian olevan valinta eikä sairaus. Entä liikalihavuus, nikotiiniriippuvuus ja peliriippuvuus? Eikö vaarallisten extreme-lajien harrastaminenkin voitaisi luokitella mielisairaudeksi? Entä kipu? Nykyään aivan kaikenlaista kipua lääkitään kipulääkkein, mutta onko kipu sairaus, kun se kuitenkin usein on elimistön normaalin toiminnan tulos?

Kun sairauden käsite on näin hämärä, niin miksei voitaisi ajatella että esimerkiksi luovuuden puute tai ikävystyneisyys olisivat myös sairauksia, joita voisi lääkitä vaikka hallusinogeeneillä?

Asiaa on mahdollista lähestyä päinvastaisestakin lähtökohdasta. Voidaan ajatella myös niin, että ”lääkkeiksi” kutsuttuja aineita käytetään monesti aivan muunlaisiin tarkoituksiin kuin ”sairauksien” hoitoon. Ehkäisypilleri luokitellaan lääkkeeksi, vaikka se estää ihmiskunnan säilymisen kannalta välttämättömän toiminnon. Myös kofeiinitabletit luokitellaan lääkkeeksi – purkin kyljessä lukee: ”Tilapäiseen väsymykseen”. Kuitenkin on selvää ensinnäkin se että kofeiinin avulla aiheutetaan elimistöön tila, jossa se ei muuten olisi, ja toiseksi se että tilapäinen väsymys on välttämätön ruumiintoiminto eikä sairaus. Myöskään lääkeaineiksi luokiteltavat puudutus- ja nukutusaineet eivät sellaisinaan paranna mitään sairautta, eikä niiden käyttö esimerkiksi osana kauneusleikkausta edes edesauta minkään sairauden paranemista.

Voimme siis todeta, ettei ihmisen tarvitse olla ”sairas” saadakseen syyn syödä ”lääkkeiksi” luokiteltuja aineita. En todellakaan väitä, että heroiinipiikkejä pitäisi myydä maitokaupoissa, mutta sen sanon, ettei tällaisesta ”lääkinnällisyyden” ideasta ole mahdollista johtaa mitään periaatteellisia totuuksia, joiden perusteella nykyään päihteiksi tai huumeiksi luokiteltavien kemikaalien käyttö voitaisiin rajata hyväksyttävän inhimillisen toiminnan piirin ulkopuolelle. Lääkinnällisyyden käsite on aivan liian joustava ollakseen sovelias pohja tällaiselle rajaamiselle. Jos jollekulle on mitä tahansa suoraa hyötyä jonkin psykoaktiivisen aineen käytöstä, tästä jo seuraa, että käyttöä voitaisiin kutsua lääkinnälliseksi.

Mitä kaikkia käsitteitä niitä onkaan? Päihdyttävä aine, huumausaine, nautintoaine, lääkeaine – näiden välillä ei ole mitään muuta rajaa kuin se raja joka on sovittu. Psykoaktiivisten aineiden luokitteleminen päihteisiin, huumeisiin, nautintoaineisiin ja lääkkeisiin ei heijasta mitään perimmäisiä eroja itse aineiden välillä, vaan ainoastaan omia käsityksiämme näistä aineista. Kyseessä on poliittinen luokittelujärjestelmä, ei esimerkiksi lääketieteellinen tai kemiallinen. Tätä kuvastaa jo sekin, että monesti sama aine, esimerkiksi yskänlääkkeiden dekstrometorfaani, tulkitaan yhdessä asiayhteydessä lääkkeeksi ja toisessa huumeeksi. Siksi myös lause ”Minä en halua käyttää huumeita” on mielekäs ainoastaan merkityksessä ”Minä en halua rikkoa lakia”. Aineista itsestään se ei sano mitään.

Mikäli meitä kiinnostaa asioiden luokitteleminen, kuten edellä on tehty, niin itse tarttuisin tehtävään hieman filosofisemmalla otteella. Minä rinnastaisin psykoaktiiviset aineet, yllättävää ehkä, dopingaineisiin. Dopingin avullahan ihminen tunnetusti voi kehittää fyysistä suorituskykyään, vaikka monesti terveytensä kustannuksella. Sama näyttäisi koskevan psykoaktiivisia aineita. Ainoa ero on siinä että psykoaktiivisten aineiden kohdalla tämä kehityksellinen potentiaali kohdistuu henkisiin eikä fyysisiin ominaisuuksiin. Myös psykoaktiivisiin aineisiin sisältyy riskejä – etenkin välinpitämättömästi tai taitamattomasti käytettyinä ne voivat olla addiktoivia, rappeuttaa ruumiin, laukaista mielisairauden ja pahimmillaan, dopingin tavoin, tappaa. Dopingilla ja psykoaktiivisilla aineilla on siis se yhteinen piirre että molemmilla voidaan tavoitella tiettyjä etuja tietyin riskein.

Se että dopingaineiden kehityksellinen potentiaali kohdistuu fyysisiin ominaisuuksiin, kun taas psykoaktiivien kehityksellinen potentiaali kohdistuu henkisiin ominaisuuksiin, on kuitenkin tärkeä eroavaisuus. Vähänkin teollistuneissa yhteiskunnissa ihmisillä on käytössään koneita ja työkaluja, jotka kykenevät käsittelemään verrattomasti suurempia fyysisiä voimia kuin vahvinkaan ihminen ikinä voisi. Tällaisessa ympäristössä dopingaineiden laajamittainen käyttö olisi turhaa. Äärimmäisen hyväkuntoisia ihmisiä ei huippu-urheilua lukuunottamatta juuri tarvita. Dopingaineiden käyttö ei siis tarjoa mitään yleishyödyllistä etua, jota ei voitaisi saavuttaa helpommin muiden menetelmien avulla, ja tästä oletettavasti johtuukin, että dopingaineiden käyttö on suhteellisen vähäistä.

Henkisellä puolella tilanne on toinen. Tietokoneet kyllä päihittävät ihmiset laskutoimitusten tekemisessä, mutta ei ole keksitty konetta, joka osaisi varsinaisesti ajatella. Tärkein ihmisen tuntema henkisen voiman käyttäjä on yhä ihminen itse. Etenkin viisaudesta ja luovuudesta, ehkä kaikkein vaikeimmin mitattavista henkisistä kyvyistä, maailmassa on pulaa. Siksi kaikki mahdollisuudet henkisen kyvykkyyden kehittämiseksi pitäisi minusta ottaa vakavasti. Itse uskon, että psykoaktiivisia aineita voidaan käyttää henkisinä vastineina dopingaineille, ja jos tämä on totta, niin suhtautumistapaa niihin täytyy muuttaa. Politiikassa psykoaktiivisiin aineisiin, kuten muihinkin asioihin, pitäisi suhtautua neutraalisti, käytännöllisesti ja tuomitsematta. Henkisen kyvykkyyden tarve on kuitenkin tarve, jonka täyttyminen ei ole lähimainkaan näköpiirissämme.

Ajatus siitä, että päihteiden ja huumeiden käytöstä voisi olla mitään hyötyä, on sellainen ajatus, joka ei kerta kaikkiaan vain tartu moniin ihmisiin, ei vaikka lukemattomat käyttäjäkokemukset puhuvat sen puolesta. Olen käynyt keskusteluja asiasta erilaisten ihmisten kanssa, ja monet yrittävät jotenkin vain kiertää tämän aiheen käsittelemättä sitä ollenkaan. Vaikuttaa siltä että ihmisillä on sellainen käsitys että jos käyttäjä kokee päihteeksi tai huumeeksi luokiteltavan aineen itselleen millään tavalla hyödylliseksi, tämä voi johtua ainoastaan joko aineen aiheuttamasta mielenterveyden häiriöstä tai sitten siitä että käyttäjä on addikti muttei suostu myöntämään tätä. Mutta tätäkään he eivät jotenkin halua sanoa suoraan ääneen. En tiedä miksi, mutta veikkaisin että käsitys tuntuu heistä toisaalta yhtä yksioikoiselta ja hölmöltä kuin se tuntuu itsestänikin, mutta toisaalta he eivät oikein haluaisi muuttaakaan sitä. Kun aihe sitten koetaan niin vaikeaksi ja jopa tabuksi, olen havainnut keskustelujen kääntyvän erittäin vikkelästi aiheen vierelle.

Skeptisyydestä on tietysti hyötyä. En moiti häntä, joka suhtautuu epäilevästi, jos joku tyyppi ryhtyy vaan yhtäkkiä ylistämään päihteitä ja huumeita. Mutta välillä pitäisi osata olla skeptinen myös poliittisia rakenteita ja omien, piintyneiden käsitysten ja mielikuvien totuudenmukaisuutta kohtaan.



---