Blogi 2009



---



12.12.2009 la

Timo heitti ihan hyvän vastauksen puolueiden tarpeellisuuteen, joka on sellainen, jonka intuitiivisesti ymmärtää ilman suurempaa pohjatietämystä. Jos vaikkapa noin puolet kansanedustajista keskustelee keskenään, muodostaa eriävistä näkemyksistä huolimatta kompromissiratkaisun, ja ryhtyy yhtenäisenä rintamana ajamaan tätä kompromissiratkaisua läpi, heillä on hyvä todennäköisyys voittaa hajanainen vastapuoli, joka ei ole järjestäytynyt heidän kompromissiratkaisuaan vastaan. Tämä on käytännöllinen tapa saada asioita tapahtumaan suurin piirtein itse haluamallaan tavalla, ja siksi ymmärrettävää. Jos puolueet kiellettäisiin, kansanedustajat luultavasti joka tapauksessa muodostaisivat pimeitä puolueita saavuttaakseen etua suhteessa muihin kansanedustajiin, ja tätä olisi vaikea estää. Puolueita ei siis oikein voi kieltää, joten parempi niitä lienee suosia.

Tätä kai nuo vieraskirjan kommentaattoritkin vähän tarkoittivat. Taas yksi juttu, jota koulun yhteiskuntaopin tunneilla voisi opettaa. Sitten olisi metrossa ehkä vähemmän niitä ärsyttäviä "Jos äänestämällä voisi vaikuttaa, siitä olisi jo tehty laitonta" -tarroja, jotka kunnon kansalaisena revin pois on sight. Sama koskee "Kaikki erilaisia. Kaikki samanarvoisia." -tarroja.

Johtaisiko suora demokratia siihen, että kaikki kansalaiset ryhtyisivät klikkiytymään puolueiksi ja "käymään kauppaa" keskenään tehtävistä päätöksistä? Tuskin. Vaalisalaisuuden takia ryhmäkuria olisi mahdotonta valvoa. Kansanedustajilta vaalisalaisuutta toisaalta olisi älytöntä edellyttää, koska sitten kansalaisella ei olisi keinoa varmistaa, toimiiko hänen äänestämänsä ehdokas yhtään täysipäisellä tavalla virassaan.



---



10.12.2009 to

Voisiko joku kertoa, mihin puolueita tarvitaan? Mikseivät kaikki kansanedustajat ole itsenäisiä?

Kysymys nousi mieleeni akuutisti kun äänestettiin tekijänoikeuslaista, ja ryhmäkurin avulla yritettiin painostaa kansanedustajia tekemään päätös, jota itse vastustan.

Voidaan toki esittää historiallisia näkökohtia sille, miksi puolueita on, mutta sittenkin pitää kysyä, onko nykyinen puolueiksi jaottelu relevantti nykymaailman yhteiskunnallisten kiistakysymysten demokraattisen käsittelyn kannalta, vaiko vanhentunut.



---



7.12.2009 ma

Teen tarkennuksen. Tyttöystävä sanoi, että kirjoituksessani 6.12.2009 su (2) esittämäni vedenkeitin-insidentti ei vedonnut häneen siksi, että se oli machoilua, vaan siksi, että määrätietoinen toimintani ehkäisi potentiaalisen riidan. Hän kun seisoi tumput suorina siksi, että hän jäi miettimään kuuleensa ehkä jossain kuuman veden irrottavan putkista metallia, mutta hän ei ollut varma pitäisikö siihen uskoa, ja harkitsi esimerkiksi kemistiäidilleen soittamista ja asian selvittämistä. Mutta sitten kun vaihdoin vedet, mitään selvitettävää ei enää ollut. En itse täysin ymmärrä, kuinka juuri tuossa olisi ollut potentiaali riidalle, mutta olisihan siinä saattanut. Puhuttiin jotain että jatkossa voisin vaikka näyttää häntä käsittelevät blogikirjoitukset hänelle, ennen kuin julkaisen ne. Tämän oikaisun halusin myös kirjoittaa, vaikka tyttöystävä sanoi että ei tarvitse.



---



6.12.2009 su (4)

Kyllä minua Mäntässä tultiin iskemään, mutta silloin ei seksi kiinnostanut, joten suoriuduin näistä naisista eroon aika nopeasti. Nykyään välillä vähän kaiholla miettii sitäkin yhtä lyhytjalkaista tyttöä, jonka jalat olivat niin lyhyet, että kun hän istui baarin tuolille minua vastapäätä, polveni osui hänen haaroväliinsä, jota hän painoi sitä vasten, mutta hänen polvensa ei ylettynyt minun haaroihini. Se oli hämmentävän ihana iskuyritys, vaikkei minua silläkään kertaa kiinnostanut. Tai yksi, joka soitti minulle yöllä voihkimispuhelun ja halusi että tulen panemaan häntä. Sillä kertaa olisin jopa lähtenyt, mutta vanhempani nukkuivat, enkä halunnut herättää heitä tai vastailla kysymyksiin siitä, minne olen menossa tähän aikaan.

Olin pikkukaupungin kingi, enkä edes tiennyt sitä, koska kysymys kingeydestä ei kiinnostanut minua. Monet naiset, jotka arvioni mukaan olivat korkean profiilin naisia ulkonäön, persoonallisuuden tai mitattavien saavutusten perusteella, yrittivät iskeä minua. Mutta kiinnostuksen puutteen lisäksi olin liian kersa vakavaan seurusteluun, ja tiesin sen jollakin tasolla itsekin. Miehetkin tulivat joskus iskemään, tai muuten vain ottivat asiakseen selittää baarissa kovaan ääneen, että olen nero, tai että "Sun pitäis mennä markkinointialalle! Sä myit ittes mulle heti kun kävelit sisään!" Tällainen oli aina mukavaa, mutta se ei koskaan ollut "upeaa" tai poikkeuksellista - minun elämäni vain oli sellaista.

Ehkä sitten alkoi seksi kiinnostaa kun tajusin, ettei ole itsestään selvää että olen kova jätkä, ja tulikin sellainen olo, että kaipaan vähän vahvistusta. Tai sitten tämä on ikäkausikysymys ja aikuistumisen oire. Mutta sitä paikkaa, jossa minä olen kingi, ei enää ole olemassa muualla kuin muistoissani. Ihmiset, jotka arvostivat minua, varmaan arvostavat minua edelleen, mutta he ovat hajaantuneet ympäri Suomea, enkä heitä enää niin usein näe. En ole surullinen, koska kingeyteni ei tehnyt minua onnelliseksi.

Ja jotta tämä nyt tulisi suoraan sanottua, en kuvittele että olisin enää Mäntän kingi. Eihän koko kaupunkia ole enää edes olemassa, kun oli tuo kuntaliitos...



---



6.12.2009 su (3)

En tiedä tuleeko tästä hyvää merkintää. En kirjoita sitä siksi, että haluan kirjoittaa, vaan siksi, että istun junassa ja mulla on tylsää. Mutta tuosta itsensä mainostamisesta. Tuntuu siltä, etten ole ihan tajunnut, miten se kuuluisi tehdä. Minulla on jotain ennakkokäsityksiä siitä, jotka saavat minut toimimaan huonosti tilanteissa, joissa ihmisten tulisi mainostaa itseään. Olen tottunut siihen Mäntässä, että kaikki tuntevat minut ja useimmat pitävät minusta. En ikinä yrittänyt mitään. Tässä nyt käytetään sellaisia ehdottomia sanoja kuten "kaikki" tai "ikinä", mutta joo, lukija varmaan osaa pehmentää niitä päässään niin että päästään realistiselle tasolle.

Tein vain juttuja, jotka kiinnostivat minua, ja olin oma itseni. Ja sitten minusta tuli tunnettu. En ikinä tavoitellut sitä, enkä ikinä estänyt sitä tapahtumasta. Mutta nyt on niin, että ei Helsingissä jokainen vastaantulija tunne minua, ja siitä on minulle sikäli haittaa, että olen omaksunut tämän tietyn käytösmallin, joka pohjautuu siihen, että minut tunnetaan. Siksi pitäisi osata mainostaa itseään, luoda hyviä ensivaikutelmia, sen semmoista. Mutta ennen sitä siitä puuhasta pitäisi opetella nauttimaan. Ja tyhmien ihmisten kanssa juttelemisesta nauttiminen ei ole selviö. Mutta se on opittavissa, koska tyhmäkin ihminen voi olla hauska ja mukava ja sympaattinen ja hyvä sängyssäkin. Tyhmällä ihmisellä voi jopa olla karismaa ja auktoriteettia.

Yksi juttu, mikä iskemiskulttuurissa minua haittaa, on että vaikka olen vähän asiaa lukenut jostain Pelimiehen käsikirjaa vastaavista kirjallisista tuotoksista, minulla ei ole käsitystä siitä, miten voisin sekä omaksua naisiin vetoavan olemuksen - siis sellaisen, joka vetoaa ensi silmäyksellä - että nauttia itse puuhasta ja kokea olevani oma itseni. Kokea tekeväni jotain mielekästä.

Nyt voi sitten kysyä että kun tyttöystäväkin jo on, miksi sitä pildeä pitää muualta repiä. Tätä periaatettani en kuitenkaan nyt kyseenalaista. Kai se on niin, että täytyy, koska avoimessa suhteessa se on sallittua. Ei osaa olla tekemättäkään sitä. Inhosin iskemistä pitkään, koska se tuntui mielestäni vaikealta ja suorastaan epäreilulta, mutta alan kumminkin oppia pitämään siitä jonkin verran. Ehkä haluan myös ottaa selvää, onko tyttöystäväni todella maailman ihanin nainen, kuten nyt uskon, vai onko jossakin joku joka olisi edes yhtä ihana. Koska sitten ajatus tyttöystävän menettämisestä olisi minulle vähemmän lohduton. En aktiivisesti pelkää menetystä, mutta onhan se nyt aina mahdollista että jotain tapahtuu. Vaikka joku kuolonkolari. Ja etsinnän lomassa saa pildeä, mikä on ihan jees, ja voi vaikka päätyä hauskoille jatkoille.

Pilden saamisessa ei auta erityisen paljon että on "Tuukka Virtaperko" tai "internetjumala". Joskus olen silläkin saanut, mutta useimmiten en. En oikein ole keksinyt, miten kääntää tuollaista edukseni siinä nopeiden ensivaikutelmien maailmassa, joka esimerkiksi baari on. Brassailu kumminkin on mautonta, ja ei minuakaan sitten kumminkaan enemmistö ihmisistä, joiden kanssa voisin olla kiinnostunut harrastamaan seksiä, edes tiedä. Eli oikeastaan pitäisi yrittää tehdä vaikutus joillain ihan muilla keinoilla. Ai niin, ei saa edes "yrittää". Pitää vain tehdä. No joo joo, tuon minä jo kyllä tiesin.

Ehkä homma sitten lähtee käyntiin sillä, että vaiennan pahat äänet päässäni ja muistuttelen itseäni ajatuksissani siitä, että olen hyvä tyyppi. Siitä tulee aina vähän parempi olo.

Palataan tähän tyttöystäväni ihanuuteen vielä. Minä oikeasti uskon, että kaikista tapaamistani ihmisistä tyttöystäväni on se, jonka kanssa olen onnellisin. Ero muihin on sen verran suuri, että olen huolestunut. Onko onnellisuuteni näin riippuvainen yhdestä ihmisestä? Onko tämä yksi ihminen näin vaikeasti korvattavissa? Se ei ole hauskaa! Tämä on minulle siis suurin piirtein metafyysinen kysymys. Haluan elämääni toivoa pahan päivän varalle, jos jotain hirveää sattuisi tyttöystävälleni tai meidän väleille, ja siksi säädän. Jotta löytäisin jonkin paikan, jossa olisi yhtä ihania ihmisiä, ja jonkin mahdollisimman varman tavan saada heidät pitämään minusta. Haluan tietää, että niitä ihania ihmisiä on olemassa. Jossain. Jos joskus sattuisi tarvitsemaan.



---



6.12.2009 su (2)

Olen ihan armottomassa darrassa Tampereella. Minulla on nälkä, toisaalta melkein laatattaa. Mutta yritän nyt kirjoittaa ajatuksiani muistiin, kun niitä kerran on.

Torstain blogimerkintä kuulemma antaa minusta väärän kuvan. Useamman eri palautteen antajan mukaan vaikutan kylmältä ja kovalta. Nyt voisin heti aluksi selventää, että seksi tunteiden kanssa on mielestäni parempaa kuin seksi ilman tunteita. Tätä pidin itsestään selvänä. Se ei ilmeisesti sitä ole. Mutta sitten jotkut ryhtyvät selittämään minulle, että "ethän sä oikeasti ole tollainen".

En nyt tiedä onko minulla mitään kiinnostusta ryhtyä mainostamaan sitä, kuinka vitun hyvä tyyppi olen. Tai on joo. Jos ajatellaan jotain luovia proggiksia, tykkään mainostaa lahjakkuuttani. Mutta tuntuu siltä että jos ryhtyisin listaamaan hyviä puoliani ihmisenä, siinä menisi niin kauan että kuulijan kiinnostus lakkaisi kesken.

Ääh, laatattaa. Emäntä Tampereella tuli sammuttamaan vierestäni pyörivän törkeän lampun, jonka varjostimessa on sydämenmuotoisia reikiä ja joka on punainen. Sanoi, että helpottaa krapulaani. Olin muuten eilen aika, no, lähestulkoon nolossa kuosissa. Olin ollut Mäntässä ja en ollut saanut muutamaan päivään. Sitten, kun päädyin Tampereelle, kassini olivat niin siniset että yritin iskeä joka toisen vastaantulijan. En edes saanut.

Mutta lisää hyvistä puolistani. Sanon sen, että jos ne listaisin, ei kukaan sitä edes uskoisi. Ja se olisi minusta vähän loukkaavaa. Annan itsestäni mieluummin uskottavan kuvan kuin toden kuvan. Niin moni ihminen tässä maailmassa on kusipää, että jos minä sanon olevani sellainen myös, se menee läpi. Ehkä tämä on joku ilmentymä siitä että olen perin juurin kyllästynyt olemaan erilainen. Mutta ei tämäkään toimi. Pitää vaan purra hammasta ja kääntää erilaisuutensa voimavaraksi, kun ei siitä eroonkaan pääse. Kyllähän minä siihenkin sinänsä pystyn.

Laatattaa vielä enemmän, vatsassa on ppiikkilankaa.

Minä olen kiltti tyyppi enkä kovin hyvä iskemään, mikä johtuu pohjimmiltaan siitä etten jaksa yrittää. Ehkä pelkään torjutuksi tulemista. Mutta joo, olen hellä ynnä muuta semmoista. Tykkään tosi paljon silitellä tyttöystäväni selkää. Teen siihen kuvioita, välillä vaihdan kuviota, välillä teen vain jotain ennakoimatonta dadaa. Ja tykkään harjata hänen hiuksiaan. Usein teen niin pyytämättä jos ne ovat takussa, mutta olen tähän mennessä aina tehnyt niin myös pyydettäessä, ja yleensä harjaan niitä ihan liian kauan. Niissä ei enää ole takkuja, mutta harjaan silti, kun se tuntuu minusta hyvältä.

Mutta sitten kun on tämä juttu, että kiltti mies ei saa pillua. Ehkä siksikin annan itsestäni tämmöisen kuvan täällä. Tuossa muutama päivä sitten oltiin tyttöystävän kanssa meillä, tai siis minun asunnossani, keittiössä. Minä tiskasin ja hän laittoi ruokaa. Hän oli laittanut vedenkeittimeen vettä, mutta sitä oli liian vähän ruuanlaittotarkoitukseen. Siispä hän lisäsi raanasta kuumaa vettä vedenkeittimeen. Kielsin häntä tekemästä niin. Sanoin että kuuma vesi irrottaa vesiputkesta metallia, ja se maistuu vedessä. Selitin tämän aika lunkisti ja "ylhäältä alaspäin" -meiningillä. Kun hän ei oikein osannut reagoida tähän, vaan seisoi vain siinä tumput suorina ja katsoi minua, otin vedenkeittimen pois telineestä, johon hän oli sen jo ehtinyt laittaa, kaadoin kaikki vedet lavuaariin, täytin kylmällä vedellä ja laitoin takaisin telineeseen kuumenemaan. Sitten käänsin selkäni ja jatkoin tiskaamista. No miten hän reagoi tähän? Hän ryhtyy kaulailemaan minua ja vaikuttaa ihastuneelta. Kyllä sinänsä tykkään machoilla, mutta joskus minusta tuntuu ihan vähän surulliselta että tuollainen käytös tekee vaikutuksen naisiin. Ehkä olen niitä idealisteja, jotka haaveilevat paremmasta maailmasta, jossa kenenkään ei tarvitse edes osata käyttäytyä vittumaisesti ja muita huomioonottamattomasti.

En ole enää varma onko minulla nälkä, vaiko laatattaa, vai kenties molempia. Ei, kyllä se taitaa olla laatta. Pöntölle.

Äh, laatta ei tullut. Meinasin vain nukahtaa pää pöntölle.



---



6.12.2009 su

Nimi : Talviunilla
  
Viesti : Uusi kuva Minä-sivullasi on hieno. Sävyt ovat harmoniset, panoraamasommittelu toimii mulle tuossa ja tykkään siitä, että se kuvastaa kauniisti kans vuodenaikaa. Ja uusi kampaus tuli esiteltyä, Guybrush Threepwood. :)

Tuoreeseen blogimerkintääsi liittyen: Pohdiskelet sukupuolirooleja, piparin vonkaamista ja äijäilyä, mistä voisi syntyä kuva, että olet laskelmoivampi tai tunnekylmempi kuin millainen kuva mulle on susta reaalimaailmassa syntynyt. Sulla on hellä kosketus. Se on silti määrätietoinen, ei mitään räpellystä. Olet romanttinen ja huomioonottava.
  
  4. joulukuuta 2009 4:09:00
 
Vastaus : Kirjoitin tähän vastaukseksi aluksi dadaa, mutta sitten tuli mieleen ihan asiaakin. Mietin joskus aiemmissa blogimerkinnöissä, ehkä tänä tai viime vuonna, etten oikein arvosta haaveilemista. Ja niin olen oikeasti ajatellutkin, että se on jotenkin turhaa tai ajanhukkaa. Mutta ehkä kaikki se haaveilu auttoi minua siinä että musta tuli romanttinen, vaikka en teininä rakastanutkaan ketään niin että olisi ollut vastarakkautta. Luulen että se oli jonkinlaista harjoittelua, ja luulen että teen mielessäni semmoisia juttuja useinkin. Muissakin jutuissa kuin romantiikassa. En vain kutsu sitä harjoitteluksi, koska sanaan "harjoittelu" liittyy mielessäni ikävä ja työläs konnotaatio, mutta tuota teen ihan itsestään, ilman tietoista ohjausta.

Musta on jotenkin... liikuttavaa kuulla että nykyään pidätkin mua huomioonottavana.

Kello on 1:35. Np: meidän biisi. :) Joo ja alan tajuta miksi haluaisit kiharat hiukset. :)



---



3.12.2009 to

Päässäni liikkuu nyt monia asioita. Alan ensinnäkin innostua filosofiasta samaan tapaan kuin pari vuotta sitten, tosin ehkä hieman rauhallisemmin. Mutta:

1.

Puhuin joskus vuosia sitten vähän vähättelevästi raiskauksen uhreista. Olen kumminkin tajunnut, että jos raiskatuksi tuleminen vie herkältä ihmiseltä kyvyn nauttia seksistä, se on aika paha juttu. Useimmiten se ei näin kuitenkaan taida tehdä.

2.

On jännä juttu kuinka naiset ovat kouluttaneet minut pahikseksi. Sain joskus osakseni pettymyksen ilmauksia ja korjausyrityksiä, kun olin jotenkin liian kiltti. Keittiöni oli hirveä läävä, eikä puhtaita astioita ollut, mutta en olisi saanut tiskata naispuoliselle vieraalle kuppia, vaan minun olisi pitänyt ohjastaa hänet tiskaamaan sellainen itse. Yksi toinen nosti leukaani ja sanoi että minun pitäisi olla jotenkin määräilevämpi tai jotain, ja piti minua kivana mutta ei antanut seksiä. Ja kyllä sitä minun kaltainen nörttikin hiljalleen oppii sanomaan "Tiskaa, huora" ja ehkäisemään hiljaisen, vaivaantuneen hetken heittämällä vähätteleviä tai nolostuttavia kuitteja.

Rumien puhuminen sängyssä oli ajatus, jota johonkin aikaan kammoksuin. Ajattelin, etten keksisi mitään. Joskus BDSM-sessioiden aikana heitin kuitenkin aikani kuluksi jotain kuitteja, ettei tarvitsisi hiljaakaan olla - subi kun oli subspacessa eikä siksi puheliaalla tuulella. Ja yllättäen ne olivatkin kuulemma hyviä. Opin, että faktojen toteaminen on usein tarpeeksi rumien puhumista. Kommentoi kuinka märkä nainen on, tai että tuntee kyrvällä hänen kohdunkaulansa. Kaikkea ei ehkä tarvitse sanoa. Kerran olin päällä ja fantasioin naisen kaulan menevän läpi pleksiseinästä, jonka takana olisi vettä ja nainen olisi hukkumassa, ja laukeaisimme yhtä aikaa ennen kuin häneltä lähtisi taju. Mutta sitä en sanonut ääneen itse tilanteessa, koska se olisi ehkä ollut vähän rajua.

Naiseen vetoaa usein myös se, että häntä kutsuu jollakin hellittelynimellä, johon liittää etuliitteen pikku. Ei väliä vaikka nainen painaisi sata kiloa. Ehkä jos nainen painaa yli sata kiloa ja on lisäksi 20 senttiä pidempi kuin itse olet, se olisi vähän koomista, mutta naisen ei oikeasti tarvitse olla pieni.

Ja sitten fyysinen voima nyt vaan helposti vetoaa. Helppo tapa saada fyysistä voimaa on ostaa jotkut noin viidentoista kilon puntit. Jos niillä tekee muutaman minuutin ajan sarjoja per päivä, aikaa ei kulu paljon paskaakaan, ulkonäön kohenemiseen ja sänkypainiin tarvittava lihasmassa kasvaa, ja lisäksi sarjojen jälkeen on euforinen hyvänolontunne, johon voi jäädä koukkuunkin. Muut lihakset kehittyvät mielestäni riittävästi naimalla. Mutta jos käsilihaksia yrittää treenata sänkypainin avulla, ongelma on siinä että nainen saa yhtä paljon treeniä kuin sinäkin, eikä häviä kuten hänen kuuluisi. Tai siis minun mielestäni kuuluisi. Ja naisilta saamani palautteen mukaan myös naisten itsensä mielestä kuuluisi. Ainakin useimmiten.

Mitä punttien nosteluun vielä tulee, niin semmoista ei sitten pidä tehdä, että treenaa pelkästään hauista. Sitten hauis on ihan massiivinen ja muu käsi ruipelo, ja se näyttää hoopolta. Todettakoon myös, että venyttelyä en ole koskaan pitänyt tarpeellisena - on ajankäytöllisesti parempi ratkaisu aloittaa kevyemmillä painoilla niin etteivät lihakset revähdä tai kangistu, vaikka ei venyttele. Vastaanottavalle osapuolelle venyttely on kuitenkin eduksi, jotta jalat saisi mahdollisimman levälleen.

Oli miten oli, nämä nyt ovat toki preferenssikysymyksiä. Itse tykkään aloitteellisista naisista, jotka pitää pistää kuriin. Jotkut hiljaisemmat ja herkemmät eivät varmaan tarvitse tämmöisiä avuja, mutta heistä minun on vaikea pitää, kun he eivät tarjoa tarpeeksi ärsykkeitä. Ja tyhmistä naisista on todella vaikea pitää elleivät ole kiimaisia. Ulkonäkö ei naisessakaan ole keskeisintä, sillä persoonallisuus ja älykkyys saa monennäköisen naisen näyttämään hyvin kauniilta, ja huono persoonallisuus toisaalta saa kauniinkin naisen näyttämään rumalta, esimerkiksi heinäsirkalta tai lumiukolta.

On syytä ymmärtää, että keskinkertaisenkin näköinen nainen voi olla helvetin hyvä sängyssä. Itse asiassa nimenomaan keskinkertaisen näköinen nainen on hyvä sängyssä - parhaan näköisten ei tarvitse yrittää, joten he eivät usein myöskään yritä. Lisäksi vanhemmat naiset ovat usein myös parempia sängyssä kuin nuoremmat. Tämä ei välttämättä edes johdu kokemuksesta, vaan paremmasta itsetunnosta ja ehkäpä suuremmasta kiimaisuudesta. Muistelen kuulleeni tutkimuksesta, jonka mukaan miehen seksihalut ovat korkeimmillaan jossain about 19 vuoden iässä, mutta naisen vasta jossain about 30 vuoden iässä.

Voidaan ajatella, että itsetunnon puolesta miehelle olisi hyvästä, että hän ainakin kerran elämässään bylsäisisi todella hyvännäköistä naista. Mutta hyvän seksin vaikutus itsetuntoon on mielestäni silti suurempi kuin kumppanin kauneuden. Eräänlaisena statussymbolinakin kaunis nainen voi toimia, mutta itse en tämmöisiä juttuja ehkä ymmärrä kovin hyvin, kun ajattelen naisia pikemminkin yksilöinä kuin minuuteni ekstensioina. Sen kuitenkin myönnän, että houkutus mennä iskemään hyvännäköistä naista on paljon suurempi kuin houkutus mennä iskemään jotakuta muuta.

Kyrvän koolla on väliä, ja lisäksi paksuudella on enemmän väliä kuin pituudella, ellei halua pornotähdeksi. Jos kyrpä on pieni, sitä voi kasvattaa Andropeniksellä. Kuulemma se toimii. Sekä pituuden että paksuuden luvataan kasvavan, pituuden neljä senttiä puolessa vuodessa, ja paksuuden sentin puolessa vuodessa. Vaikutus on pysyvä. Jotkut naiset haluavat yhdyntäkipujen vuoksi nimenomaan pientä, mutta heitä on kuitenkin vähemmän. Yleensä tällaiset naiset ovat rakenteeltaan siroluisia. Oli miten oli, kyrvän koko harvoin nousee persoonallisuutta oleellisemmaksi tekijäksi.

Myös ihastumista ja rakastumista olen miettinyt. Onko parempi kumppanivalinta sellainen, joka iskee heti ensi katsomalta kuin miljoona volttia, vai sellainen, jonka seura vain tuntuu hyvältä, kunnes sitä yhtenä päivänä, ehkä kuukauden päästä, huomaa olevansa ihastunut ja sitten rakastunut. Jotenkin tuntuu siltä, että jälkimmäinen olisi parempi. Jälkimmäisen tapauksessa ihmiset ihastuvat toisiinsa enemmän sellaisina, kuin he oikeasti ovat. He eivät huomaa esittää toisilleen mitään. Kokemuksen puutteen vuoksi en voi itse sanoa tästä aiheesta mitään lopullista, mutta sitä voisi tutkia tieteellisesti.

Ja ettei nyt jäisi väärää kuvaa, niin äijäilyn voi vetää yli, ja olen tehnyt niinkin. Lopputuloksena on pahantuulisia naisia ja "Eikö me voitas olla vaan kavereita?" -kitinää. Seksin saaminen on konstikasta tasapainottelua toisen huomioimisen ja omien mielihalujen seuraamisen välillä. Ei kannata esittää jotain, mitä ei ole. Toki naiselle voi valehdella ummet ja lammet tuloistaan ja ammatistaan, jos haluaa vain panon ja jos on luita ja ytimiä myöten aito valehtelija. Mutta jos ei ole, niin on parempi olla tekemättä niin, vaikka "pelimiehet" tuollaista kerskuisivatkin tehneensä. Minä olin hermostunut ja heikko kun tapasin tyttöystäväni ekan kerran, mutta tokalla kerralla käänsin asetelman jo edulliseksi. Ja joo, on luojan lahja että jotkut naiset eivät ole turhan tarkkoja siitä keitä panevat, koska muuten en olisi itse saanut tarpeeksi seksiä voidakseni kehittyä vahvaksi ihmiseksi, joka on panemisen arvoinenkin jo.

En nyt muista, mikä kohdan 3 piti enää olla. Jätetään siis tähän.



---



1.12.2009 ti -- 3.12.2009 to

Vanhoja vieraskirjamerkintöjä:



Nimi : S
   
Viesti : Uusin blogimerkintä pisti miettimään - taas. Mielestäni koko tasa-arvohölinä kuuluu siihen kategoriaan puheenaiheita, joissa ei ole hirveästi järkeä kun ajattelee perinpohjin loogisesti (miten mitataan ihmisarvo? miten voi ylläpitää kokonaisen yhteiskunnan yksilöiden arvojen tasapainoa?), mutta tämä johtuu siitä, että asioita yksinkertaistetaan juurikin niitä "tyhmempiä" kansalaisia varten (ja osittain heidän toimestaan). Puhuisin ehkä mielummin syrjinnän vastustamisesta - siis siitä, että pyritään eroon asiaan liittymättömien ominaisuuksien vaikutuksista (jotka ovat monesti hyvinkin suuria). Tästä on varmaan sinunkin mielestä kollektiivisesti haittaa yhteiskunnalle? Syrjintääkään ei tosin voi absoluuttisesti mitata ja johonkin täytyy vetää raja, tehdä määritelmiä niistä ominaisuuksista.

Saatan siis itsekin ajautua joskus ylistämään pyrkimystä tasa-arvoon, koska se ei ole kaukana siitä mitä tarkoitan. (Tällaisella toiminnalla pitäisi olla termi.)

Jäi muuten vaivaamaan tuo "tyhmempien ihmisten" käsittelysi. Kuten useat (minä mukaanlukien), vaikutat sijoittavasi itsesi "fiksujen" kategoriaan juuri sillä sopivalla tavalla, että olet osa eliittiä, vaikka sinuakin fiksumpia olisi. Siis: se raja joka erottaa "tyhmät", joilla ei ole oikeutta (kyvyn puuttuessa) mielipiteeseen, ja "fiksut", joilla se on, vedetään sinun "alapuolellesi". Se on mielestäni kamala oletus ilman hyviä perusteluita ja ainakin itse pyrin tästä ajattelusta eroon. Tarkennukseksi siis vielä: miten mittaat tyhmyyden, mikä tyhmyys riittää tekemään mielipiteet turhiksi, onko ihminen tuomittu tyhmyyteen geeneissä, onko olemassa erilaisia tyhmyyksiä... jne.

En myöskään missään nimessä hyväksy esimerkiksi uskontoa työkaluksi ihmisten manipuloinnissa koska se pitemmän päälle hidastaisi älyllistä kehitystä. Itse uskon (parhaan tietoni mukaan nykytieteen valossa ei mikään suuri uskonhyppäys), että geeneissä lähestulkoon kaikille on suotu mahdollisuudet korkeaan älykkyyteen, joten yhteiskunnan tulisi pyrkiä avoimuuteen, demokratiaan ja vapauteen (sekä tietysti vaurauteen) jotta tämä potentiaali ajan myötä täyttyisi.

Kaiken tämän kirjoitettuani aloin miettimään oliko kirjoituksesi suurimmaksi osaksi provosointia...
   
  26. maaliskuuta 2009 12:43:30
 
Vastaus : En ole aivan selvillä siitä kuinka syrjinnän vastustaminen ja tasa-arvo mielestäsi eroavat toisistaan. Annan esimerkin.

1a. Oletetaan että erittäin pätevä ihminen ei saa työpaikkaa, koska hän sattuu kammoamaan työhaastatteluja ja suoriutuu niistä siksi huonosti. Työpaikka annetaan vähemmän pätevälle ihmiselle. Tätä ei pidetä syrjintänä, vaan harmillisena sattumuksena, joka johtui työhaastattelun tarjoaman informaation riittämättömyydestä.

1b. Oletetaan että etniseen vähemmistöön kuuluva ihminen ei saa työpaikkaa, koska muut hänen vähemmistöönsä kuuluvat ovat aiheuttaneet työnantajalle suhteettomasti hankaluuksia. Työpaikka annetaan ihmiselle, joka ei kuulu etniseen vähemmistöön. Tätä pidetään syrjintänä.

Mielestäni tilanteiden 1a ja 1b välillä ei ole perustavaa laatua olevaa eroa, vaikka toista pidetään syrjintänä ja toista ei. Kyse on siitä että työnantajalla ei ole riittäviä resursseja antaa jokaiselle työnhakijalle tasaveroista mahdollisuutta, ja siksi hän luottaa yleistyksiin valitessaan, kuka saa työpaikan.

Jossakin menee aina se raja, jonka jälkeen informaation hankkiminen on lopetettava ja on tyydyttävä yleistyksiin. Siksi täydellisen syrjimättömyyden saavuttaminen on täysin mahdotonta. Sen takia esitän näitä omia mallejani. Niiden saavuttaminen on ainakin teoriassa mahdollista, vaikka sitä, että ne on saavutettu, ei voikaan verifioida.

Mutta myönnän toki että siitä, että informaatiota ei ole mahdollista hankkia rajattomasti, on haittaa yhteiskunnalle.

Sitten tuosta oletuksesta, jota pidät "kamalana", mutta jonka myönnät tekeväsi itsekin. (Miksi teet sen, jos se on kamala?)

Ensinnäkään ei ole mitään tiettyä rajaa, joka erottaa tyhmät ja fiksut. Tässä tekstissä tyhmyys--fiksuus on liukuva skaala. Virkkeen "...haluaisin että mitä fiksumpi ihminen on, sitä korostuneempi hänen itsenäinen arviointikykynsä on päätöksenteossa, ja mitä tyhmempi ihminen on, sitä korostuneempi sosiaalisen kontekstin vaikutus on päätöksenteossa." pitäisi tehdä tämä selväksi. En siis ole jakamassa ihmiskuntaa kahteen kastiin.

Toiseksi, minulla on tieteellisesti pätevät perusteet pitää itseäni fiksuna, sillä älykkyyttäni on mitattu (kts. merkintä 7.1.2006 la). Lisäksi minua on usein kiitelty älykkyydestäni.

Kolmanneksi, mikään määrä tyhmyyttä ei riitä tekemään jonkin ihmisen mielipidettä yleisellä tasolla täydellisen turhaksi.

Minusta uskonnon vaikutus älykkyyden evoluutioon on länsimaissa pienehkö, koska uskonto ei näyttele valtavaa osaa useimpien ihmisten elämässä. Ainoa älyllinen ala, jota uskonnollisuus vaikuttaisi suoraan haittaavan, on filosofia, ja useimmat ihmiset vaikuttaisivat tulevan toimeen heikoillakin filosofisilla kyvyillä.

En sanoisi että geeneissä lähestulkoon kaikille on suotu mahdollisuudet korkeaan älykkyyteen, kun ei se niin ole muillakaan aloilla. Ihmisestä ei tule hyvää painonnostajaa jos on ruumiinrakenteeltaan ektomorfi tai endomorfi. Eikä ihmisestä tule hyvää koripalloilijaa jos on lyhyt. Eikä minusta tule hyvää kickboxingin harrastajaa, koska lantioni rakenteen vuoksi en voi potkaista kovin korkealle. Miksi älykkyydessä esiintyisi oleellisesti vähemmän variaatiota kuin näissä ominaisuuksissa?

Todennäköisesti ihmisten geneettinen potentiaali älykkyydelle jakautuu suurin piirtein Gaussin käyrän mukaan, ja jos näin on, ei ole niin että valtavalla enemmistöllä ihmisistä olisi "korkea" geneettinen potentiaali älykkyydelle.

EDIT: Loppujen lopuksi, nyt kun mietin asiaa, tajusin mitä kai tarkoitit syrjinnän vastustamisen ja tasa-arvon välisellä erolla. Syrjinnän vastustaminen on pyrkimys syrjinnän välttämiseen silloin kun syrjintää voidaan välttää ilman kohtuuttomien uhrausten tekemistä. Tasa-arvo taas on saavuttamaton ideaali, jota jotkut haihattelijat kuitenkin yrittävät saavuttaa.



Nimi : S
   
Viesti : Ainiin piti laittaa tämä huvin vuoksi: http://www.hs.fi/juttusarja/johannakorhonen/artikkeli/Heit%C3%A4+myytti+m%C3%A4keen/1135244587454
   
  26. maaliskuuta 2009 12:47:55
 
Vastaus : "Tasa-arvo joko on tai ei ole." Mitä paskaa. Täydellistä tasa-arvoa ei koskaan ole.



Nimi : Ida
   
Viesti : Mutta mikä ihmeen merkitys keskiarvolla on tässä tapauksessa? Tohon tasa-arvoisen yhteiskunnan määrittelyyn se ei musta kelpaa. Yhtä hyvin voisimme laskeskella mediaaneja, hajontoja tai muita vastaavia tilastollisia lukuja, kunkin tarkoitusperän mukaan.

Kysymykseni kuuluu siis; haluammeko yhteiskunnan, jossa ihmiset ovat keskimäärin yhtä tasa-arvoisia? Yhtä hyvinhän valtaosan laskennallinen tasa-arvo voisi olla jopa pakkasen puolella, kunhan muutaman tasa-arvolukemat olisivat riittävän suuria positiivisia lukuja. En sano että tavoiteltava tilanne olisi sellainenkaan, jossa suurimman osan tasa-arvo olisi samoissa lukemissa (eli hajonnan ja mediaanin kautta lähestytty tasa-arvo), mutta musta se on jo parempaan suuntaan. Pitäähän se paremmuuden laatu myös perustella.
   
  26. maaliskuuta 2009 20:37:34
 
Vastaus : Minä haluan yhteiskunnan jossa vähäisestä hyödystä ei makseta suurta hintaa. Onneksi yhteiskunnasta saadaan varsin tasa-arvoinen ilman kohtuuttomia uhrauksia. Niin ikävää kuin onkin sanoa näin, niin meillähän on asiat täällä Suomessa varsin hyvin. Voi niitä parantaakin. Kysymys on vain siitä miten.



Nimi : Wolkvogel
   
Viesti : Nykyinen "kaikille saman verran" -tasa-arvomallin perimmäisenä ideana on yhteiskuntarauhan maksimoiminen.

Ensinnäkin, on olemassa tietty minimiansio, jolla ihminen selviää. Mikäli tulot jäävät tämän rajan alle, ne eivät yksinkertaisesti riitä kattamaan perustarpeiden kustannuksia. Esim. Kela maksaa työttömälle yht n. 600€ (?), mikä jäänee reilusti tämän rajan alle, sillä tähän 600€ täytyy lisätä vielä kaikki yksilön esim. perheeltään saama ei-rahallinen apu, joka on pois samoista yhteiskunnan varoista kuin Kelan tukikin.

Kuitenkaan työttömän yhteiskunnalle tuottama hyöty ei ole 600€/kk, luultavasti se on kokonaisuudessaan useita tuhansia miinuksen puolella. Silti työttömille maksetaan avustusta, sillä muuten tämä joutuisi hankkimaan elantonsa keinoilla, jotka saattaisivat olla yhteiskunnan kannalta vielä haitallisempia, esim. varastelemalla.

Vastaavassa tilanteessa oltaisiin, jos kaikille maksettaisiin palkka suoraan kaavalla [hyöty-haitta], sillä kaikki työssä käyvätkään kansalaiset eivät varmasti tuota yhteiskunnalle 600€/kk nettohyötyä.

Tälläisessä yhteiskunnassa yhteiskuntarauhaa järkkyttäisi pienrikollisuuden lisäksi myös monet muut levottomuudet. Ei voida olettaa, että alle minimiansioilla elävät alistuisivat elämään kurjuudessa hyödyllisempien kansalaisten eläessä yltäkylläisyydessä. Syntyisi kansanosa, jonka ei kannata edes yrittää olla hyödyksi yhteiskunnalle sillä heidän panoksensa ei kuitenkaan riittäisi edes elättämään heitä itseään. Heidän kannattaisi lähinnä yrittää kaataa nykyinen yhteiskunta. Se, miten paljon haittaa he yhteiskunnalle onnistuisivat aiheuttamaan riippuu useasta seikasta, mm. heidän lukumäärästään ja "paremman luokan" pakkokeinojen tehokkuudesta, mutta arvioisin sen jokatapauksessa ylittävän "työttömyysturvasta" (eli yhteiskunnalle alle minimiansion verran hyötyä tuottaville maksaman avustuksesta) koituvat kulut.

Vaikka henkilön elintaso ylittäisikin minimirajan, ei tämä silti poista sitä faktaa, että yksilön kannattaa ajaa itselleen mahdollisimman suurta elintasoa. Vähemmän hyödyllisten yksilöiden kannalta ei ole mitään hyötyä edistää yhteiskuntaa, jossa hyödyllisemmät yksilöt saavat suuremman osan tuotosta kuin he.

Jos valmiudet jakautuvat yksilöiden kesken Gaussin käyrän mukaisesti oletettavasti myös yksilöiden "hyötypotentiaali" noudattaa tätä kärää. Puolet kansalaisista ovat siis keskiarvoa hyödyttömämpiä (vaikkakin useimmat vain nimellisesti), jolloin he saisivat keskiarvoa vähemmän hyötyä yhteiskunnalta, jolloin heidän ei olisi järkevää toimia tälläisen yhteiskunnan saavuttamiseksi.

Tälläistä ongelmaa ei ole meidän yhteiskunnassa, jossa kaikien uskotellaan olevan yhtä hyödyllisiä, vaikkei näin olisikaan. Kun ansiot eivät jakaudu gaussin käyrän mukaan vaan henkilöt saavat samaa palkkaa hyödyllisyydestään huolimatta, eikä suurin osa väestöstä saa muillakaan keinoilla koskaan tietää tarkkaa "hyödyllisyyssijoitustaan" suurin osa ei tiedä, millaista järjestelmää hänen kannattaisi edistää eikä intressieroja synny.

Siltikin Gaussinkäyrän ääripäiden ansioeroja voisi olla hyödyllistä korostaa sillä siten kannustetaan "huippuosaajia" (ja samalla kaikkia jos kukaan ei voi varmasti tietää, kuuluuko tähän joukkoon) yrittämään kaikkensa ja siten tuottamaan maksimimäärä hyötyä ja toisaalta tekemällä vähiten hyödyllisistä "varoittava esimerkki", jotta pelkällä työttömyysturvalla eläminen ei houkuttelisi keskivertokansalaisia. (Tässä kylläkin törmätään edellä esitettyihin ongelmiin ja itse uskon pelkän "huippuelintason" tavoittelemisen olevan riittävä kannustin työntekoon suurimmalle osalle kansasta).

Tämän mallin mukainen ihanneyhteiskunta olisi siis sellainen, jossa kukaan ei tiedä omaa hyödyllisyysarvoaan mutta jossa kaikki silti tekevät parhaansa hyödyttääkseen yhteiskuntaa, sillä periaatteessa he voisivat olla "huippuosaajia" jotka saavat huippupalkkaa. Palkkaluokkia olisi (pelkistetyimmillään) kaksi: "normaali" ja "huippu". Tätä voisi kutsua vaikka "lottovoittoyhteiskunnaksi" sillä ihanneyksilöt käyttäytyisivät samalla tavalla kuin himolottoajat: yrittäisivät viikko toisensa jälkeen saavuttaa päävoiton vaikka todennäköisyydet ovatkin heitä vastaan. Käytännössä henkilöt kuitenkin saavat viitteitä omasta hyödyllisyydestään elämänsä mittaan vaikka sitten ÄO-testissä, joten nykyisestä yhteiskunnasta lottoon siirtyminen ei olisi saumatonta.
   
  27. maaliskuuta 2009 18:40:55
 
Vastaus : Tämä vaikuttaa pahuksen hyvältä tekstiltä. Tässä on juuri se sosiaalinen ulottuvuus otettu huomioon, mitä en itse ole niinkään ottanut. Pakko kysyä nyt, etten jää väärään luuloon: onko tämä teoria omasi?

Voi olla että tässä mallissa on jotain ongelmia, mutta minä en ole toistaiseksi huomannut yhtäkään mainittavaa ongelmaa. Tuntuu siltä että avasit pari solmua päässäni. Ymmärrän tätä tasa-arvohömpötystä nyt paremmin. Ihmisille ei ole kannattavaa totuudenmukaisesti kertoa, että he ovat eriarvoisia, koska tieto omasta vähäisestä arvostaan katkeroittaa ja demotivoi ihmistä, ja siten vähentää hänen arvoaan entisestään!

Ihmiset ovat kyllä aika ahneita kun eivät pysty hyväksymään todellisuutta. Lemipivirteni kuuluukin: "Nöyryyttä, hiljaisuutta, Jumala rakastaa."

Tällaista se reaalipolitiikka kai sitten on. Ihmisten manipulaatiota. Siinä on kyllä ongelmansakin, koska tasa-arvohömpötyksistä seuraa haitallisia ilmiöitä, kuten se että ihmiset todella uskovat siihen, ja alkavat siksi kannattaa vaikkapa ongelmallista maahanmuuttoa.



Nimi : Wolkvogel
   
Viesti : "Pakko kysyä nyt, etten jää väärään luuloon: onko tämä teoria omasi?"

En ainakaan tietoisesti kopioinut sitä mistään, mutta esim. John Rawls:in "Tietämättömyyden verho" kävi kyllä mielessä tuota kirjoittaessa.

Rawlsin teorioista lisää: http://fi.wikipedia.org/wiki/Oikeudenmukaisuusteoria
   
  28. maaliskuuta 2009 22:01:58
 
Vastaus : Minusta tämä on käytännönläheisempi teoria kuin tietämättömyyden verho. Lyhyesti sanottuna tietämättömyyden verho on erittäin teoreettinen teoria.



Nimi : niggis
   
Viesti : Olihan tuo eilinen kirjoitus aprillipila?
"Jostakin syystä liian kovat arvot eivät ärsytä minua samalla tavalla kuin liian pehmeät."

Ok, teesi: koulukiusaaminen on hyväksyttävää, koska se parantaa kiusaajien itsetuntoa ja täten edistää heidän terveyttään ja asemaansa, mikä on hyvä asia, koska sosiaalisesti agressiivisina yksilöinä he ovat yhteiskunnan funktionaalisen rakenteen kannalta hyödyllisempiä ihmisiä kuin kiusatut, jotka eivät useimmiten kykene pitämään puoliaan ja ovat näin ollen funktionaalisesti alempiarvoisia.
   
  2. huhtikuuta 2009 15:34:14
 
Vastaus : Tässähän en väitä mitään yleistä, vaan kerron vain miten itse suhtaudun asioihin emotionaalisella tasolla. Olen eri mieltä esittämästäsi teesistä, mutta pointti on siinä että teesisi ei -ärsytä- minua. Koen että teesisi perustuu hyvään lähtökohtaan ja siinä on vain ymmärretty väärin se, kuinka tätä lähtökohtaa käytännössä tulisi edistää. Liian pehmeissä arvoissa minua risoo se itse lähtökohta, jota en voi ymmärtää.

Ongelma tuntuu olevan siinä että liian pehmeiden arvojen kannattaja vaatii hyväksymään itseisarvoiksi sellaisia asioita kuin onnellisuus ja hyvinvointi, kun taas minä en suostu hyväksymään mitään asiaa itseisarvoksi lukuunottamatta "arvoa", "Laatua", "hyvyyttä" tai "itseisarvoa" itseään. Kun tämä näkemyksellinen ristiriita nousee keskustelussa esiin, keskustelu muuttuu useimmiten jankkaamiseksi eikä etene enää mihinkään. Perimmäinen ristiriita vaikuttaisi siis olevan siinä että vastustan itseisarvon käsitettä. Minulla on syytkin tähän selitettynä Nonconceptualityssä. Syissä on ongelmia ja teksti, jossa ne ilmaistaan, on kesken, mutta perusajatus saattaa ilmetä jo tuosta tekstistä. Pyrkimykseni on selittää syyt paremmin myöhemmin.

Liian kovien arvojen kannattajat harvemmin vaikuttavat vetoavan itseisarvon käsitteeseen. En ole esimerkiksi kuullut oikeistolaisten ökyporvareiden sanovan vakavissaan, että raha olisi itseisarvo, enkä usko heidän ajattelevan niin. He vain haluavat rahaa, koska sillä voi ostaa kaikkea kivaa. Filosofiset kysymykset eivät ylipäätään vaikuta kiinnostavan liian kovien arvojen kannattajia. Tämä on sinänsä surullista, mutta fakta on ettei kukaan voi olla kaikkien alojen asiantuntija. Minusta on suoraselkäistä etteivät nämä tyypit ryhdy puhumaan roskaa asioista, joita eivät ymmärrä. Ajattelen näin koska koen eläväni filosofisesti alkeellisessa maailmassa, jossa olisi monissa tapauksissa moraalisempaa olla puuttumatta filosofiaan kuin ottaa riski siitä että sen kehitys häiriintyy entisestään.



Nimi : Wolkvogel
   
Viesti : Mitä mieltä olet tekijänoikeuksista ja nettipiratismista? Tuolla länsinaapurissahan Piratebay:n oikeudenkäynti on nostanut aiheen pinnalle, ja Piratpartie:n jäsenmäärältään viidenneksi suurimmaksi puolueeksi (http://piraattiliitto.org/uutiset/2009/04/jasenvyory-piratpartietiin-kaynnistyi-heti-tuomion-jalkeen).
   
  18. huhtikuuta 2009 17:52:56
 
Vastaus : Mielenkiintoinen linkki.

Nettipiratismi on tullut jäädäkseen ja rikastuttaa tavallisten ihmisten elämää. Nettipiratismista huolimatta monet artistit pystyvät elämään työllään. Ihmiset eivät osta levyjä vain kuunnellakseen musiikkia, vaan kyseessä on ikään kuin hajautettu mesenaattipalvelu. Sitten on tietysti myös lp-intoilijat.

Kulttuurin pitäisi olla ilmaista (media- ja järjestelykustannuksia lukuunottamatta) ja taiteilijoille pitäisi maksaa kohtuullista palkkaa tai apurahaa valtion toimesta. Kulttuurin tekemisellä tarvitsee voida tulla tunnetuksi, mutta ei tarvitse voida tulla rikkaaksi. Jos haluaa tehdä hyvää kulttuuria, riittää kunhan on varaa normaaliin elämiseen ja työkaluihinsa. Kulttuurin välineellistäminen on huono lähtökohta.

Kirjoitustesi perusteella vaikutat muuten mielenkiintoiselta tyypiltä.



Nimi : TUMMIZA
   
Viesti : "taiteilijoille pitäisi maksaa kohtuullista palkkaa tai apurahaa valtion toimesta"

Tuukkah! miksen minedes tienny että sinoot näin ihana ihmine.

Mutta tässä on toki lievähkönä ongelmana se, että miten taiteilijuus määritellään,
pitääkö olla tutkinto paskan länttäämisessä aaltopahville, vai vaaditaanko suuren yleisön hyväksyntä, vai riittääkö se, että itse kokee olevansa artisti.
   
  18. huhtikuuta 2009 22:31:16
 
Vastaus : Arvelen, että tutkinto ei riitä. Moni ihminen voi suorittaa tutkinnon mutta silti epäonnistua saamaan aikaiseksi mitään kovin kiinnostavaa. Tutkintoihin painottaminen on sitä paitsi hieman epäreilua, sillä esimerkiksi kirjailijuuteen ei ole olemassa mitään kunnollista koulutusta, mutta kuvataiteeseen on. Miksi siis pitäisi olla niin, että kuvataiteilijalta edellytetään tutkintoa apurahan saamiseen, mutta kirjailijalta ei?

Taidekoulutuksen on tarkoitus ylläpitää perinteitä ja auttaa ihmisiä saamaan aikaiseksi jotain kiinnostavaa. Taidekoulutuksen tarkoitus ei ole olla suora puoltava tekijä apurahojen saamiseen. Sittenhän syrjittäisiin sellaisia, jotka eivät opetusta tarvitse, koska opiskelevat itse tai ovat muuten vain riittävän hyviä. Huomautan myös, että perinteiden ylläpitäminen ei ole keskeinen päämäärä suurimmassa osassa taidetta.

On selvää että se ei riitä että kokee olevansa artisti. Sittenhän apuraha pitäisi myöntää kelle tahansa, joka sitä pyytää.

Jos vaikka bändi tekee levyn, voidaan ottaa tilastot netistä ladattujen kappaleiden myynnistä ja levymyynnistä, ja laskea siitä kuinka suosittu proggis on kyseessä. Nettisivujen kävijämääriä voidaan seurata. Taidenäyttelyn kävijämääriä voidaan seurata. Suosion ylittäessä tietyn kynnyksen artistille voidaan alkaa maksaa palkkiota. Tässä on otettava huomioon paitsi suosiopiikit, myös suosion pitkäkestoisuus.

Aloittaminen on siis tehtävä ilman tukea. Se eka juttu, josta tulee suosittu, on tehtävä muun työn ohessa. Tämä siksi että lienee äärimmäisen vaikeaa selvittää, kuka pystyy tekemään hyvän ekan jutun ja kuka ei.

Näistä esittämistäni ohjenuorista voi olla poikkeuksiakin. Esimerkiksi klassinen musiikki ei välttämättä ole riittävän suosittua ylläpitääkseen suosiollaan niitä instituutioita, joita se tarvitsee. Tällöin voidaan todeta, että kyseessä ei ole pelkästään luova taiteellinen projekti vaan myös perinteiden vaalimiseen ja historiaan liittyvä projekti, ja antaa apuraha siitä huolimatta ettei proggis ole hirmu suosittu. Klassisessa musiikissa on myös perusteltua edellyttää apurahan hakijalta koulutusta, sillä tuolla alalla opiskeltavaa tosiaan on varsin paljon, eikä voi vaalia perinteitä jos ei tunne niitä.

Sitten on myös "taidemusiikki", joka ei ole suosittua eikä perinteikästä, mutta jonka voidaan katsoa olevan "korkeakulttuuria", ja siksi tukemisen arvoista. Tällaiseen musiikkiin en ole kovin perehtynyt, enkä osaa sanoa siitä paljoa. Jos tällainen musiikki tutkii uusia musikaalisia ilmiöitä, uusia soittimia tai uusia tapoja käyttää olemassaolevia soittimia, sitä voidaan tukea sillä perusteella että se tutkii uusia ilmiöitä ja on ennenkuulumatonta musiikkia, jonka ennenkuulumattomuuden asiantuntija voi vahvistaa, vaikkei sen hienoja nyansseja keskivertoihminen ymmärräkään.

Tarkennukseksi vielä, kun sanon että kulttuurin pitäisi olla ilmaista, en tarkoita esimerkiksi että festarilippujen pitäisi olla ilmaisia tai kattaa vain tapahtuman järjestämiskulut. Festareiden järjestäminen on kovaa työtä, eikä se ole pääasiassa taiteellista luomistyötä. Festarit tuntuvat viihtyvän oikein hyvin markkinatalouden viitekehyksessä, eikä niitä tarvitse ottaa sieltä pois.



Nimi : AH
   
Viesti : Googletin ja tuo NoSP näytti jokseenkin hardcorelta. Tuolilla tarkoitetaan oletettavasti puheenjohtajuutta. Kuulisin mielelläni tästä lisää. Mikä oli meininki, mitä tapahtui ja miten päädyit mukaan? Eikö tarvittu tohtorintutkintoa? Substanssikin vähän kiinnostaa.
   
  4. toukokuuta 2009 0:39:39
 
Vastaus : Päädyin mukaan koska tarjosin Imaginaarista fenomenologiaa julkaistavaksi tuonne. Tuolloin en tajunnut että se on puutteellinen/kesken. Sitä ei julkaistu, mutta minuun otettiin myöhemmin yhteyttä, koska puheenjohtajista oli pulaa. Tohtorintutkintoa ei tarvittu, vaan englannin kielen taitoa ja jonkin verran esiintymistaitoa. Kokemus puheenjohtamisesta ja kokoustyöstä oli varmaan plussaa. Sinänsä esiintymisessäni oli parantamisen varaa. Aloitin viisi minuuttia myöhässä, koska en huomannut että nyt jo voi aloittaa. En myöskään osannut sytyttää valoja silloin kuin valot piti sytyttää. Katkaisimia oli liian monta eikä niitä oltu nimikoitu. Mutta minulle ei oltu annettu mitään toimintaohjeita etukäteen, ja sain positiivista palautetta suorituksestani, joten nämä tekijät huomioonottaen en ole huonolla mielellä.

Ensi kerralla pyydän kyllä ohjeita etukäteen siinä tapauksessa että niitä ei lähetetä. Olin olettanut että kokouksessa olisi pöytäkirja, sillä sellainen on ollut muissa tilanteissa, joissa olen toiminut puheenjohtajana tai nähnyt jonkun muun toimivan puheenjohtajana, mutta pöytäkirjaa ei ollutkaan. Tosin suunnitelmani meni sikälikin mönkään että aikomukseni oli osallistua koko tapahtumaan ja seurata, miten muut puheenjohtajat toimivat, mutta mahataudin vuoksi en jaksanut osallistua muuhun kuin oman osuuteni ensimmäiseen puoliskoon ja saunailtaan. Jälkimmäinen oli hyödyllinen tapahtuma ns. verkostoitumisen kannalta. Timolla ja minulla on eräs projekti, josta en toistaiseksi ole ilmoittanut näillä sivuilla mitään, ja sitä kohtaan osoitettiin mielenkiintoa.

Olin niin kipeänä että vaikka kuulin sanat sekä äänensävyt, joilla ne sanottiin, filosofisesta substanssista jäi käteen hyvin hyvin vähän. Meininki oli kuitenkin hyvä. Kävin elämäni ensimmäisen kerran Pinnissä.



Nimi : Keittiöpsykologi
   
Viesti : Olet klassinen esimerkki koulukiusatusta, joka purkaa pahoinvointiaan mukarankkaan sarjakuvaan ja älylliseen pätemiseen. On toki hyvä asia, että olet aikoinaan osannut etsiä väyliä tilanteen helpottamiseksi. Arvet ovat kuitenkin jääneet ja kohdistat vihasi mm. koululaitokseen. Olet ollut "enemmän" kuin muut ja siitä olet myös saanut kärsiä. Pyrit välttämään ajatusta siitä, että et ehkä olekaan keskivertoa lahjakkaampi yksilö. Kyllä, olet lukenut filosofiaa ja hallitset laajan sivistyssanojen kirjon. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että sinulla olisi tarjottavana jotakin suurta. Jos ja kun teoreettisen filosofian opinnot pääsevät alkuun, opit ehkä sijoittamaan omien aikaansaannoksiesi merkityksen oikeaan mittakaavaan: sinulla ei todellakaan ole mitään filosofiaa mullistavaa tarjoattavanasi. Sama pätee myös moniin muihin pohdintoihisi: vaikka kuvittelet omaavasi korkeamman luokan gnoosista, et niin tee. Vaikka kyllähän toki kaikki kolme faniasi poimivat mielihyvin tiedonmuruset jalkojesi juuresta.

Omasta pahoinvoinnista ja epäonnistumisista on turha syyttä muita. Tämä on villi luonto ja oikeudenmukaisuutta on turha perätä. Turha puida nyrkkiä koululaitosta kohtaan, joka ei havainnut ylimaallisia kykyjäsi. Peli on kylmää. Elä tai kuole. Älä vingu.
   
  11. toukokuuta 2009 22:37:35
 
Vastaus : Osan tästä tiesin etukäteen. Silti kerrot sen minulle. Et ehkä ole huomannut kirjoitusteni takana kukkivaa epävarmuutta ja itsensä tiedostamista, vaikka olen sitä muun ohella ja lopetuksissa yrittänyt tuoda esiin. Tai sitten kirjoitat siitä minulle, koska haluat antaa minulle syyn ja tilaisuuden sanoa tämän ääneen - ehkä autat minua.

Loput vaikuttaisi olevan perusteetonta tai epärelevanttia. "Kyllä, olet lukenut filosofiaa ja hallitset laajan sivistyssanojen kurjon. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että sinulla olisi tarjottavana jotakin suurta." En ole väittänyt näin. Yksin noista aineksista ei synny jotain suurta tarjottavaa. Motivaatio ja luovuus ovat tärkeämpiä. Jouni Mömmökään ei välttämättä osannut montaa sivistyssanaa tai ollut lukenut filosofiaa. Stick man -argumenttisi ei siis toimi.

Et perustele lainkaan miksei minulla olisi mitään filosofiaa mullistavaa tai korkeampaa gnoosista tarjottavanani. Toiseksi, olen vasta 21, ja kolmanneksi, haluan purkaa paineita.

Omasta pahoinvoinnista ja epäonnistumisista on turha syyttää myös itseään. Mutta syyttely onkin sellaista turhuuksilla kikkailua, ja terve ihminen pitää turhuuksista kuten lapsi leikkimisestä. "Oikeudenmukaisuutta on turha perätä" - plää plää plää. Anna Politkovskajan murha on sinusta varmaan asia, jonka selvittämiseen ei kannata uhrata aikaa?

"Älä vingu." Entä jos se on kivaa? Mitä syytä olisi silloin olla vinkumatta?

Kolmesta fanista sanon, että kolmekin fania voi riittää. Toiseksi, niitä faneja on hiukan enemmän kuin kolme.

Oma vastaukseni on sisällöltään lempeä mutta muodoltaan ankara. Suuruudesta siteeraan Swami Vivekanandaa, joka ilmaisee paljon ystävällisemmin:

"Maailman suurimmat ihmiset ovat kuolleet tuntemattomina. Tuntemamme Buddhat ja Kristukset ovat vain kuin toisen luokan sankareita verrattuna suurimpiin ihmisiin, joista maailma ei tiedä mitään. Satoja tällaisia tuntemattomia sankareita on elänyt kaikissa maissa hiljaisesti työskennellen. Hiljaisuudessa he elävät ja hiljaisuudessa he kuolevat; ja ajan kuluessa heidän ajatuksensa löytävät ilmaisunsa Buddhissa ja Kristuksissa; ja nämä jälkimmäiset me tulemme tuntemaan. Ylevimmät ihmiset eivät pyri saamaan arvostusta tai mainetta tiedoillaan. He jättävät ajatuksensa maailmalle; he eivät esitä vaatimuksia itselleen tai perusta kouluja tai järjestelmiä omissa nimissään. Heidän koko luonteensa kavahtaa sellaista ajatusta. He ovat puhtaita Sattvikoja, jotka eivät voi koskaan herättää huomiota, vaan ainoastaan sulaa rakkaudessa..."

Hyväksyn työläisen osan ja epäylevän osan, jos se on minulle langetakseen.

Vielä kolme kysymystä sinulle:
1. Kuka omaa korkeampaa gnosista?
2. Miten korkeamman gnosiksen omaaminen eroaa sen ilmentämisestä?
3. Etkö itse alistu omalle kritiikillesi, kun vingut siitä kun minä vingun? Vai onko tässä kyseessä "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan" -ilmiö?



Nimi : Keittiöpsykiatri
   
Viesti : Mietiskelin, että mikähän edellisen kirjoittajan motiivi on omalle avautumiselleen. Ehkä hän ei pidä siitä, että joku saa arvostusta, vaikka arvostus kirjoittajan mielestä kuuluisi ennemminkin hänelle itselleen. "Minä olen lahjakkaampi ja älykkäämpi kuin tuo ja kyllä minäkin nyt osaisin kirjoitella tekstejä ja piirrellä sarjakuvia. Miksi kukaan ei ole huomannut minua?"

Osaatko sanoa itse? Yleisesti Keittiöpsykologin kommentin sävy voitaisiin tulkita katkeruudeksi, mutta voihan siellä tietysti olla myös mitä tahansa muutakin taustalla. Jokatapauksessa se oli mielestäni aika epäkohteliasta. Ehkä motiivina oli ainoastaan tulla pätemään (fail) ja/tai tulla aiheuttamaan mielipahaa.

Virtaperkon sivistyssanojen käyttö ei mielestäni ole briljeeraamista, vaan yksinkertaisesti asioiden kirjoittamista simppelimmin. Olisi hankalaa kirjoittaa käsitteitä auki tekstiin. "Sivistyssanojen" käyttö pitkien määritelmien sijaan on itseasiassa ihan järkevää.

Asiasta toiseen, haluaisin tietää, mikä on sellainen asia, jonka haluaisit tietää, mutta mitä et vielä tiedä? Itse olen harrastanut tällaista suhteellisen usein. Määrittelen jonkin mielenkiintoisen asian, josta en vielä tiedä oikeastaan mitään ja sen jälkeen otan selvää. Tyydyn tosin aika usein vain ainoastaan wikipediaan ja googleen, mutta kyllä siitäkin saa riittävän tyydytyksen tiedonjanoon. Muiden tiedontarpeita kyselemällä oppii myös aika paljon muista ihmisistä. Olen outo, tunnustan.


Toivottavasti Tuukka saat muuten jossain vaiheessa lisäyksiä sarjakuviin!
   
  12. toukokuuta 2009 22:13:04
 
Vastaus : Haluaisin tietää miten voin kuluttaa vähemmän aikaa pääni sisään hautautumiseen ja enemmän aikaa käytännön toimintaan, joka on jollakin tavalla tuottavaa. Siivoaminen, piirtäminen, soittaminen, ihmisten tapaaminen, ruoanlaitto, ym.

Lisäyksiä on jo tullutkin muutama, mutta en oo laittamassa nettiin, ainakaan toistaiseksi. :)



Nimi : Keittiöpsykologi, keittiöpsykoosi
   
Viesti :
Ok. Oli todella lapsellinen veto avautua täällä vieraskirjassa. Sen lisäksi, että aiheutan mahdollista mielipahaa, osoitan oman typeryyteni. Miksi helvetissä edes tein niin? En tiedä. Tuskin olisin itse kyennyt yhtä kypsään vastaukseen em. aivottoman provokaation jälkeen.

Ehkä lopulta ainoastaan turhan mahtipontiset toivekuvat filosofian saralla aikaansaivat naivin mekkalointini. Nöyryys tulee kuitenkin löytymään akateemisten filosofian opintojen myötä.

Summa summarum, Virtaperko on fiksu sälli ja toivin hänelle menestystä elämässä. Muun muassa valmiit maalaukset vuosilta 2003-2004 miellyttivät minua äärimmäisestä Palsan imitoinnista huolimatta. Menen nyt häpeämään.

Onnea pääsykokeisiin.
   
  13. toukokuuta 2009 21:25:20
 
Vastaus : Jos totta puhutaan, filosofian suhteen olen menettänyt osan illuusioistani ja törmännyt siihen että yritän sanoa uudestaan, eri muodossa, sitä minkä jotkut ovat jo tajunneet ja sanoneet. Tämä muoto on ehkä hienompi tai tarkempi, mutta mullistavasta uutuudesta ei liene kyse.

Palsan imitointia en kutuisi "äärimmäiseksi", sillä moni palsamaisuus on jätetty pois ja ainoastaan tiettyjä aspekteja Palsan taiteessa on kultivoitu.

Pääsykokeista en ikävä kyllä usko pääseväni läpi, koska en ole lukenut tarpeeksi, mutta kiitos kuitenkin. Hauska myös kuulla että pidät maalauksista.



Nimi : Necromancer
   
Viesti : Terve Tuukka. Kuule pysyisit vaan sarjakuva piirtäjänä. Sarjakuvasi on hauskoja ja naureskelen niille vedet silmissä silloinkin kuin en lue niitä. Mutta sulla on ongelma:
Sä pyrit olemaan niin saamarin tekotaiteellinen massasta erottuja. kattelin sun taidetta (oikeesti aika huonoja piirroksia. laita innovatiiviset jutut sarjakuviin) ja luin sun tekstejä kuten sen sun yläasteen päättäjäis puheen. aika tiukkaa kamaa mutta sun kaltaset tyypit on vähän ongelmallisia. niin erinomaisia että niistäkin tulee massaa. Mä olen erilainen. Dissaan porukkaa siinä missä sinäkin mutta ymmärrän myös maailman realiteetit ja että kaikessa ei voi olla massaa vastaan. susta semmonen utopistinen massavastaisuus loistaa. jätkällä on "12 kielinen kitara" jälleen jotain jolla korostaa omaa tekotaiteellista mahtavuutta. sun lyriikkasi on aika tylsiä ja mitään sanomattomia. en yritä loukata. haluan vain potkaista polveen ja sanoo että Haloo. Maailma ei pyöri niinkuin sitä toivoo. Oletan että jätkä kannattaisi Piraatti puoluetta jos on piraatti. Mä sanon että Järjestäytymätön piratismi on kannattavinta koska silloin piratoitavissa tuotteissa säilyy laatu. Studio aika maksaa, kamat maksaa, joku tekee musiikkia harrastuksen sijasta työkseen ja laittaa siihen kaikkensa. siksi on hyvä että joku ostaa sen tuotteita ja maksaa laadusta että piraatit saa latailla hyvää kamaa.
   
  7. heinäkuuta 2009 21:57:08
 
Vastaus : Mitä vittua? En pyri olemaan tekotaiteellinen. Joskus en vain pyri olemaan kovin taiteellinen.

Pyrin erottumaan massasta, koska minut on lapsesta saakka erotettu massasta. Toisaalta myös erotun massasta, eli olen onnistunut siinä mihin olen pyrkinyt ja mihin muut ovat yrittäneet minua rohkaista. Kolmanneksi, erotun massasta, koska ne asiat, joita tykkään tehdä, väistämättä erottavat minut massasta.

"Oikeesti aika huonoja piirroksia" on lausunto joka ei anna minulle mitään informaatiota, kun töitäni useat muut kehuvat. Luultavasti, jos vastaat tähän, dissaat niitä muita. On myös mahdollista että olet selannut joitain pikaluonnoksia joissa on jotain tikku-ukkoja, ja luulet että ne ovat parasta mihin pystyn.

En ole kaikessa massaa vastaan. Joissakin asioissa olen. Oletko sitä mieltä että minun pitäisi kätkeä mielipiteeni, vaikka uskonkin niihin tosissani?

Tiesitkö että 12-kielinen kitara on soittamisen ja äänensävyn kannalta erilainen kuin kuusikielinen kitara? Ne kuusi lisäkieltä eivät ole siinä koristeina. Onko 12-kielisen kitaran omistajan kiellettyä kertoa omistavansa 12-kielinen kitara? Oletko huomannut, että soitan myös kuusikielistä kitaraa, enkä ollenkaan dissaa sitä?

Lyriikoista totean että olen kuullut niin massiivisen huonoja lyriikoita ettei omissani mitään hävettävää ole.

Piraattipuoluenäkemyksesi on käytännössä perusteltu, mutta en jaksa lakata unelmoimasta maailmasta jossa lait ja moraali eivät ole ristiriidassa keskenään, eikä tätäkään lähestymistapaa tuhoon tuomittuna voi pitää.

Tässä vieraskirjassa sinä erotut massasta, koska et osaa oikeinkirjoitusta. Tällä kertaa olen kuitenkin massan puolella ja suosittelen oikeinkirjoitusta sinullekin.

Näyttää siltä että sinua vain sapettaa se että tykkäät sarjakuvistani, mutta sitten kulutan aikaani kaikkeen muuhunkin, jota et pidä kovin kummoisena. Voin kertoa että se sapettaa itseänikin, sillä haluaisin käyttää suurimman osan ajastani sarjakuviin ja kuvataiteeseen. Mutta en voi sille mitään että sarjakuvien piirtäminen ei juuri inspiroi minua tällä hetkellä. Ikävä kyllä. Sen sijaan teen mitä tahansa mille löydän vain jotain motivaatiota, ja jos motivaationi toimii irrationaalisesti, niin sitten se toimii irrationaalisesti. Elämässäni ei ole enää kyse siitä tuleeko minusta jotain suurta. Olen postmoderni koska muutkin vittupäät tässä maailmassa ovat postmoderneja. Mieti jos Tolstoi olisi jättänyt "Sodan ja rauhan" kesken puolivälissä ja ryhtynyt huonoksi pianistiksi. Se olisi ollut postmodernia.

Se, mitä luulet liiaksi yrittämiseksi, on todellisuudessa siis liian vähäistä yrittämistä.



Nimi : Voisin kirjoittaa tähän puhelinnumeroni, mutta sinulla on se jo.
   
Viesti : Jos käyttäisit sitä, en tulisi tänne noloilemaan.

Koska kukaan ei viitsi vastata minulle, haluan kysyä sinulta:

Pelkäätkö kuolemaa?
Uskotko elämään ennen sitä vai sen jälkeen?

Voiko mikään, esim. rakkaus, olla ikuista, jos se alkaa tänään?
Koska silloin se on ikuista vain eteenpäin tästä hetkestä, toisin sanoen
tarvitseeko ikuisuus menneisyyden?

Eihän sieluja ole? Onhan vain hetki,
jona kävelemme kadulla
jona aurinko paistaa silmiimme ja kaikesta tulee tomua?

Onko se surullista?

Höpön höpön. En ole teennäinen, olen vilpitön, ehkä irrationaalinen.
   
  1. lokakuuta 2009 1:53:02
 
Vastaus : En pelkää kuolemaa itsessään, koska se on väistämätöntä. Jos joutuisin tilanteeseen, jossa henkeni on uhattuna, tuntisin toki luultavasti pelkoa, jota voisi kuolemanpeloksikin kutsua, mutta en nyt oleta että tarkoitit tätä. Jos istahdan alas nojatuoliin ja pohdiskelen sitä tosiseikkaa, että tulen kuolemaan joku päivä, ei tämä herätä minussa pelkoa.

28.9.2005 ke kirjoitin:

"Jos kuolema olisi tullakseen vastaan, minä epäilemättä pelkäisin ja taistelisin säilyäkseni hengissä, mutta en kuoleman pelosta vaan jatkaakseni elämistä, mikäli, kuten nyt, kokisin elämäni olevan kesken. Kuolema sinänsä on minulle arvoneutraali asia. En oikein saa itseäni ymmärtämään, mikä siitä tekee itsessään pelottavan. Minusta ei ole kiinnostavaa yrittää kapinoida sitä vastaan, että oma sielu joskus lakkaa olemasta, mikäli tämä kapina kuitenkin on turhaa. Ennen kuin tietoisuuteni kehittyi hermosoluista ja näiden toiminnoista, minua ei omalta kannaltani ollut olemassa, ja kun kuolen, palaan tähän tilaan. On kyseenalaista onko kuolemassa siis edes mitään uutta. Ainoastaan kuolemisen prosessi tulee olemaan ennen kokematon."

En ole oleellisesti muuttanut mieltäni.

Olen sen verran sekulaarinen että seuraavaa kysymyksesi tuntuu minusta suorastaan hiukan kornilta. Uskon elämään ennen kuolemaa.

En lähtisi väittämään minkään asian olevan ikuista. Kokemukseni teoreettisesta filosofiasta viittaavat siihen että jos objektilla o on ominaisuus "o on ikuinen", joudutaan aika hankalien ja luultavasti tarpeettomien ajatusketjujen äärelle. Sinänsä en kuitenkaan edellyttäisi ikuiselta asialta, että se jatkuu ikuisesti myös menneisyyteen. Mutta tämän perustan ainoastaan lukemiini sanakirjamääritelmiin "ikuisuudelle".

Sielua, siinä mielessä kuin luulen sinun tarkoittavan, ei ole olemassa. Väite "Kaikki, mitä on olemassa, on vain hetki, jolla on attribuutit x, y ja z" taas on epäselvä, koska se sisältää kuvauksen "kaikki, mitä on olemassa", joka on käsitteetön kuvaus, jonka merkitystä ei voida selvittää syystä että propelihattumuminaa. Kirjoitan tästä aiheesta Timon kanssa artikkelia juuri. Se on valmis, mutta tarkistamme sitä vielä.

Lyhennettäköön väite "Kaikki, mitä on olemassa, on vain hetki, jolla on attribuutit x, y ja z" muotoon "p". Seuraavaksi kysyt: "Onko surullista, että p?" Koska p:n merkitys on epäselvä, kysymykseen ei voida vastata. Jos kuitenkin väännän aivoni solmuun ja leikin että kysymykseen voidaan vastata, vastaan: "Ei, se ei lähtökohtaisesti ole surullista. Ja koska suru ei auta sinua eteenpäin elämässäsi, päästä irti siitä että toivoisit asioiden olevan toisin."

Tämä vastaus voi sinusta olla autistisen kusipäinen tai sitten lohdullinen. Kirjoitin vain mitä sait minut ajattelemaan.

Luulen tietäväni kuka olet.



Nimi : Oregonin kovaonnisin kaivosmies
   
Viesti : "--tyttöystäväni puhui viimeksi tänään siitä, kuinka hän saa jätkästä lievän turn-offin, jos käy ilmi että moni tyttö kuolaa tämän perään. Tämä liittyi siihen, että kerroin hänelle pari päivää sitten yhden säätöni kehuneen minua kovasti."

Kerroin, että ala-asteella minua ärsytti huomata luokan tyttöjen vaihtavan yhteistä ihastuksen kohdetta ja kanattavan sitten kimpassa samasta pojasta. Halusin olla erilainen tai tapella ryhmäpainetta vastaan ja ihastuin kivaan poikaan, joka ei ollut alfauros tai klassisessa mielessä komein kaksilahkeinen luokalla. Jossain vaiheessa sopulilaumakin sitten innostuin valitsemastani pojasta ja se tilanne oli turn off. Ja se liittyi siihenkin, kun sanoin etten olisi peruskouluikäisenä tykännyt susta luultavasti, koska olit vissiin huomiohakuinen ja häröpallo.

Musta on hauskaa nähdä ihmisten tykkäävän susta ja sanovan niin ääneen. Saat kehuja useistakin syistä, sarjiksista ulkonäköön ja älykkyydestä avoimuuteesi. Mutta välillä kehuminen on lähtenyt joillakuilla vähän hanskasta. Kun humalainen ylistää sua internetjumalakseen opiskelijabileissä, niin olen toivonut, että aamulla krapulassa ainakin todellisuudentajusi palaa. :)
   
  19. lokakuuta 2009 2:32:16
 
Vastaus : Teemme näemmä samanlaisia typoja? "Jossain vaiheessa sopulilaumakin sitten innostuin..." Olen huomannut että teet keskimääräistä useammin sellaisen typon jossa verbi on ensimmäisen persoonan yksikössä. Mullakin tämä on yleisin tekemäni typo. Kahden pennin narsismitesti. :) Paitsi että narsistia susta ei kyllä saa.

En tiedä olisitko tykännyt musta peruskouluikäisenä. Minusta sinulla on yhä väärä kuva siitä millainen olin silloin. Kun menin ekalla luokalla kuudesluokkalaisten luo selittämään tulleeni Tuukkaus-planeetalta ja kertomaan Hitleristä, motiivina ei ollut huomiohakuisuus vaan yksinkertaisesti sosiaalisuus, vähän kuin itsekin lapsena menit ruokakaupassa höpöttelemään satunnaisille ihmisille asioita. En saanut sellaista kuvaa että sinunkaan motiivina tässä oli huomiohakuisuus. Viimeistään toisella luokalla huomasin kuitenkin, että sosiaalisesti kompetentti henkilö ei toimi tällä tavoin, ja lopetin sen - vaikka olisi toki ollut häröpalloa jatkaa niin tekemistä.

Peruskouluikäisenä pidin häröpalloista, ja heidän seurassaan puhuin itsekin hyvin häröjä. Häröpallot tuntuivat arvostavan minua sosiaalisesti kompetenttina ja suosittuna tyyppinä, joka kuitenkin osaa olla heidänkin kaveri, ja joka myös haluaa olla heidän kaveri eikä vain nauraa heille. Enkä kaveerannut heidän kanssaan siksi, että halusin jonkun antavan minulle huomiota, vaan siksi, että heidän kanssaan keksi hyviä läppiä. Suuremmassa seurueessa otin yleensä kuuntelijan roolin tai yritin lohkaista seurueesta yksi tai kaksi ihmistä, joiden kanssa voisi keskustella tiiviimmin. Ryhmätöissä tosin otin johtajan roolin melkein aina, jotta ne tulisivat tehdyksi hyvin.

On kyllä muutamia tilanteita, joissa innostuin itse häröpalloilemaan suuremmassa seurueessa niin, että se kiinnitti huomiota. Esimerkiksi liikunnantunneilla, kun pelattiin pesäpalloa, jossa olin huono, innostuin heittämään kovaan ääneen kaikenlaista läppää seisoskellessani kentällä. Vittuilin leikkimielisesti kentällä olevalle kaverille, joka ryhtyi jahtaamaan minua kentän ympäri. Olen aika hidas juoksija, joten veikkaan että tyyppi ihan tahallaan ei saanut minua kiinni, koska ei ollut oikeasti vihainen, eikä olisi tiennyt, mitä tehdä minulle, jos olisi saanut kiinni. Luulen että hän halusi vain osallistua show:hun. Itse hän oli kaikin puolin sosiaalisesti kompetentti ja suosittu tyyppi. Ehkä vähän pahiksen maineessa, mutta ei ikävällä tavalla, vaan lähinnä sellaisella tavalla että "tuo tyyppi on maistanut tupakkaa". Toisaalta, muistan että myös hän oli hitaan puoleinen juoksija, joten on mahdollista että hän oikeasti ei saanut minua kiinni. On se silti vähän epätodennäköistä, että kaksi tyyppiä juoksisi täsmälleen samalla nopeudella, ilman että heidän välinen etäisyys kasvaisi tai pienenisi. Itse joka tapauksessa juoksin niin lujaa kuin pystyin.

Tein tällaista, ynnä muuta, monta pesistuntia putkeen. En tiedä, mikä sai minut aloittamaan, mutta sain sellaisen käsityksen, että se oli kaikkien mielestä jokseenkin hauskaa. Jopa opettajan. Ehkä joskus kolmannella-viidennellä liikunnantunnilla opettaja viimein sanoi: "Pidä Tuukka vähän pienempää suuta." Sen jälkeen en inahtanutkaan, enää millään ala-asteen liikunnantunnilla. Eli en tuotakaan käytöstä ihan huomiohakuisuudella kuittaisi, vaan se oli hauskaa sosiaalisuutta, joka toimi. Ei jokainen stand up -koomikkokaan välttämättä ole persoonallisuutensa puolesta huomiohakuinen ja häröpallo, vaan se on rooli, jonka ihminen ottaa, jos vaikuttaa siltä että se toimii.

Joskus läppäni kyllä häiritsivät muiden työntekoa. Tällöin yritin minimoida häiriön, ja minua hävetti muiden häiritseminen. Kukaan oppilas ei kuitenkaan koskaan pyytänyt olemaan hiljaa. Jos opettaja pyysi olemaan hiljaa, olimme hiljaa, mutta usein opettajakaan ei pyytänyt. Ajattelin että jos jotain ei pyydä, ei sitä sitten saakaan. Sen sijaan lukion opettajat monesti keskeyttivät opettamisen hetkeksi ja tulivat kiinnostuneena katselemaan jotain sarjakuvaani, jolle vierustoverit repeilivät. Mielenkiintoinen huomio, josta en tiedä, miten se liittyy asiaan: jostakin syystä vain miesopettajat tekivät tätä.

Joka tapauksessa se, olisitko tykännyt musta peruskouluikäisenä, ei itsessään ole minusta kauhean kiinnostava kysymys, koska tuntuu siltä ettei asiasta voi esittää muuta kuin villejä spekulaatioita. En tiedä mitä menetelmää minun pitäisi käyttää, jotta voisin muodostaa tästä asiasta perustellun näkemyksen.

Jos kehuminen lähtee jollakulla hanskasta, ei se ole minun vikani. Humalaiset ihmiset voivat innostua vaikka leikkimään että juustonaksut ovat lonkeroita, eikä sellaisella hetkellä tarvita jotakin analyytikkoa toteamaan paheksuvalla nenä-äänellä: "Nyt homma on lähtenyt hanskasta." Mutta tuon säädön kohdalla kehuminen ei minusta edes lähtenyt hanskasta, vaan hän vain sanoi, mitä ajatteli.

Huomaa siis, että rinnastan minun ylenpalttisen kehumisen tässä kuvassa harjoitettavaan aktiviteettiin: link=http://www.flickr.com/photos/suviko/3694096392/in/set-72157621033728310/ . Se on vähän kuin tanssiminen - jos sen tekee oikealla meiningillä, niin se yleensä riittää aivan hyvin. Joskus joku on kehunut minua niinkin, että se on hyvistä aikeista huolimatta mennyt yli äyräiden tavalla, joka ei minusta ole ollut viihdyttävä eikä tarpeellinen. Tällöin olen mahdollisimman hienovaraisesti pyytänyt häntä lopettamaan.

(Lopputarkennus: kuvan tyttö ei edes ole humalassa.)



Nimi : EEE
   
Viesti : Piirrätkö enää ollenkaan? Saisit kyllä luvan skannailla töitäsi ja lisätä ne tänne, jos olet jotain tehnyt. Kaikki luonnokset ja piirrokset ovat ihan helvetin inspiroivia, älä siis lopeta niiden tekemistä.
   
  22. marraskuuta 2009 20:22:22
 
Vastaus : Vähän tulee piirreltyä. Vähän tarkoittaa vähän. Ideoimisen kyky ei ole yhtä hyvä kuin 16-vuotiaana, mutta voisi elpyä jos sitä käyttäisi enemmän. Mutta hiukan on kiinnostus mennyt. Tähän on syitä.

Materiaalit
Vituttaa kun jotkut työt on tehty materiaaleille, jotka eivät olekaan happovapaita ja valonkestäviä. Ne tulevat siis tuhoutumaan, ellei niitä konservoida. Niitä ei konservoida, koska olen taiteilijana nobody.

Oheishäslääminen
Vituttaa yrittää itse vaivautua järjestämään taidenäyttelyitä ja sen semmoista. Inhottaa ryhtyä markkinoimaan omaa taidettaan. Tuntuu siltä että muiden pitäisi nähdä saman tien että se on hyvää. Ääni pääni sisällä sanoo: "Missä on tiimipeli? Minä maalaan, hoitakoot muut markkinoinnin!" Ja sitten kun kukaan ei hoida markkinointia, minä en hoida maalaamistakaan.

Ei tulevaisuutta
Minulla ei ole tutkintoa tai muutakaan kuvataiteellista koulutusta, ja vituttaa hankkia semmoista. Turhaa paskaa kuitenkin, sanoo pieni ääni pääni sisässä. Se ei välttämättä ole oikeassa. Kuitenkin se sanoo niin, enkä tiedä miten se vaiennetaan. Ja kun minulla ei tämmöisiä ole, apurahaa on turha odottaa, ennen kuin olen jotain muuta kuin nobody, mitä minusta ei tule, koska en jaksa tehdä töitä, koska en saa apurahaa.

Että monimutkainen vyyhti ja en mene sanomaan etteikö suuri osa ongelmista olisi vain oman pääni sisässä. Voishan sitä ryhtyä taas maalaamaan, joo. Mutta toisaalta voisin lukea Eintalun väikkäriä, jotta saan tehtyä Timon kanssa artikkelia induktion ongelmasta. Koska se on jotain, missä voi saada jonkin tuloksen aikaiseksi. Kun saan taulun valmiiksi, en kostu siitä kovin paljoa. Mutta jos saan artikkelin julkaistua, hyötyisin siitä paljon enemmän. Filosofia muutenkin tuntuu ikuisemmalta kuin kuvataide, taide on semmoista hömppää ja se, minkä valtavirta hyväksyy taiteeksi, on monissa otteissa niin kammottavaa paskaa että olen hieman epävarma siitä onko koko kenttä minun arvoiseni. "Ammun itseäni päähän koska olen postmoderni" -tyyppinen taide elää nykytaidenäyttelyissä vahvana. Toki esim. Picasso on hyvää kamaa. Mutta suomalainen keskivertotaiteilija on aika kaukana Picassosta.

Tässä nyt vastaukseni. Huonoa asennetta ja liikaa mustaa sappea ja kusta päässä mulla saattaa olla, mutta jotenkin pitäisi perustella se, miksi en enää niin paljoa piirtele tai maalaa. Se, että teen sen sijaan filosofiaa, lienee paras syy.

Mutta jos saan syyn piirtää tai maalata, esim. jos joku on pyytänyt minua tekemään kuvitushomman, teen sen, jälki miellyttää minua ja homma on nautinnollista. Saa tehdä tarjouksen.



Nimi : S
Kotisivu : http://tinyurl.com/yf7njtu
   
Viesti : Kuinka paljon olet seurannut ilmastonmuutoskeskustelua? Olen ollut huomaavinani, että maahanmuuttokriittisten (kuten he itseään tykkäävät kutsua) joukossa esiintyy paljon myös skeptisyyttä ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta kohtaan.

Viime aikojen uutiset tutkijoiden vuotaneista sähköposteista ovat saaneet ajoittain vereni kiehumaan kun niitä pidetään jotenkin todistusaineistona suuresta huijauksesta, josta itse en ole nähnyt mitään uskottavia viitteitä. Huonosta tieteestä ja erityisesti politiikasta kylläkin ajoittain.

Mikä näitä ihmisiä ajaa aina salaliittoteorioihin? Alkaa usko ihmisten kykyyn käyttää järkeä maltillisesti mennä kokonaan. Onko samanlaisia ajatuksia, päinvastaisia, vai kiinnostaako edes koko homma yhtään?

Tarkennus: Saatoin implisiittisesti väittää maahanmuuttokriittisiä samoiksi höyrypäiksi kuin nämä skeptikot ovat, mutta se oli vain karkea havaintoni ja mietin oletkohan sinäkin ilmastonmuutos-skeptikko. (Skeptisyys itsessään ei ole välttämättä huono asia vaan sen yleisin ilmenemismuoto tässä asiassa eli höyrypäisyys...)


PS: Onko vieraskirjan vanhat viestit jossain tallessa vai lopullisesti kadotetut? Siis muutkin kuin ne jotka olet blogiisi liittänyt.

PPS: Jos et ole vielä nähnyt Sofi Oksasen haastattelua Tanskan TV:ssä niin pistin sen kotisivukseni. Aika putkiaivoista paskaa suomalaisista (miehistä) jos multa kysyy :)
   
  24. marraskuuta 2009 18:57:31
 
Vastaus : En ole seurannut ilmastonmuutoskeskustelua juuri lainkaan, sillä New Scientistiä lukuunottamatta en lue paljoa uutisia. New Scientistissä puolestaan ei esiinny varsinaista "keskustelua" asiasta, kun on jo selvää, mitä mieltä tiede on ilmastonmuutoksesta, eikä siitä siten tarvitse enää kauheasti keskustella.

Maahanmuuttokriittisyyden ja ilmastonmuutoksen kyseenalaistamisen uskon voivan korreloida, sillä molemmat tuntuvat sopivan sekä tiettyyn oikeistolaiseen arvomaailmaan että "minä vs. maailma" -mindsettiin. Itse kuitenkin teen arvostelmat havaittujen faktojen pohjalta, ja siksi olen sekä maahanmuuttokriittinen että uskon ilmastonmuutokseen. *besserwissermäinen tukanheilautus*

Tuo sähköpostivuoto on valitettavaa skeidaa. Olen kykeneväinen epäilemäänkin ilmastonmuutosta, mutta en tuon sähköpostivuodon takia.

Vanhat vieraskirjat ovat tallessa. Voisin lisätä linkit niihin, niin niitä voisi jopa selata.

Sofi Oksasen äskeinen veto on omituinen. Ensinnäkään ei ole totta, että suomalaismies voi hakata vaimoaan toistuvasti ilman, että se vaikuttaa tuomioon. Muut väittämät, joita hän esittää, kaipaisivat perusteluja. Onko Suomessa miesten harjoittaman väkivallan piikki suhteessa naapurimaihin ja naisten harjoittamaan väkivaltaan? Jos on, johtuuko tämä todella kyvyttömyydestä ilmaista tunteita muuten? Onko Suomessa naisten itsetuhoisuuden piikki suhteessa naapurimaihin ja miesten itsetuhoisuuteen?

Wikipedian mukaan Suomessa miehet tekevät 31,1 ja naiset 9,6 itsemurhaa sataa tuhatta ihmistä kohden. Tanskan vastaavat luvut ovat miehille 19,2 ja naisille 8,1. Tämä viittaisi siihen, että asia on päin vastoin kuin Oksanen väittää - suomalaiset miehet purkavat pahoinvointiaan itseensä sekä enemmän kuin naiset että enemmän kuin lähimaiden miehet, poislukien Venäjän ja Viron, joissa miesten itsetuhoisuus suhteessa naisten itsetuhoisuuteen on vieläkin korostuneempi. (http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_countries_by_suicide_rate)

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkokatsaus "Perheväkivalta Suomessa" toteaa, että naisen riski tulla surmatuksi on Suomessa EU:n 11. korkein. EU:ssa on 27 jäsenvaltiota. Suomi siis sijoittuu keskikastin huonompaan päähän, mikä on mielestäni kohtalainen suoritus, eikä perustele Oksasen "minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa Suomesta" -linjaa. (http://www.optula.om.fi/uploads/3ey309hz08t.pdf)

Samassa katsauksessa todetaan näin: "Maahanmuuttajataustaisten naisten riski joutua henkirikoksen uhriksi oli vuosina 2003–2007 kaksinkertainen kantaväestön naisiin verrattuna. Maahanmuuttajataustaisiin naisiin kohdistuneet henkirikokset olivat pääosin etnisten ryhmien sisäisiä, 67 prosenttia liittyi parisuhdeväkivaltaan. Kantaväestön vastaavista rikoksista ne erosivat siinä, että kytkös alkoholin käyttöön yleensä puuttui (HRSJ)." Tässä "Maahanmuuttajataustainen" tarkoittaa: "Suomessa pysyvästi asuvat ulkomaan kansalaiset pois lukien Ruotsin kansalaisuuden omaavat Suomessa syntyneet henkilöt." Lisäksi: "Selvä ero on myös maahanmuuttajanaisten ja -miesten kuolleisuudessa henkirikoksiin. Vuosina 2003–2007 maahanmuuttajamiesten riski joutua henkirikoksen uhriksi oli sama kuin kantaväestön miehillä, kun taas maahanmuuttajanaisten riski oli kaksinkertainen kantaväestön naisiin verrattuna. Parisuhdeväkivallan uhrina kuoli ajanjaksolla vain yksi maahanmuuttajataustainen mies, kun naisuhreja oli seitsemän." Tämä on lievästi huvittavaa. Miten naisiin kohdistuvan henkirikollisuuden tila olisi suomalaisessa kulttuurissa niin huono, ettei mitään hyvää ole sanottavissa, kun ei-suomalaisiin naisiin - ja nimenomaan naisiin mutta ei miehiin - kohdistuvan henkirikollisuuden tila on vielä huonompi? Sivunmennen sanoen tämä on taas osoitus siitä, kuinka maahanmuuttomyönteisyyttä ja feminismiä on vaikea sovittaa yhteen, vaikka samat henkilöt usein tuppaavat kannattamaan molempia.

Jonkinlaista vastakaikuakin Oksasen näkemys tosin saa: "Miehiin kohdistuu kuolemaan johtavaa parisuhdeväkivaltaa huomattavasti vähemmän kuin naisiin." Oma mielipiteeni on, että tämä kuitenkin johtuu siitä, että useimmat suhteet ovat heteroseksuaalisia, ja miehet ovat yleisesti ottaen taipuvaisempia kaikenlaiseen väkivaltaan kuin naiset. Näinhän se on lähes kaikissa kulttuureissa. Sitä paitsi 71% suomalaisten henkirikoksen uhreista on joka tapauksessa miehiä, eli joo, nainen tapetaan helpommin parisuhteessa, mutta ilmeisesti miehen elämä on suhdestatuksesta riippumatta paljon vaarallisempaa.

Markku Heiskasen teksti "Miesten naisille tekemän väkivallan kehitys ja kokonaiskuva" sanoo seuraavaa: "Tämän tutkimuksen tulosten ero Suomen Usko, toivo, hakkaus -tutkimukseen näkyi juuri siinä, että Ruotsissa tuntemattoman tekemä väkivalta, kuitenkin erityisesti seksuaalinen väkivalta, oli yleisempää kuin Suomessa, ja vastaavasti parisuhdeväkivaltaa oli Ruotsissa vähemmän kuin Suomessa." Eli ilmeisesti nainen saa suhteessa dunkkuun Ruotsissa harvemmin kuin Suomessa, mutta suhteen ulkopuolella useammin. Ok, no, tämäkään ei validoi Oksasen "ei mitään hyvää sanottavaa" -kantaa. (http://www.optula.om.fi/uploads/duks7pq.pdf)

Oksasen asema tässä keskustelussa vaikuttaa minusta nyt sen verran heikolta, etten toistaiseksi kaiva lisää informaatiota. Arvioin että Oksasen kommentit ovat joko feminismin ja suomalaisuutta koskevien stereotypioiden sokaisemaa mussutusta tai kirjamyynnin parantamiseksi heitettyä höpöhöpöä. Toivottavasti edes jälkimmäistä. Jos Oksanen tarjoaisi tutkimustietoa väitteidensä tueksi, harkitsisin niitä kuitenkin uudelleen.

Median tapa käsitellä Oksasen lausuntoja on ollut aika puusilmäinen. Jotkut valittavat että tässä nyt tahrataan Suomi-brändiä. Tämä on minusta samantekevää, eikä yksi Sofi Oksanen sitä paitsi edes pysty koko brändiä tahraamaan. Kyllä ongelmista pitää voida puhua, jos niitä on, mutta vaikuttaa siltä että Oksanen vääristelee tilannetta. Tilanne ei toki ole ongelmaton, mutta se ei ole sellaisella tavalla ongelmainen kuin Oksanen antaa ymmärtää. Miksei kukaan huomauta, että on tieteellistä tietoa, jonka mukaan Oksanen todennäköisesti on väärässä? Miksi valitetaan vain brändistä? Ihan kuin kysymys jostain brändistä olisi oleellisesti tärkeämpi kuin kysymys siitä, miten asia todella on.

Mutta nyt voidaan toki kysyä, ovatko tanskalainen haastattelija tai kotimainen media repineet Oksaselta harhaanjohtavia lausuntoja. Oksanen väittää jotain tämänsuuntaista. (http://www.iltalehti.fi/viihde/2009112510658833_vi.shtml) En oikein tiedä kun en ole sitä originaalia ainakaan vielä nähnyt. Julkisuuden henkilönä oleminen voi kyllä olla vittumaista puuhaa, koska aina tulee joku, joka yrittää laittaa suuhusi sanoja, joita et halua sanoa. Sitä paitsi muistelen lukeneeni joitakin vuosia sitten Nyt-liitteestä, että tanskalaisilla vaikuttaisi olevan jokin tarve antaa juuri Suomesta kuva mahdollisimman synkeänä paikkana. Tarkkaa lähdettä en voi kuitenkaan tarjota.

Lisäys 26.11.2009. Sofi Oksanen Hesarissa: "Kyseessä oli ohjelma, jossa eri maiden stereotypioita lähestytään kirjailijoita haastattelemalla. Tanskalaiset haastattelivat minua kolmen päivän ajan, ja kävi selväksi, etteivät he halunneet perusteltuja ajatuksia vaan iltapäivälehtimäisiä punch-lineja. En tiedä, mitä ohjelmaan on päätynyt." Ai, no tämä taisikin olla vain läppä. Hyväksyttävää.



Nimi : S
   
Viesti : Kiitos vastauksista. Yllättävänkin laajasti ja pätevästi kommentoit perheväkivaltaa ja sen tilastoja. En kuitenkaan ole samaa mieltä siitä että Oksasen "lausahdukset" ovat läppinä hyväksyttäviä. Jos ohjelma haluaa iltapäivälehtimäisiä skuuppeja niin tarviiko niitä niille vultureille antaa... Väärän informaation levittäminen on myös - paremman sanan puutteessa - aika mautonta.

Huomasin nyt vieraskirjat tuosta ylhäältä, pitänee joku päivä vähän selailla. Hauskat nimet noilla mutta mikä/kuka on "macom"?
   
  1. joulukuuta 2009 19:01:49
 
Vastaus : Kyseinen vieraskirjamerkintä vastauksineen päätyi muuten blogimerkinnäksikin.

Iltapäivälehtimäisten skuuppien ongelma on kyllä siinä, että faktan ja fiktion rajasta tehdään niin hämärä, ja että koko skuuppi perustuu juuri siihen, etteivät ihmiset tajua, että tätä rajaa on hämärretty. Oksanen ei erottunut massasta haitakseen, koska keskivertojulkkis antaa näitä skuuppeja niiden harhaanjohtavuudesta huolimatta, mutta tietysti tässä olisi ollut hänelle tilaisuus erottua edukseen. Voi olla kova pala mennä Tanskaan saakka sanomaan, että en annakaan haastattelua, mutta olisihan se silti ollut parempi vaihtoehto kuin puhua höpöjä ilman että yleisö ymmärtää, että tässä nyt puhutaan höpöjä.

"Macom" ei tarkoita yhtään mitään. Kai.



---



1.12.2009 ti

Katsoin kauhean huonon luennon sinänsä kiinnostavasta aiheesta. Helsingin yliopiston kurssin PSY111 Neuro- ja kognitiivinen psykologia I:n tämänpäiväisen luennon, jota seurasin suorana lähetyksenä netistä, piti Markku Penttonen. Henkilön luennoitsemiskykyä kuvaa rinnastus epäkarismaattiseen ja vieläkin hitaammin puhuvaan versioon Paavo Lipposesta. Ilmeisesti luentoon liittyi kalvoja tai dioja, mutta niitä ei suoraan lähetykseen oltu sisällytetty, vaan sen sijaan kamera kuvasi koko ajan luennoitsijan naamaa, ikään kuin se kertoisi paljonkin hermoston kehityksestä ja muovautuvuudesta. Hieman yhdentoista jälkeen kymmeneltä alkanut luento pätkäisi - ilmeisesti tuli tekninen ongelma. Ja ääni päässäni sanoi: "Ei näin."

Jos tämä homma olisi hoidettu kunnolla, kamera ei kuvaisi redundanttia ilmiötä, kuten luennoitsijan naamaa, joka on hieman epäsynkassa puheen kanssa sikäli kun sieltä puhetta edes tulee - useimmiten ei tule, vaan luennoitsija hakee seuraavaa sanaa. Sen sijaan näytettäisiin ne valkokankaalla olevat kuvat, joihin luennoitsija koko ajan viittaa. Ja kun etäopiskelija ei voi edes osallistua luentoon, olisi paljon parempi jos homma olisi hoidettu aivan toisin. Olisi tehty katsomisen arvoinen video, jonka ei tarvitsisi edes olla live-video, eikä siten altistua suoriin nettilähetyksiin liittyviin teknisiin ongelmiin. Olisi tehty jotain sen kaltaista, mitä näkee TEDx-konferenssissa. Linkkaamani video on hieman liian viihteellinen yliopistoluennoksi, mutta vain hieman. Kyllähän tuo Penttonenkin yrittää olla hauska ja havainnollinen, mutta Zander onnistuu siinä.

Ihmisiä, jotka osaavat puhua tuolla tavalla, löytyisi Suomestakin. Kyse ei ole siitä, että opiskelun tarvitsisi olla hauskaa. Kyse on siitä, ettei opiskelun tuskastuttavuutta tarvitse entisestään lisätä tökeröillä opetusmetodeilla. Tai voi sen niinkin sanoa, että opiskelun ihan oikeasti tarvitsee olla hauskaa. Ei sen tarvitse tervanjuontiakaan olla. Mitäs hyötyä siitä olisi? Vai pitääkö tässä nyt olla jotain protestantteja ja uskoa siihen, että mitä enemmän vituttaa, sitä parempia ihmisiä meistä tulee? Opitaan sietämään työntekoa ja vitutusta, ettei kukaan vaan pääse sanomaan, että ollaan pullamössösukupolvi? Vähän kuin minä, minähän olen vitun laiska ja aikaansaamaton jätkä, mitä nyt tutkin filosofiaa kokopäiväisesti ilman palkkaa kaksi vuotta putkeen. Mutta sehän oli pelkkä harrastus, koska minulla ei ole tutkintoa, tai itse asiassa se oli varmaan mielisairauden kuten monomanian oire. Eli joo, olen laiska ja pullamössöä. Älkää vain kuunnelko minua. Haistakaa kuulkaa vittu!

Eikä siinä mitään että piirsin 130 strippiä sarjakuvaa, maalasin parikymmentä taulua ja pidin taidenäyttelyn, sekä opettelin soittamaan kitaraa tyylillä, jota kukaan ei ole koskaan ennen kuullut. Tai luulen ainakin, ettei ole kuullut. Klassista- ja folk-kitaransoittoa opiskellut kaverini ainakin sanoi, että tyyli on hänelle täysin tuntematon. Minä olen laiska paska tai hullu, koska haluan että opiskelu ei olisi tuskallista niin, että tuskallisuus on itsetarkoitus ja ilmentää moraalista suoraselkäisyyttä ja sielun puhtautta. ETTÄ KYLLÄ TÄÄLLÄ KUULUUKIN VITUTTAA SAATANA, MIKSI VITUSSA ASIOISTA PITÄÄ TEHDÄ NIIN VITUN VAIKEITA? PAINUKAA VITTUUN PILAAMASTA ELÄMÄÄNI.

No nyt videostreami alkoi taas toimia. Katson luennon loppuun.

Ja nyt Penttonen väittää, että Aspergerin syndrooman omaavat henkilöt ovat kielellisesti erittäin lahjakkaita. Hoh hoijaa. Tietääkseni eivät ole, vaan kyseessä on stereotypia.



---



17.11.2009 ti

Mietiskelen nyt tässä aika vitun kummallisia asioita.

Kuten sitä, että minulla ei ole huono itsetunto, mutta olen huolissani siitä mahdollisuudesta, että minulla saattaisi olla huono itsetunto.

Ja sitä, että olen joskus käyttäytynyt, kuin minulla olisi huono itsetunto, mutta se johtuu siitä, että olen pelännyt ihmisiä. Ja että olen pelännyt heitä syystä - itseeni verrattunahan useimmat ovat tyhmiä, naiiveja ja impulsiivisia. Mutta en ehkä ole tajunnut, että pelko itsessään voi provosoida hyökkäyksiä tai vähättelyä. Että on rationaalista olla näyttämättä pelkoa, ja paras keino tässä onnistumiseen on olla tuntematta pelkoa. Eikä sellainen pelottomuus tee ihmisestä vastuutonta idioottia. Pikemminkin pelkääminen on vastuutonta!



---



16.11.2009 ma

Yksi oleellinen juttu suhteestani on jäänyt mainitsematta. Se on polyamorinen. Tyttöystäväni kaverit kuulemma kyselevät: "Eikö niitä haittaa?" viitaten minuun ja metamouriini. Vastaus on, omasta puolestani, että eipä nyt oikeastaan. Voisin kertoa useamman anekdootin siitä, kuinka kumpaakaan ei vaan vittu haittaa, mutta ne taitaisivat mennä turhan intiimille tasolle. Pysytään siis yleisessä.

Tapasin tyttöystäväni, kun tuleva metamourini oli ulkomailla, eli tietyssä mielessä hän alkoi tuntua varsin omalta, kun saimme olla kahdestaan niin paljon. Enkä ole immuuni mustasukkaisuudelle. Mutta olen silti kokenut sitä varsin vähän. Ainakin nykyään olen tyttöystävästäni mustasukkaisempi joillekin hänen entisille säädöilleen kuin metamourilleni. Toisin sanoen mustasukkaisuus on elämässäni melko tyhjänpäiväinen ja ohimeneväinen harminaihe.

Silloin kun emme seurustelleet, vaan vain säädimme, tein vaikutuksen tyttöystävääni muun muassa sillä, etten ottanut pulttia siitä, kun hän puhui kanssani säätämiseen liittyvistä lievän ihastumisen tunteista ja siitä, että oli eräässä tilanteessa kokenut lievää mustasukkaisuutta minusta. Avoimissa suhteissa oleville nuo asiat ovat usein tabuja, ja teeskennellään tunteettomampia kuin ollaan. Hän sanoi, että halusi jotenkin testata minua puhumalla niistä, eikä aluksi uskonut minua, vaikka sanoin ymmärtäväni. Mutta pari päivää myöhemmin kerroin vastaavasta lievästä mustasukkaisuuden tunteesta, jota olin kokenut hänestä, ja totesin etten varmaan olisi uskaltanut kertoa, ellei hän olisi kertonut omastaan. Sen jälkeen hän uskoi, että ymmärsin, ja alkoi kokea asiasta jotain yhteisyyttä kanssani.

Minun tapani käsitellä omaa mustasukkaisuuttani on avoimuus. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että myönnän asian tyttöystävälleni, ja puhun siitä, jos jotain puhuttavaa vaikuttaa olevan. Mutta avoimuus ei liene ainoa tapa selvitä polysuhteessa - myös hyvän itsetunnon uskon riittävän. Metamourini tavoista käsitellä omia mahdollisia mustasukkaisuuden tunteitaan en tiedä mitään sanomisen arvoista. Emme ole ainakaan vielä male bondanneet polttelemalla sikareita ja keskustelemalla tästä kahden.

Hassu juttu muuten minun ja tyttöystäväni tutustumisessa oli se, että hän on sanonut että jos hän olisi lukenut silloista blogiani ennen kuin tutustuimme, hän ei varmaan olisi halunnut tutustua ollenkaan. Mutta kävi mäihä, ei ollut lukenut. Otti sian säkissä. Nöf.



---



14.11.2009 la (2)

Hankin suoramarkkinointikiellon.

Sen jälkeen ryhdyin vastaamaan puhelimeen iloisesti.



---



14.11.2009 la

Joskus olin huolissani siitä, että en aina sano naisille oikeita asioita. Kerran baarissa joku ukko piti minua vähän urpona kun ryhdyin selittämään nätille seuralaiselleni jotain kokemistani mahataudeista. Sävy ei ollut humoristinen tai muutenkaan erityisen viihdyttävä, vaan pikemminkin tyyliä "kaksi vanhaa naista keskustelee terveyshuolistaan". Tämä on vain yksi esimerkki. Koin tekeväni väärin. Mielessäni kummitteli ajatus siitä, että jos osaisin puhua oikeita asioita, saisin enemmän pildee, ja koska pilden saaminen periaatteessa oli tavoitteeni, koin epäonnistuneeni.

Mutta ajan myötä aloin tavata naisia, joiden kanssa juttu luisti, enkä sanonut mitään omituiseksi koettua. Tajusin, että ryhdyin sanomaan sopimattomia asioita lähinnä tilanteissa, joissa en ollut riittävän kiinnostunut naisesta, jonka kanssa olin. Ja jos olisin kiinnostuksen puutteesta huolimatta ryhtynyt tietoisesti sanomaan "oikeita asioita", olisin ollut vain pelimies. Mutta en alun alkaenkaan halua seksiä, jos en koe henkistä yhteyttä, eikä sitä kannata silloin yrittää väkisin. Romantiikantappajakommenttien sanominen ei siis ollut millään tavalla väärää toimintaa. Se tietysti on vähän hassua, että minulla on pakottava tarve sanoa tuollaisia asioita naisten seurassa, joista en ole kiinnostunut, mutta se nyt on lähinnä luonteenpiirre eikä mikään ongelma. Tai ehkä "pakottava tarve" ei ole aivan oikea ilmaus. Kyllä voisin olla tekemättä niin, mutta siitä seuraisi etten keksisi mitään sanottavaa ja minun täytyisi olla hiljaa. Ja yleensä mieluummin puhun, jos ei muutakaan tekemistä ole.



---



12.11.2009 to

Lueskelen tässä Jüri Eintalun väitöskirjaa The Problem of Induction: The Presuppositions Revisited (2001). Täällä puhutaan paljon rationaalisuudesta. Ajatukseni eivät nyt aivan pysy väitöskirjan aiheessa, vaan poukkoilevat erääseen sivujuonteeseen. Omasta elämästäni tuntuu saaneen otteen asenne, jota kutsuisin postrationaalisuudeksi. Vähän kuin postmaskuliinisuus, postrationaalisuus on rationaalisuutta, joka vähentää rationaalisuutta. Postrationaalisuus on rationaalinen tapa tunnustaa, ettei rationaalisuus ole itseisarvo.

Jos elämälläni olisi motto, se voisi olla: "Elämä on juosten kusemista." Joskus on oikeasti parempi häslätä ja leikkiä. En häpeä että teen sitä, mutta minussa herättää huolestuneisuutta se, että kaikki eivät tunnu ymmärtävän, miksi teen niin. Toisinaan koen, että joidenkin ihmisten kyky arvostaa minua on heikentynyt siksi, että he eivät ymmärrä tätä.

Monet ihmiset toimivat menestyksekkäästi käyttäen työkalunaan jotakin muuta kuin rationaalista ajattelua, mutta kaikki heistä eivät ole postrationaalisia. Jotkut heistä eivät nimittäen ole alun alkaenkaan olleet kovin rationaalisia. Toiseksi, postrationaalisuuden omaksuminen edellyttää sitä, että rationaalisuus on ihannoitua, ja siihen uskotaan. Jos rationaalisuus ei olisi ihannoitua, se olisi vain työkalu - yksi muiden joukossa. Mutta kun puhun postrationaalisuudesta, tarkoitan sitä, että ihminen joutuu rationaalisuuden lumoihin, kunnes rationaalisuus itsessään näyttää hänelle, että rationaalisuus on vain yksi työkalu muiden joukossa. Ihminen, joka päätyy tähän tulokseen, on ollut hyvä ja ahkera rationaalisuuden palvelija, ja rationaalisuus on hänet palkinnut näyttämällä todelliset kasvonsa.



---



2.11.2009 ma

Usein tuntuu siltä etten voi kirjoittaa mistään, mistä haluaisin kirjoittaa. Kirjoitettavaa kyllä olisi, mutta kirjoittaminen edellyttää kirjoittamisen fiilistä, eli sitä, että aihe kiinnostaa itseäni. Ja nykyään minua ei kiinnosta kovin teoreettinen meininki bloggausmielessä. Koska minulla ei useinkaan ole loistokasta teoreettista ideaa päässäni, luonnollinen aihepiiri bloggaukselle olisi sosiaalipornoilu. Mutta semmoista pidetään jostakin syystä sopimattomana. Miksi? Haluaisin, että joku selittäisi tämän minulle.

Vai olenko edes oikeassa? Onko sosiaalipornoilu sopimatonta, jos kaikilta pornoilun tunnistettavilta kohteilta on kysytty lupa pornoiluun? No enpä tiedä. Ja jos se on sopimatonta, onko se olennaisesti sopimattomampaa kuin muu tällä sivustolla esitetty matsku? Tai onko sen sopimattomuus kvalitatiivisesti jotenkin erilaista, ja siksi ehkä epätoivottavampaa? Kuitenkaan en kääri tästä pornoilusta rahaa, eli olen siksi vähemmän luonteva kohde pilkalle ja halveksunnalle kuin Johanna Tukiainen. Minusta, jos sosiaalipornoa halutaan, näin se pitäisi tehdä. Niinkuin minä teen. Ilmaiseksi ja omasta halusta. Eikä siten että palkattu toimittaja repii väen vängällä jostain julkkiksesta "vuosisadan kohun". "Mauno Koivisto kiroili yksityistilaisuudessa", tai jotain muuta sinne päin. Semmoisen lukeminen nimittäin ainakin alkaa vituttaa.

Minusta tuntuu että haluan brassailla sillä että en ole ihan paskana, toisin kuin viimeiset seitsemän vuotta. On sinänsä railakasta, että sosiaalisesti eristäytyneestä filosofiaan keskittyneestä monomaanikosta, jolla on taustalla raskaita ihmissuhdepettymyksiä ja joka haaveilee kouluammuskelusta vaikka tietää sen olevan väärin, kehittyy tyytyväinen ihminen. Poika, joka vielä pari vuotta sitten pesetti kaikki pyykkinsä vanhemmillaan, koska ei osannut käyttää pesutuvan pesukonetta, ja jonka syömä neuroleptilääkitys oli tukevampaa kuin lääkeselosteessa ilmoitettu suurin sallittu päiväannos. En missään vaiheessa ollut varsinaisesti peloissani kohtalostani - en osaa pelätä tuollaisia asioita kovin hyvin - mutta onhan se hassu muutos.

Ehkä brassailuni on sikäli oikeutettua, että sen kautta tulee ilmaistuksi, että elämässä voi tapahtua muutoksia, ja että sellaisellakin ihmisellä, jolla menee huonosti, voi olla toivoa. Jos olisin syntynyt pelimieheksi ja uraohjukseksi, joka on aina elänyt mainstreamin mielestä ihailtavaa elämää, ei minun brassailujeni kuuntelemisessa varmaan voisi olla mitään hauskaa. Mutta kärsimyksellä koen oikeuttaneeni sen että kerron ääneen siitä että minulla menee hyvin.

Sitä paitsi brassailemisella voi olla todellinen sosiaalinen funktio. Oletetaanpa ihminen, jolla on pitkään mennyt huonosti. Hänen tietty ystäväporukkansa on tottunut siihen, että hänellä menee huonosti, ja suhtautuu häneen sen mukaisesti. Nyt on aivan todellinen riski, että tämän ystäväpiirin suhtautumistavasta tulee itsensä toteuttava profetia, ja näiden ystäviensä seurassa ihminen masentuu, koska ystävät odottavat häneltä masentunutta käytöstä. Mutta jos ihminen ryhtyy rohkeasti brassailemaan sillä että nyt menee hyvin, ystäväpiiri voi ajan myötä alkaa muuttaa käsitystään tästä ihmisestä, jolloin hän voi olla hyvinvoiva heidänkin seurassaan.

Oli sosiaalipornon laita miten tahansa, pornoa joka tapauksessa ainakin tarvitaan, ja kunnioitan ihmisiä, jotka tuottavat sitä. Jos pornonäyttelijä on edes marginaalisesti ansioitunut jollakin muullakin alalla - kuten vaikka (entinen) Vantaan kaupunkisuunnittelulautakunnan varajäsen ja (entinen) kansanedustajaehdokas Milla Jaakkola - kunnioitan häntä sitäkin enemmän. Itseänikin on pornoalalla työskentely jonkin verran kiinnostanut, mutta homma tyssää ainakin siihen, että tällä hetkellä ei ole riittävästi pokkaa. Mietin, vaikuttaisiko se tulevaisuuteeni, ja mitä sukulaiset ajattelisivat. Tulevaisuuteen se ainakin voi vaikuttaa. Milla Jaakkolahan joutui vetäytymään politiikasta. En nyt sano että ryhtyisin politiikkaan, mutta ei kannata välttämättä sulkea ovia itseltään.

Ymmärrän kyllä sen, että pornossa esiintyminen voidaan tulkita julkisuushakuiseksi tempaukseksi, joka olisi tavallaan ala-arvoinen tapa saavuttaa julkisuutta, jota voi sitten politiikassa hyväksikäyttää. Se on kuitenkin temppu, joka voi myös kokea inflaation. Jonakin päivänä ei välttämättä ole enää epätavallista, että poliitikko tai wannabe-poliitikko tekee pornoa, eikä sillä siksi saa kuin marginaaliset irtopisteet - ellei se sitten ole tosi hyvää pornoa. Ja onhan niitä muitakin julkisuustemppuja, joita jostakin syystä ei katsota pahalla. Minusta on aivan yhtä typerää, että Tanja Karpela saa politiikassa hyväksikäytettäviä irtopisteitä jollain mallihommilla, kuin että Milla Jaakkola joutuu vetäytymään politiikasta ilmeisesti siksi, että on esiintynyt pornossa.

Joka tapauksessa jo yksilönvapauden nojalla on välttämätöntä, että pornoesiintyjä saa olla poliitikko. Ja sitten kun Suomen presidentti on entinen prostituoitu, on koko valtio elävä taideteos eritasoisen huoraamisen (lihallisen ja sosiaalisen) tehokkuudesta. Luulisin että niin kauan kuin huoraaminen ei siirry älylliselle tasolle, ainakaan merkittävissä määrin, olisin itse vain tyytyväinen.



---



18.10.2009 su

Yksi juttu, mitä en kunnolla tajunnut 16-vuotiaana, on sosiaalisuuteen liittyvien emootioiden syklinen luonne.

Kun olin 16, olin hyvin tarkka ajastani. En halunnut tuhlata sosiaalisille aktiviteeteille enempää aikaa kuin oli tarpeen. Halusin pikakelata kaikkien tylsien hetkien läpi. Minua kiinnostivat juominen, hyvän läpän heittäminen ja piinkova analyyttinen keskustelu, mutta ei se että ihmissuhteisiini olisi alkanut liittyä tietty pysyvyyden tunne. Halusin että sosiaalinen elämäni sisältäisi vain niitä asioita, joita haluan, eikä mitään muuta, koska jos se sisältäisi jotain muuta, tämä tarkoittaisi että tuhlaisin aikaani johonkin epäoleelliseen. Jos sosiaalisuus oli joskus mielestäni tylsää, ahdistuin ja ryhdyin epätoivoisesti etsimään edes jotain, mikä tekisi siitä mielekästä. Tämä vaati aika paljon huomiota ja oli luultavasti rasittavaa muita kohtaan. Tai sitten vetäydyin pääni sisään, enkä ollut enää henkisesti lainkaan läsnä.

Nyt kun seurustelen, tunnen vaimeaa yllättyneisyyttä siitä kun huomaa että yhden ja saman ihmisen kanssa toistuu tietty sykli. Välillä yhdessäolo on tuntunut mitäänsanomattomalta, mutta jos vain odotan päivän tai pari, tai ehkä yritän keksiä jotain tekemistä tai vaihtelua, ihastunut tai muuten positiivinen olo palaa. Emootioni tyttöystävääni kohtaan siis vaihtelevat syklisesti, ja luultavasti huomaisin niiden vaihtelevan tällä tavalla muitakin ihmisiä kohtaan, jos antaisin heille tarpeeksi aikaa ja huomiota. Mutta siinä suhteessa olen muuttunut, että nykyään olen sekä rauhallinen että läsnäoleva myös syklin tylsän osan aikana.

Luulen että riidat ja erinäiset seurusteluun liittyvät ikävät fiilikset ovat edesauttaneet tätä positiivista muutosta minussa. Vaikka on minulle totunnaista lähteä pois sosiaalisesta tilanteesta, joka ei täytä kriteerejäni, päähäni on kuitenkin myös iskostunut käsitys siitä, että seurustelusuhteessa riiteleminen on normaalia. Vaikka olisin välillä halunnut lähteä pois - ei siksi, että kaipaisin "omaa tilaa", vaan siksi, että kumppanini aiheutti minussa ikäviä fiiliksiä - se olisi tuntunut minusta häviämiseltä, luovuttamiselta, karkuun juoksemiselta tai joltakin sellaiselta. Ehkä jopa siltä, että tuottaisin pettymyksen tyttöystävälleni. Siksi tein jotain itselleni epätavallista, ja jäin. Hyvin nopeasti jääminen alkoi tuntua luonnolliselta.

Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä, mieleeni tulee vielä yksi juttu. Se, että tylsyys aiheuttaa minussa ahdistusta, on luultavasti heikentänyt etenkin sosiaalista dominanssiani. Ja heikentää jossakin määrin edelleen. Sosiaalisella dominanssilla tarkoitan sitä, kuinka paljon ihminen saa huomiota, kuinka vakavasti hänet otetaan, kuinka paljon auktoriteettia hänellä on, kuinka paljon häntä kaivataan, kuinka suurta painetta ihmiset tuntevat nauraa hänen vitseilleen, ynnä muuta.

Olen sekä statukseni että persoonallisuuteni puolesta ihminen, joka voi olla sosiaalisesti dominantti. Habitukseni suhteen en ole aivan varma, mutta ei se nyt sosiaalista dominanssia hyljikään. Tai no, oikeastaan useilta eri ihmisiltä pitkän aikavälin kuluessa saamani palaute viittaa siihen, että habitukseni on yhteensopiva sosiaalisen dominanssin kanssa, mutta en tykkää sanoa tätä ääneen, koska tyttöystäväni puhui viimeksi tänään siitä, kuinka hän saa jätkästä lievän turn-offin, jos käy ilmi että moni tyttö kuolaa tämän perään. Tämä liittyi siihen, että kerroin hänelle pari päivää sitten yhden säätöni kehuneen minua kovasti. Ongelma ei siis ollut siinä, että minulla on säätö - tämä on meille molemmille luvallista. Ongelma oli siinä, että säätö kehui minua. Tyttöystäväni kertoi, että hänelle tuli halu puhkaista kuplani ja palauttaa minut maan pinnalle, jotta minulla ei nousisi neste päähän. En itse usko että minulla olisi noussut päähän, koska kylmä fakta nyt vain on, että jos minulla nousisi päähän, se olisi tapahtunut jo kauan sitten. Mutta tuolla tavalla tuon naisen mieli nyt vain tikittää, ja haluaisin että hän tykkäisi minusta mahdollisimman paljon. Siinä suhteessa olen kuitenkin näemmä viallinen, että minua kehutaan. Ei voi mitään. Mutta voin ehkä lohduttaa sillä, että sosiaalinen dominanssini ei ole mitenkään pääasiassa seksuaalista tai romanttista, vaan myös heteromiehet vaikuttavat usein kokevan minut sosiaalisesti dominantiksi. Usein he myös ilmaisevat sen hyvin suoraan. Jos he kokisivat minut pilluhaukaksi, joka tulee viemään heidän naisensa, he tuskin tulisivat positiiviseen sävyyn kertomaan minulle, erinäisin tavoin, kuinka sosiaalisesti dominantti olen.

Luultavasti tylsyyden aiheuttamasta ahdistuksesta kärsiminen sopii huonosti yhteen sukupuoleni kanssa, mikäli haluan olla sosiaalisesti dominantti. Muistelen lukeneeni jostakin ihan kunnioitettavasta suomalaisesta sanomalehdestä, en muista mistä, että kumppanina miehessä arvostetaan hyvää itsetuntoa ja alhaista ahdistuneisuutta. Nainen sen sijaan voi olla ahdistuneenakin söpö, sympaattinen, hermoileva pikku objekti, mmm *kuolaa* ai niin tyttöystäväni on feministi, no päätetäänpä tämä kirjoitus tähän.

Voisin vielä tarkentaa sen verran että olen kyllä seurustellut ennenkin tätä suhdetta, mutta ilmeisesti sitä kesti liian vähän aikaa, jotta olisin silloin oivaltanut näitä juttuja.



---



11.10.2009 su

Leikin trackerillä. Timo oli nimittäin nuuskinut konettani laneissa joskus 2000 ja kopioinut talteen kaikki tekemäni tracker-biisit. Myöhemmin kovalevyni kosahti, tai jotain, ja luulin menettäneeni biisit. Muistan kun väkersin niitä aitassa joskus kesällä 1999. Hassua kyllä, vain pari kuukautta sitten yksi niistä alkoi soida päässäni, vaikken ollut kuullut sitä yhdeksään vuoteen. Halusin tavallaan jatkaa sitä, mutta ajattelin sen olevan mahdotonta. Sitten Oulussa käykin ilmi, että Timolla on se.

Nykyään pelaan lautapelejä ja maalaan palkkiota vastaan erinäisiä kuvia. Olen askarrellut. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen kuutioinut sipulin, useita kertoja. Olen harvoin masentunut. Ikävä kyllä hengitykseni on alkanut haista. Minulla on varmaan reikä hampaassa.

Minusta tuntuu siltä kuin minusta tuntui joskus kauan sitten.



---



4.10.2009 su

Tämä merkintä oli hassu, mutta huonolla tavalla. :( Poistin sen.



---



26.9.2009 la (2)

Onnistuin saamaan jotain aikaiseksi. Tein Oulussa levyn kannen Siskot-nimiselle yhtyeelle. Tässä istun kahvila Portaalissa juomassa aamukahvia ja esittelemässä kyseistä kuvaa. Siinä on pöllö.



Kuvan otti Suviko.

Saatiin sitten myös puolitoista artikkelia aikaiseksi Timon kanssa. Toisesta artikkelista puolet valmistuu myöhemmin. Pistän nettiin piakkoin.



---



26.9.2009 la

Mietin BDSM:n ja söpöilyn välistä suhdetta. Sopivasti käytettynä ne voivat vahvistaa toisiaan. Minulla ainakin söpöilyyn liittyi tietty vaivaannuttava piirre - tuntui siltä että piti katsoa vähän ettei homma mene liian sokeriksi. Samaa mieltä oli tyttöystävä. Kuulemma, ennen BDSM:n aloittamista, hänestä tuntui lievästi inhottavalta jos kosketin häntä hellästi, vaikkei hän siitä minulle silloin sanonutkaan. Mutta ekan session jälkeen se ei enää tuntunut inhottavalta. Yhteen ääripäähän meneminen tekee toisestakin ääripäästä luontevamman, tässä tapauksessa. Jos on ottanut lämää ja tullut nöyryytetyksi niin tuntuu varmaan hyvältä olla sylissä, joka onkin yhtäkkiä turvallinen, enkä minäkään tunne itseäni miksikään hattaramieheksi. Voi sitten olla surullista että ihmiset ovat nykyään niin epänaiiveja ja kovettuneita että heille pitää tehdä mustelmia ja haukkua ennen kuin voi silitellä ja olla romanttinen, mutta ensinnäkin, eivät kaikki sellaisia ole vieläkään, ja toiseksi, toimii se näinkin.

Toinen juttu, mitä mietin, on oman tajunnanvirran kriittinen tarkkailu. Taiteilija tarvitsee tällaista kykyä ollakseen suoltamatta paskaa, mutta ihminen tarvitsee kyvyn olla tekemättä tätä. Sitä lähemmäksi pääsen toista ihmistä mitä vähemmän joudun ajattelemaan, mitä sanon. Jos koen että minulla on lupa sanoa välillä myös tyhmältä tai kornilta kuulostavia asioita, minulla on parempi olo. Kumminkin kriittinen itsetarkkailu on juurtunut aika syvälle tajuntaani, mikä johtaa toisinaan koomisiin ajatusjuoksuihin. Annan tajunnanvirtani tuottaa jotain, mikä on mielestäni hiukan tyhmän kuuloista. Sitten itsekritiikki iskee päälle ja sanoo: "En voi sanoa näin, koska se ei kuulosta riittävän hyvältä." Mutta sen jälkeen metaitsekritiikki iskee päälle ja sanoo: "En koskaan pääse lähelle toista ihmistä jos laskelmoin ja analysoin liikaa mitä sanon. Minun ei tule olla näin kriittinen itseäni kohtaan." Ja sitten, parin sekunnin vaivaantuneen miettimisen jälkeen, sanon sellaisenaan sen asian, jonka tajunnanvirtani alun perin tuotti. Tällainen pakotettu spontaanius tuntuu itsestänikin vähän hassulta, mutta se tuntuu paremmalta kuin henkisen pakkopaidan pitäminen. Jos se, mitä halusin sanoa, oli oikeastikin tyhmän kuuloista, niin sitten siitä voi vaikka vittuilla, ja voin ongelmitta myöntää että se oli itsestänikin tyhmän kuuloista, koska moraalisesti olen rauhassa sen suhteen että sanoin sen siitä huolimatta.

Muistaakseni preussilainen kenraali Carl von Clausewitz sanoi, että kun vaikeaa sotilaallista tilannetta arvioidaan ennen sen syntymistä ja sen kehittymisen aikana, on yleensä parasta luottaa siihen arvioon, jonka teki ensimmäiseksi. Laajentaisin tätä sääntöä sillä tavalla että kun miettii mitä sanoa, on monesti parasta sanoa se asia, mikä ensimmäisenä mieleen tulee, ellei se tunnu suorastaan aivan väärältä.



---



20.9.2009 su

Olen Oulussa. Nyrjäytin aivoni pohtiessani käsitteettömyyttä, mutta ne palautuivat. Joimme Timon kanssa bisseä. Kasasimme pullonkorkeista kolmioita ja yritimme hahmottaa graafisesti miten Gauss kuuluisasti ratkaisi lapsena erään matemaattisen ongelman. Nyt luemme koaneja. Timo oli äsken silleen että "tajuan tämän koanin" ja sitten silleen että "en tajuakaan". Minä en tajunnut sitä missään vaiheessa. Yleinen känninen reaktioni koaniin on että en tajua siitä vittuakaan, mutta se on minusta hauska. Timo teki juuri omaan filosofiaamme pohjautuvan parodian eräästä koanista. Itse leikin leegoilla ja minua panettaa.



---



16.8.2009 ke

Joku vitun pälli whinettää etten oo blogannut! ÄÄÄÄÄÄÄ! En tiedä miten reagoida tällaiseen, koska olen humalassa. Sellaisen pitäisi poistaa vaivaantuneisuus, mutta se ei poista! Ryhdyn varmaan pillittämään. :(

Hmm. Get a grip.

Minua tarkkaillaan. Mutta kyseessä ei ole Echelon, vaan joku muija. No nyt se lähti pois. Voin kirjoittaa rauhassa. Olin fuksibileissä. Pummin röökiä ja sain bisseä. Oli hauskaa. Sivusuhteeni valittaa minulle että egoni on paisunut zeppelinin kokoiseksi. Ei se oikeasti ole noin mielikuvituksellinen, keksin zeppelinin itse. PUM! Vitun Hindenburg. Siinä viikset höyryää kun Hinderburg laskeutuu viimeisen kerran. PIUUU!!!!!!!!!! Yritän lopettaa tupakointia.

Tarvitsen paikan jossa olla. Minulla on sellainen. Piirrän siellä sarjakuvia. Ne eivät ole hyviä, mutta eivät huonojakaan. Hyvä. Sivusuhde meni nukkumaan. Musa soi. Tekisi mieli soittaa kitaraa. Purin H:ta nänniin. H löi mua piiskalla torsoon. Liian kovaa. Mutta lämmittihän se silti. Pimpeli pom!

jou!

Minä pidän tupakasta!

Yritän kerätä itseni kasaan. Ehkä saan pillua huomenna. Piu! Tämän blogin taso TULEE MINUN RAISKAAMAKSENI! TIDII! Raiskaaminen, tuo jaloista puuhista jaloin. Eeettisen toiminnan jaloissa. AARGFH! Pidän peniksistä! Miksi kirjoitin tjuon? Hmm. Minulla on faneja. Se on kiva.

MUTTA MINÄ TULEN KORRUPTOITUMAAN, PALAMAAN HELVETIN TULESSA KUIN JOKU SAATANAN HIILI, AINAKAAN EN OLE SIILI, KUTEN SIVUSUHTEENi, VIHAAN SIIHLEJÄ JA PISTÄN NE KÄRSIMYKSIIN! DIU DIU

Tämä blogi tulee tuhota ja raiskata, jotta vakavasti otettavuus lähtisi, jotta ihmisiltä lähtisi se vitun ryppy otsasta ja tilalle tulisi kyrpä. Kyrpä jolla on erektio! Sellaisia tarvitaan 900 kertaa enemmän kyuin mitään muuta.

Halla-aho on tylsä mutta jännittävä. ::((

jou

Rakastan silti häntä. En Halla-ahoa vaan yhtä myuijaa.

Fuksibileiden tupakkakoppi oli korruption pesä, ja se miellytti minua. Siellä piiskattiin, alkoholoitiin ja poltettiin tupakkaa ja palvottiin epäjumalia ELI MINUA



---



8.9.2009 ti

Minusta on tullut läheisriippuvainen paska. Ainakin jotain tapahtuu.

Kaverini sanoi, että kun hän oli nuorempi hän uskoi, että keräämällä tietoa hän voisi saavuttaa ymmärryksen maailmasta. Mutta nyt hänen maailmankuvansa pirstaloituu sitä mukaa kuin hänen tietonsa määrä kasvaa. Minulla on samanlainen olo.

Oli miten oli, Eriksonin teoria psykososiaalisen kehityksen vaiheista on mielenkiintoinen. Itse olen siirtymässä teini-iästä nuoreen aikuisuuteen. Teini-iän keskeinen psykososiaalinen kriisi on identiteetti vs. sekaannus rooleista. Nuoren aikuisuuden keskeinen psykososiaalinen kriisi on intimiteetti vs. eristäytyneisyys.

Teini-ikää edeltää monta vaihetta, joista en enää muista kovin hyvin mitään. Mutta teini-iän muistan hyvin. Mielestäni selvisin keskeisestä psykososiaalisesta kriisistäni erinomaisesti. Hahmoni on niin vahva että ihmiset, joita en ole koskaan ennen nähnytkään, innostuvat tunnistaessaan minut ja ovat anteliaita kehuissaan. Tämä kävi ilmi viimeksi eilen, kun olin kuokkimassa opiskelijabileissä, vaikken itse mitään opiskelekaan. Sivusuhteeni (minulla ei ole pääsuhdetta) halusi minun tulevan tutustumaan opiskelijaelämään. Minulla ei ole tapana suunnitella tulevaisuuttani, enkä tiedä ryhdynkö opiskelemaan, mutta ainakin minulla oli hauskaa. Toivottavasti se riittää toistaiseksi. Haluan ansaita minuun käytetyn vaivan. Ei sillä että bileistä vinkkaaminen hirveän vaivalloista olisi ollut, mutta se oli ajattelevaista ja ystävällistä.

Ja koska olen onnistunut kohtuullisen hyvin olemaan rehellinen, hahmoni on tiiviissä yhteydessä identiteettiini. Hahmoni vahvuus voidaan siis katsoa indikaattoriksi identiteettini vahvuudesta. Toki tällä sivulla itsestäni luomani hahmo on vaillinainen representaatio itsestäni, ja jotkut ihmiset, jotka pitävät minusta, eivät pidä hahmostani. (Vielä en ole kuullut ihmisestä, joka pitäisi hahmostani, mutta ei pitäisi minusta.) Mutta vaikka se on vaillinainen, se ei ole valheellinen.

Koska koen selvinneeni aiemmasta psykososiaalisesta kriisistäni voittajana, lähden melko luottavaisin mielin uuteen vaiheeseen. Kohtaan tosin tiettyjä ongelmia. Kehittämäni identiteetti on yhteiskunnan instituutioista vieraantunut, paitsi sikäli että se on niiden elätettävänä. En ole suurituloinen ja elämänrytmini ja unirytmini ovat niin sekavat että useisiin yhteiskunnan instituutioihin integroituminen on hyvin vaikeaa.

Rytmeihin liittyvistä asioista olen tosin havainnut, että toisen ihmisen kanssa eläminen vakauttaa unirytmini ja kohentaa elämäntapojani. Minkään siisteysintoilijan kanssa tuskin voisin elää, mutta en ole koskaan vielä inissyt siitä jos minua pyydetään tiskaamaan. Useat ihmiset voivat todistaa nähneensä minut tiskaamassa.

Minua huolestuttaa myös se ettei luominen enää tunnu itsessään palkitsevalta. Filosofiaa sentään saan aikaiseksi, koska minulla on työkaveri: Timo. Mutta nykyään tarvitsen sosiaalisen kontekstin ollakseni tuottava. Olen tehnyt paljon hommia yksin ja oppinut siitä sen ettei kukaan anna minulle välitöntä palkkiota mistään, mitä teen yksin. Mutta kun tekee yhdessä, voi välittömästi miellyttää toista ihmistä. Tai tulla toisen ihmisen miellyttämäksi.

Tämä psykososiaalisen kehityksen vaihe kestää 25 vuotta. Olisi kiva saada jotain luovaa aikaiseksi sinä aikana. 25 vuotta söpöilyä ja panemista kuulostaa arveluttavassa määrin tuhlaukselta. Mutta olen kumminkin päässyt hyvin alkuun.

Sivusuhteeni lähti asunnostani äsken. Minulla on häntä ikävä. Hoidan itseäni syömällä lihapullia.



---



4.9.2009 pe - 6.9.2009 su

Olen säädön luona ja minulla on hetki omaa aikaa. Nyt minulla on kaksi vaihtoehtoa. A) Olen herrasmies ja tiskaan, tai B) olen herrasmies ja kirjoitan blogia (säätö on ruinannut minua tekemään niin). Käsieni sotkeminen ei ole ikinä ollut mielipuuhiani, tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta, joten valinnan pitäisi olla selvä. Silti tuntuisi fiksummalta tiskata. Se olisi ikään kuin iloinen yllätys, kun tiskit olisi tehty. Mutta tiskejä on aivan vitusti ja säätö ei ilmeisesti itse vihaa tiskaamista yhtä paljon kuin minä.

Eräs viisas ihminen sanoi minulle uskovansa, että pitkäaikainen masennus on osittain oma valinta. Sama ihminen sanoi ettei usko poliittisesti korrektiin väitteeseen, jonka mukaan perheväkivallan uhri on aina viaton. Itse perheväkivaltaa nähneenä ja kokeneena hän sanoi että uhri usein edistää väkivaltaa omalla käytöksellään. Nyt voidaan saivarrella loputtomiin sillä, missä määrin ihmisen toiminta on vapaan tahdon alaista, ja missä määrin ei, mutta ei lähdetä sille tielle. Olen molemmista väittämistä tavallaan samaa mieltä hänen kanssaan.

En varsinaisesti valinnut vihaa ja katkeruutta, mutta en voi kiistää ettenkö olisi lapsena ja teininä ihaillut niitä. Villapaitoja, kirveitä ja sulkeutuneisuutta. Rynnäkkökiväärejä. Nyt minulla kuitenkin on vihaa ja katkeruutta, eivätkä ne olekaan niin siisti juttu. Ne eivät aja minua eteenpäin vaan pitävät minua paikallaan. Yritän unohtaa ne naimalla ja söpöilemällä aivoni pellolle.

Syytän ympäristöäni siitä ettei se saanut minua uskomaan elämään tämän vahvemmin. Mutta tämä juuri on katkeruutta. Ihminen pystyy toimimaan vihan ja katkeruuden motivoimana pari vuotta, mutta palaa loppuun. Pitkällä tähtäimellä paras vaihtoehto on uskoa elämään.

Ja siitä semmoisesta masentuneille ihmisille tyypillisestä jatkuvasta introspektiosta kannattaa luopua. Se on lyhytnäköinen ratkaisu sosiaalisiin ongelmiin, koska se on kuluttavaa ja tappaa spontaaniuden.



---



22.8.2009 la

Ajattelin vähän muistella menneitä. Kossu-Quake.

Kun olin 14, minä ja pääasiassa 17-vuotiaat kaverini veimme tietokoneemme erään kaverini luo ja kytkimme ne lähiverkkoon. Meitä oli kahdeksan ja jokaisella oli pullo kossua. Pelasimme Quake I:tä. Fraglimit oli 20, ja aina kun joku saavutti sen, hän otti paukun kossua, kenttää vaihdettiin ja fragit samalla resetoitiin. Ideana oli paitsi juoda viinaa ja pelata Quakea, jotka molemmat ovat hauskaa toimintaa, myös tasapainottaa pelaajien välisiä taitoeroja juottamalla hyvät pelaajat känniin. Muut ideat toimivat, mutta tuo tasapainotusidea ei.

Voitettuani seitsemän tai kahdeksan ekaa matsia putkeen sain tähänastisen elämäni ainoan monta tuntia kestäneen totaalisen blackoutin. Pelasin Quakea kuulemma ihan hyvin niin kauan kuin pystyin vielä istumaan tuolilla, mutta sen jälkeen huonommin. Sitten minut vietiin sohvalle makaamaan. Sohvalla laattasin päälleni, hieroin oksennusta rintakehääni ja hymyilin. Minulle tuotiin ämpäri johon laatata. Kun seuraavan kerran olin laattaamassa, heitin ämpärin ensin vittuun ja laattasin matolle.

Tällä välillä ihmiset lopettivat Quaken pelaamisen ja ryhtyivät saunomaan. Saunan jälkeen minut vietiin saunan alalauteille lepäämään. Joku oli niin ystävällinen että sammutti kiukaan. Ikävä kyllä kiuas oli jo valmiiksi sammuksissa, ja tyyppi tietämättään pisti sen päälle. Makasin kuumassa saunassa kuivumassa, liikuntakyvyttömänä. Jonkin ajan päästä minut löydettiin sieltä, raahattiin suihkuhuoneeseen ja päälleni suihkutettiin kylmää vettä.

Myöhemmin minua oltiin taluuttamassa vessaan kahden ihmisen voimin. Vailla mitään ulkoista ärsykettä ryhdyin yhtäkkiä juoksemaan eteenpäin. Törmäsin ulko-oveen, josta oli puolet lasia. Ovelle ei käynyt kuinkaan, mutta etuhampaastani lohkesi iso pala. Sitten istuin lattialla äännellen: "Hehehehe, sattuu, hehehehe."

Muistini palautui kun olin kaverin pikkusiskon huoneen lattialla valmistautumassa nukkumiseen. Pikkusiskon sängyssä nukkui toinen kaverini, ja juttelimme jotain. Muistan kuinka tunnustelin kielelläni suutani, tunsin jotain terävää, huomasin että hampaastani puuttuu pala, mietin että mitä vittua, unohdin koko asian, ja sitten taas uudestaan tunnustelin kielellä suutani, tunsin jotain terävää, huomasin että hampaastani puuttuu pala... ym.

Seuraavana päivänä olin elämäni pahimmassa krapulassa. Makasin sängyllä enkä pystynyt liikkumaan. Jossakin välissä olin huutanut ehkä vartin: "Vettä!" kunnes joku kuuli sen ja toi vettä. Tänä aikana kaverini joivat lisää viinaa ja rakensivat suihkuhuoneeseen installaation, jonka keskellä oli tyhjä kossupullo ja ympärillä kolme puutarhatonttua palvomassa sitä. Joskus kaverit hauskuuttivat itseään kyselemällä minulta Euroopan maiden pääkaupunkien nimiä. Olin niin kuollut että minulta kesti kymmenen sekuntia muistaa, mikä on Viron pääkaupunki.

Menin hammaslääkäriin. Hammaslääkäristä oli varmaan juhlallista paikata lohjennutta hammasta 14-vuotiaalta, jonka suu haisi viinalta. Paikka oli tilapäispaikka, joka lähti parin päivän päästä irti harjatessani hampaita. Myöhemmin sain pysyvän paikan. Tämä paikka oli niin huonosti tehty että hammaslääkäri pyysi anteeksi tehtyään sen. Siitä näkyy jonkin verran läpi, mutta se on minulla edelleen.

Vieläkään en tykkää kossucolasta, sillä käytin kokista lantrinkina yrittäessäni saada alas noin kolmen desin verran kossua. Tässä puuhassa hiirimattoni tärvääntyi kirjavaksi, kun kossu ja cola eivät aina osuneet lasiin tai läikkyivät sieltä.

Olin kaikkien lähteiden mukaan vittumainen pelaaja. Suoritukseni olivat hyviä mutta pelistrategiani ei ollut jalomielinen. Pyrin aina välttämään taistelua sellaisen pelaajan kanssa, jolla oli yhtä hyvät aseet ja panssarit kuin minulla. Kohdatessani tällaisen pelaajan lähdin juoksemaan taaksepäin hyppien ja ampuen villisti raketteja perääni, jotta tyypillä ei olisi hinkua seurata minua. Sitten etsin jonkin haulikkojätkän, joka oli juuri spawnannut, ja teloitin sen.

Tapanamme oli pelata myös Counter-Strikeä. Tämä oli aikaa beta 3:sta ehkä versioon 1.0. Counter-Strikessä aseeni olivat M4A1, joka oli rynnäkkökivääri jossa oli kiikaritähtäin, ja AWM, joka oli tarkka-ammuntakivääri joka tappoi yhdellä laukauksella vaikka osuisi jalkaan. Toisen kaverini ase oli Ingram MAC 10, jossa ei ollut rekyyliä jos sillä ampui kyykystä. Kolmannen kaverini ase oli AK-47. Näitä aseita huononnettiin myöhemmissä versioissa. M4A1:stä otettiin pois kiikaritähtäin, AWM:ää huononnettiin monella eri tavalla ja Ingramin rekyyliä lisättiin. Ainoastaan AK-47 pysyi enemmän tai vähemmän sellaisena kuin se oli aina ollut.

Se AK-47:aa käyttävä kaverini oli meistä aina se ritarillisin ja rohkein pelaaja, ja roikkui tiiviisti perässäni pistetilastoissa. Hän olisi luultavasti ollut parempi pelaaja kuin minä jos olisi pelannut yhtä vittumaisesti kuin minä. Editoin tarkka-ammuntakiväärin tähtäinmoodista kiikaritähtäimen aiheuttamat mustat reunat pois, jotta saisin laajemman näkökentän, ja vakuuttelin itselleni ja muille, että tämä ei ollut huijausta. Kämppäsin ja odotutin muita. Kerran voitin 1 vs. 1 -matsin ammuskelemalla kiväärilläni talon seinien läpi, kunnes satuin osumaan sisällä olevaan tyyppiin. Kavereiden: "Ääää! Voi vittu!" -huudot olivat muistettavia. Minua potkittiin pihalle serveriltä, siis lähiverkossa, ja tyypit yrittivät bannata M4A1:n konsolista, mutta eivät onnistuneet siinä, koska eivät muistaneet sen nimeä.

Vieläkin, kun muistelen noita aikoja, suussani maistuvat Pringlesit, tunnen sormissani kellarin kylmyyden ja muistan, millaista oli puhdistaa pallohiiren antureita ruuvimeisselillä.



---



17.8.2009 ma

Spoilerivaroitus elokuvasta Lars and the Real Girl

Katsoin elokuvan nimeltä Lars and the Real Girl (2007), joka sijoittuu yhdysvaltalaiseen pikkukaupunkiin. Siinä hiukan nörtin oloinen vanhapoika tilaa netistä itselleen Realdollin, kutsuu sitä Biancaksi, laittaa sen pyörätuoliin, kärrää sitä ympäriinsä ja selittää kaikille että se on hänen tyttöystävänsä. Kehittää sille taustatarinan, ja uskoo itse että taustatarina on totta. Jopa riitelee nukkensa kanssa. Tänä aikana hänestä kasvaa hieman aikuisemman oloinen ja hän löytää kontaktin toisiin ihmisiin. Lopulta hän päättää että Bianca sairastuu ja kuolee, ja elokuva loppuu.

Spoilerivaroitus päättyy

Kouluammuskelusta fantasioiminen on saattanut olla minun nukkeni.

Kiitän isääni, joka suhtautui tähän nukkeen aina kaikkein asiallisimmin, jalat maassa, vailla pelkoa tai vihaa.



---



15.8.2009 la

Olen miettinyt miksi saan kicksit BDSM:stä. Nyt voidaan toki kysyä onko siitä hommasta kicksin saaminen synnynnäinen vai opittu piirre ihmisessä. Oletetaan kuitenkin huvin vuoksi että se on opittu.

En ole masokisti, mutta olen sadisti. Minulla alkaa seistä kun rääkkään naista. Miksi?

Yksi syy lienee siinä että sadistinen käyttäytyminen alleviivaa muuta persoonallisuuttani hyvällä tavalla. Olen ystävällinen ja mukautuvainen ihminen, ja etsin yhteisymmärrystä ihmisten kanssa. En ole tuomitsevainen ennen kuin suutun oikeasti, mutta minua on vaikea suututtaa vahingossa. Sadismi, se kun satuttaa ja rajoittaa toista ihmistä, osoittaa ettei kiltteyteni johdu siitä että olen heikko, vaan siitä että olen vain päättänyt elää elämäni sellaisella tavalla että tulen toimeen toisten kanssa ja autan heitä. Se on ikään kuin huutomerkki kaiken ystävällisyyteni perään. Minun on joskus vihjattu olevan liian palvelualtis ja kohtelias, ja tämä on loukannut minua jonkin verran, mutta sadismilla saan sen hyvitettyä takaisin.

Julmasta käyttäytymisestä koituu parhaimmillaan hohtavan hyvä olo, jota en ole saanut tavallisesta seksistä, vaikka siitäkin nautin. Sellainen että istuu parvekkeella, juo kahvia ja polttaa tupakkaa, ja jokainen pikku asia maailmassa on niinkuin pitääkin.

-

En karsasta ritualistista BDSM:ää, jossa sessiot alkavat ja loppuvat sopimuksen mukaan ja joka sisältää nahkapukuja ja sääntöjä, kuten esimerkiksi että domia pitää kutsua Mestariksi. Mutta minusta vapaamuotoinen BDSM on loppujen lopuksi rikkaampi vaihtoehto. Vapaamuotoisessa BDSM:ssä sessiot voivat alkaa ja loppua spontaanisti, eikä niissä ole juuri sääntöjä. Se edellyttää oman määränsä empatiaa ja kykyä lukea ihmistä, mutta turvasana estää katastrofit.

Olen havainnut vapaamuotoisessa BDSM:ssä mielenkiintoisen ilmiön, jossa switch-subi ryhtyy session ulkopuolella vittuilemaan domille, tökkimään ja kiskomaan hiuksista ja olemaan muuten ärsyttävä. Ilmiötä voisi kutsua kerjäämiseksi. En itse ole erityisen suuri vittuilun ja leikkitappelun ystävä, joten minulle tämä on pitkälti vain kutsu aloittaa sessio. Ongelma kerjäämisessä on kuitenkin se että se on topping from the bottom, jossa subi loppujen lopuksi käyttää itse suurempaa valtaa sessioiden aloittamisen suhteen kuin domi. Näen kerjäämiseen kolme ratkaisua:

1. Aloita sessio jos itseäsikin huvittaa.
2. Käske subia lopettamaan.
3. Aloita sessio mutta satuta lujaa - oppiipahan läksyn.
4. Pistä subi rautoihin ja jatka mitä olit tekemässä ennen kuin tämä ryhtyi häiritsemään.

Yksi ratkaisu tietenkin on myös se että vaihtaa subia kiltimpään ja hyväkäytöksisempään.

-

Vapaamuotoinen BDSM sopii rajojen hämärtämiseen hyvin. Puhun nyt enemmän psykososiaalisista rajoista kuin siitä, kuinka paljon joku kestää kipua tai muuta sellaista. Akuutti konfliktitilanne, jossa osapuolet ovat aidosti vihaisia tai pahoillaan, voi liukua sinänsä hallitusti mutta vaivihkaisesti BDSM:ksi. Lähtökohta on se että subi on ensiksi puolitahallaan suututtanut domin pahasti, mutta on sitten hyvin pahoillaan.

Dom (session ulkopuolella): "Mun tekisi mieli lyödä sua, mutta mun motiivi olisi että sä tuntisit itsesi huonoksi ihmiseksi, enkä mä tiedä, onko se oikea motiivi."

Hetki kuluu.

Sub (session ulkopuolella): "Tulisko sulle parempi olo jos sä löisit mua?"

Ja siitä se lähtee. Eikä mieleltään terve ihminen monestikaan ajaudu tilanteeseen, jossa hän kokee omaavansa täyden oikeuden nauttia siitä että hän on saattanut läheisen ihmisen sellaiseen henkiseen paineeseen että tämä ryhtyy itkemään jo parista litsarista.

Pointtini on että BDSM:n voi aloittaa akuutin konfliktin aikana. Se ei ole mikään taikasauva, jolla konfliktin saa selvitettyä, mutta siinäkin se voi auttaa. Kun vielä seuraavana aamuna kuulee subin toivovan, että domi olisi vieläkin samalla tavalla aidosti vihainen kuin eilen, niin käytyä konfliktia voinee sanoa produktiiviseksi.

Tietenkään tällainen ei ole riskitöntä. Tämä voitaneen luokitella edgeplayksi. Molemmilla on huomattava vastuu henkisellä väkivallalla ja toisen heikoilla kohdilla leikittäessä. Ja käydyn konfliktin produktiivisuutta kyseenalaistaa se että seuraavana päivänä subi on tavallista vittuilevampi ja ilkeämpi. Mutta tilanne palautuu normaaliksi eli hyväksi, eikä kumpaakaan kaduta, ja se on pääasia. Vaarallistahan se vuorikiipeilykin on.

-

Voin muuten suositella sellaista leffaa kuin Cargo 200, tai Gruz 200. Minusta se on hauska. Venäläinen, umpivenäläinen.



---



5.8.2009 ke (2)

Sain "vihaisen" puhelinsoiton edellisestä blogimerkinnästä. Kuulemma teen ihmisille kauhean vaikeaksi tutustua siihen millainen todella olen. No voisin yrittää jotain normaalimpaakin settiä.

Olin Ropeconissa elämäni ekaa kertaa. Tapasin Ilkan Kalikoksesta. Keskustelimme lentokoneista, rynnäkkökivääreistä ja roolipeleistä. Glorantha on hyvä roolipeli, improvisaation ja eläytymisen aste on niin suuri. Se ei ole "gamistinen" roolipeli, jossa pääpaino on sääntöjen noudattamisessa, nopan heittelyssä ja hullussa örkkien raidaamisessa, josta saa expaa.

Ropeconissa oli joku muija joka cosplayasi Sofi Oksasta. Luulin kaukaa oikeaksi ja olin silleen että oho.

Minut kutsui tuohon tapahtumaan yksi järjestäjistä. Hengailin sen vuoksi järkkäreidenkin kanssa jonkin verran ja autoin muutamissa jutuissa. Lähinnä täytin kultistien soihtuja metanolilla. Istuin myös järkkäreiden taukotilassa aamuyöllä ja nauroin huonolle huumorille niin että suuhun sattui. Kaatajaisissa poltimme vesipiipusta arabialaista maustetupakkaa.

Hauska tapahtuma. Sanoisin että ihmiset olivat keskimääräistä nörtimpiä, oudompia, fiksumpia ja mielikuvituksellisempia. Ensi vuonna olen tapahtumassa ehkä troubleshooterina.



---



5.8.2009 ke

Sängyssäni nukkuu nainen, kaverini. En saa unta joten kuuntelen Kraftwerkiä ja Cradle of Filthiä. (CoF ei ehkä ole hyvä bändi, mutta ei voi mitään jos silti tykkää.) Selaan nettiä. Fanitan vieläkin Jussi Halla-ahoa ja luen hänen kolumniaan. Mietin kuinka lähellä olemme vieläkin kivikautta. Mietin kuinka paljon vihaan maailmaa ja kuinka vähän vihani minua liikuttaa. Vihasta on tullut diffuusia. Se ei ole oikeastaan enää emootio. (Ja "emootio" on eri asia kuin "tunne". Emootio on spesifimpi termi. Sen käyttäminen ei ole sivistyssanoilla kikkelöintiä.) Se ilmenee pikemminkin jonkin asian puutteena kuin jonkin asian läsnäolona. Tuntuu siltä että lapsuudessani saamani hyvän kasvatuksen antamat eväät ovat ehtyneet, ja minusta on tullut kunnianhimoton hedonisti. Loisiva, hedonistinen elämäni on passiivis-aggressiivinen kostoni yhteiskunnalle. Enkä enää välitä. Halveksin ihmisiä, he ovat kuvottavia, mutta ne ihmiset, joista pidän, pidän lähelläni ja olen heille ihminen.

Olisi tietysti fantsua ja ihkua antaa maailmalle anteeksi, mutta en viitsi. Minulla ei ole motivaatiota siihen. En nimittäin koe voivani erityisen pahoin. Erityisesti nautin siitä että puran tähän internet-tyyssijaan vitutusta, vihaa, inhoa ja halveksuntaa, ja ihmiset huutavat lisää ja ovat minulle ystäviä. Tulevat luokseni kuin peura joka sanoo: "Minä olen väsynyt juoksemaan. Sinun pitää saada ruokaa. Ammu minut jo." Ja ottaa kiväärini piipun hellästi suuhunsa ja sulkee silmänsä.

Ihanteenikin ovat muuttuneet. En näe enää suuren suurta arvoa Kafkan, Palsan ja Pirsigin saavutuksilla, paitsi että osaamalla symbolista ajattelua ja sivistyssanoja saan pillua sellaisilta ihmisiltä, joiden persoonallisuutta siedän. Nerojen ja yksinäisten hohtavien majakoiden aika on minun elämässäni ohi. Totta kai minä olen parempi kuin useimmat muut, mutta sillä ei ole enää väliä. Verkostoituminen, seksi ja BDSM ovat ne asiat, joilla on väliä.

Väliä on myös sillä että on riittävän kusipäinen ja manipulatiivinen. Maailma ei ole paikka, jossa pärjään kiltteydellä ja ahkeruudella. Tässä minulla on vielä opettelemista, koska olen luonnostani kiltti ja pelkään ihmisiä, koska pidän heitä vaarallisina hulluina, mutta onneksi elämälläni ei ole paljoa väliä ja sen voi heittää hukkaankin. Tämän asian sisäistämisen odotan tulevaisuudessa vielä rentouttavan minua ja auttavan minua elämään sellaista elämää kuin muutkin elävät.



---



23.7.2009 to

Elämä hymyilee.



---



16.7.2009 to

En ole ehkä tajunnut ettei ihminen voi aina olla parhaimmillaan.

En ole ehkä tajunnut että olotilan hyvyys jakautuu luultavasti Gaussin käyrän mukaan.

Mutta minulla ei ole käyttöä keskinkertaiselle mielentilalle.

-

Nukun 12 tuntia yössä nykyään.

Miksen pysty heräämään kahdeksan tunnin jälkeen? Tai edes kymmenen.

Jos laitan kellon soimaan, sammutan sen ja jatkan unia ajatellen, ettei ole syytä herätä vielä.

Ja aina kun herään, minulla on hirveä ja väsynyt olo, josta pois pääseminen on puolen päivän mittainen tehtävä.

Valvottuani 12 tuntia alan herätä.

Minusta tulee itsevarma, sanavalmis ja sosiaalisesti pätevä.

Lyhytpinnainen ja laiska tosin myös. En pysty keskittymään mihinkään kovin vaativaan.

Tämä tila jatkuu monta tuntia, kunnes alan väsyä.

Tykkään valvoa esim. 18 tuntia, mutta joka tapauksessa minun on joka yö nukuttava 12 tuntia, joten sellainen sotkee rytmini täysin.

Lopputuloksena on todella väsynyt olo, jet lag ja derealisaatio.

Luin Wikipediasta että lyhyellä tähtäimellä unideprivaatio poistaa masennuksen.

Ilmeisesti olen siis masentunut, kun unideprivaatio tekee kaikesta niin helppoa ja hauskaa ja nopeaa.

Ehkä tarvitsen vahvemmat lääkkeet.

-

Olen maalannut öljyväreillä.

Se vituttaa ja innostaa minua.

Vitutus koituu siitä että nämä kuivuvat ihan saatanan hitaasti. Aivan liian hitaasti.

En tajunnut sitä kun aloitin puuhan. Se tuli minulle yllätyksenä.

Akryylit, toisaalta, kuivuvat liian nopeasti.

Nyt minulta on maali loppu.

Ostaisin lisää mutta ei ole rahaa.



---



5.7.2009 su

Tämä blogi on loistava.



---



2.7.2009 to

Tämä blogi on paskaa.



---



18.6.2009 to

Kumpaa minun pitäisi tehdä, sarjakuvia vai tauluja? Molempiin pystyisin. Taulujen maalaamista pidän korkealentoisempana toimintana kuin sarjakuvia. Mutta sarjakuvat ovat se mikä teki minusta suositun.

Tauluni ovat minusta kauniita ja syvällisiä, eikä niiden hohtoa kuluta aika ja toisto samalla tavoin kuin ne kuluttavat vitsistä pois hauskuuden. Mutta tauluja varten pitäisi järjestää taidenäyttelyitä, ja se on aina vähän vaikeaa, eikä näyttelystä kuule mitään sen jälkeen kun se on ohi. Pidän avajaisista, mutta gallerioiden vuokraamisen yrittäminen on itsessään uuvuttavaa, eikä minulla ole rahaa gallerian vuokraan.

Tänä lyhytjänteisyyden aikana sarjakuvani ovat niitä mistä tulee kiertäviä meemejä, ja mistä ihmiset tunnistavat minut baarissa. Viktoriaanisena aikana sarjakuviani olisi halveksittu ja taulujani ylistetty, mutta nyt se on pikemminkin toisin päin. Olisi kiinnostavaa tietää kuinka moni arvostaa taulujani, ja kuinka paljon he arvostavat niitä suhteessa sarjakuviini.



---



17.6.2009 ke (2)

Nyt voisin vielä tehdä yhden tarkennuksen. Edellinen merkintä antaa sellaisen kuvan kuin ihmissuhdepettymykseni olisi ollut sen taustalla että menetin kiinnostukseni filosofiaan. En kuitenkaan usko asian olevan näin. Uskon että jutun taustalla on pikemminkin Timo Kiviluoto.

Petasin Timolle monia filosofisia kysymyksiä niin että hänen mielenkiintonsa kiinnittyi niihin. Näitä kysymyksiä ovat ainakin induktion ongelma ja käsitteettömyys. Mutta induktion ongelman kohdalla hänen kehittämänsä ratkaisu oli paljon parempi kuin omani, joka oli lähinnä sanoilla kikkailua. Käsitteettömyyden kohdalla Timo taas keksi jotain, joka ei itselleni ollut tullut mieleenikään. Tajusin vain etten ole riittävän hyvä teoreettisessa filosofiassa. Luulin saavani tulosta aikaiseksi, mutta kun näin, kuinka Timo oikeasti saa tulosta aikaiseksi, tajusin että Monitulkintaisen taiteen määritelmä, muutamat blogimerkinnät ja mahdollisesti Rakkauden mekaniikkaa saattavat olla ainoat hyvät filosofiset tekstit, jotka olen koskaan kirjoittanut. Eivätkä ne ole teoreettista filosofiaa.

Timohan on se toinen "todella lahjakas" tyyppi, josta puhuin edellisessä merkinnässä. Sanoin myös että hänelläkin menee sosiaalisesti huonosti. "Menee huonosti" on minun, hänen ja sen kolmannen tyypin kohdalla aika vahva ilmaus, ehkä tarpeettomankin vahva. Mutta Timon kohdalla tarkoitin sillä lähinnä sitä että minusta Timolla pitäisi olla enemmän kavereita. Mielellään sellaisia, jotka ymmärtävät, mitä hän tekee logiikan ja matematiikan kanssa. Itse ymmärrän juuri ja juuri, mitä hän tekee, mutta ymmärrykseni saisi olla selkeämpi.

Timolta tuli äärimmäisen jännä matematiikkaan liittyvä tulos eilen. Mutta kertokoon mies siitä itse sitten kun kertoo. Olen ehkä kade mutta mitä väliä sillä, olen myös ylpeä siitä että minusta on ollut hänelle joissain asioissa jotain hyötyä.

Oma perimmäinen tavoitteeni filosofiassa oli selittää aivojen fenomenologinen konekieli, ja käyttää tätä selitystä sitten monien käsitteiden selittämiseen. Pelkäänpä vain että minun pitäisi olla neuropsykologi onnistuakseni perimmäisessä tavoitteessani. Ja vaikka onnistuisinkin ns. sattumalta, en usko että voisin perustella onnistumistani tieteellisesti ilman neuropsykologiaa. Tämä herättää kysymyksen: kannattaako enää yrittää? Se, mitä yritän tehdä, tullaan joka tapauksessa tekemään myöhemmin, ja se tullaan tekemään sellaisella tavalla ettei epäilykselle jää sijaa.

Ei kannata yrittää, koska vaikka osuisin oikeaan, ei tuloksellani olisi käytännön merkitystä ennen kuin se olisi vahvistettu. Tuloksen vahvistaminen taas olisi sama kuin se että se keksittäisiin uudestaan. Oma työni ei todennäköisesti voisi toimia edes suuntaviittana niille tutkijoille, jotka tuloksen aikanaan vahvistavat, sillä olen tiedepiireissä liian tuntematon.

Tunnen itseni monestakin syystä aika tyhmäksi. Ensinnäkin käytin kaksi vuotta filosofiaan, vaikka olisin voinut käyttää tuon ajan taiteeseen. Mutta tämä on turhaa -- työni auttoi Timoa vaikkei välttämättä tuottanutkaan mitään, mikä olisi sekä kokonaan omaani että valmista. Toinen syy miksi tunnen itseni tyhmäksi on tekstini Mapped filtering. Se on pelkkää näpertelyä, koska erään asiantuntevan henkilön mielestä sitä ei voida toteuttaa teknisesti. Mutta oli kai kiva näperrellä. Olihan se.

Kun seurailen, mitä Timo saa aikaiseksi, mieleeni tulee tietty kuumottava tunne. Haluaisin että maailma tietäisi hänen saavutuksistaan. Omega-logiikka, induktion ongelman ratkaisu (joka on kesken), subjektiivisuus ja objektiivisuus, realismi, Hilbertin toinen ongelma, lukuteoria... Timo osaa jotain, jota itse haluaisin osata. Mutta en ole Timo. Onneksi minusta on Timolle silti apua.

Olen kyllä iloinen siitä että minut on kerrankin päihitetty omassa pelissäni, ja että sen on tehnyt ihminen, jonka tunnen. Teini-iässäni koin helvetillisiä tuntemuksia sen vuoksi että ajattelin elämäni olevan tärkeä. Koin että jokainen tuhlaamani sekunti on kuin heittäisin rahaa mereen. Koin valtavan vastuun jokaisesta teostani. Edes Lapissa vaeltaessa en voinut heittää vastuitani menemään, vaan ajattelin usein maalaamista ja koin että minun pitäisi olla kotona työskentelemässä. Nyt minulla on enemmän sellainen olo että ei tällä niin paljoa väliä ole.

Se ei tarkoita että luovuttaisin. Minulla on paljon mitä tehdä. Vaihtoehtoja ovat: kirjoitan erään filosofisen tutkimuksen loppuun (signifikanssi), työskentelen erään toisen filosofisen projektin parissa (itseisarvo), piirrän sarjakuvia, aloitan maalaamisen uudelleen, teen musiikkia. Kaunokirjallisuuskin on yksi vaihtoehto, mutta sitä en pidä niin hyvänä kuin muita.

Mäntän kaupungissa on kyllä jotain juomavedessä, kun sieltä tulee sellaisia tyyppejä kuin Timo. Enkä minäkään ihan paska ole. :)



---



17.6.2009 ke

Lapsuuden arvomaailmani ovat romahtaneet. En tee juuri mitään niistä asioista, joita järkeni on oppinut pitämään hyvinä. Hyviä asioita eivät ole:

-Parisuhde. Lasten pitäisi oppia kasvamaan täydellisiksi aikuisiksi missä tahansa olosuhteissa. Aikuisten ei pitäisi olla riippuvaisia kumppanista.

-Lapset. Ihmisten pitäisi syntyä aikuisina.

-Seksi. Ihmisten pitäisi syntyä ihmisten tietoisen hallinnan alaisen prosessin tuloksena eikä siksi että "tuo on tosi kuuma". Ihmisten ei myöskään pitäisi tavoitella nautintoa.

-Elämän pienistä asioista nauttiminen. Pienet asiat eivät ole suuria asioita.

-Onnellisuus. Onnellisuus on korruptiota ja johtaa naiiviuteen ja kyvyttömyyteen havaita uhkia. Tämän opettivat minulle lastenpiirretyt, joissa iloiset ja hymyilevät hyvikset ajautuivat kerta toisensa jälkeen kuolettavalla tavalla mahdottomaan tilanteeseen, mutta selvisivät tietenkin sen takia että kyseessä oli lastenohjelma, eikä heitä saanut tapattaa. Tässä osasyy sille miksi halveksin myös lapsia: lastenpiirretyt opettivat minulle, että useimmat heistä ovat niin heikkoja että heille täytyy valehdella. Kyllä minuakin itketti kun kysyin äidiltä, että kuoleeko jokainen ihminen joskus vaikka ei tulisi sairautta tai sotaa, ja äiti vastasi että kyllä, mutta sitten sain ison halin ja ajan myötä jotain muuta ajateltavaa. Muistan tuon hetken vieläkin, mutta kestin sen.

-Useimmat tunteet. Inspiraatio, halveksunta ja lumoutuminen ovat kuitenkin sallittuja tunteita. Viha ja suru ovat tietyissä tilanteissa sallittuja.

-Monimutkainen ruoka. Joku kastike tai sipuli on ihan perusteetonta.

Hyviä asioita ovat:

-Tylsyys. Tylsyys pakottaa keksimään jotain.

-Työ. Itsestään selvää.

-Määritelty tarkoitus. Itsestään selvää.

-Valtarakenteet. Valistunut diktatuuri on paras hallintomuoto.

-Sota tai kilpailu. Heikot on tuhottava pilaamasta hyvien elämää.

Anteeksi vaan, mutta nyt haluan taas kysyä että mitä vittua minulle oikein opetettiin koulussa, kun saatoin valmistua peruskoulusta vaikka uskoin tuollaiseen paskaan. Minulle ei tarjottu tarkkaa tutkimustietoa siitä että sosiaalisuus on resurssi, jota ihminen tarvitsee pysyäkseen terveenä ja hyvinvoivana. Minulle ei selitetty että luonnonvalinta on laskentatehon ja diversiteetin säilymisen kannalta luultavasti tehokkaampi väline kuin keskitetty prosessi, joka määrää ihmisten lisääntymistä. Minulle ei annettu vinkkejä ja kannustusta naisten iskemiseen. Minulle ei selitetty ettei lopullista tarkoitusta voi määritellä. Minulle ei sanottu että tyhjästä on paha nyhjästä, ellei osaa nauttia elämän pienistäkin asioista. Minulle ei kerrottu että heikkoja ei voida tuhota, koska heitä on liian vaikea erottaa muista. Minulle ei sanottu tarpeeksi monta kertaa: "Joo, mutta elämä ei ole tuollainen juttu."

Olen syntynyt täysin väärään maailmaan. Olen eläkkeellä 21-vuotiaana enkä jaksa tehdä enää paljon mitään paitsi valittaa ja muistella menneitä.

Tässä maailmassa pärjäävät ihmiset, jotka eivät pohdi vakavissaan niitä näkökulmia, joita minä olen pohtinut, sillä jos niihin kysymyksiin sortuu, ympärillä olevat autoritääriset idiootit eivät osaa auttaa ja korkeintaan ovat ylpeitä siitä että pieni lapsi pohtii moista paskaa. Siitä suosta ei selviä kuin tuurilla ja sitä minulla ei ollut. Olen oikeasti menettänyt ikääni nähden verraten paljon uskomalla vakaumuksellisesti niihin arvoihin, joihin olen uskonut.

Suurin menetys on sosiaalinen. En odottanut syrjäytyväni enkä siis varautunut siihen. Yläaste- ja lukioaikoina joku ihastui minuun vähän väliä. Totuin siihen että jos haluan olla vastakkaisen sukupuolen mielestä viehättävä, minun ei tarvitse tehdä mitään sellaista mitä en muutenkin tekisi. Oppitunnit tarjosivat minulle tilaisuuden esiintyä, haastaa opettajia ja häröillä. Mutta olin silloin niin puhdas ja integriteetiltäni korkea että annoin automaattiset pakit jokaiselle, joka oli "kiva" mutta ei sen enempää. Joillekin en antanut edes mahdollisuutta. Ajattelin, että tarkoitukseni on tuottaa taidetta, ja kun koulu jo valmiiksi kuluttaa kallisarvoista aikaani, en uhraa aikaa naiselle ellen suorastaan rakastu. Noina vuosina kirjoitin päiväkirjaanikin: "En näe miksi minun pitäisi haluta seksiä."

Mutta rakkaudesta minulla oli hyvin korkeat ideaalit -- niin korkeat ettei niitä kukaan täyttänyt. Kompensoin tästä koituvan yksinäisyyden kehittämällä olemassaolevista mutta kaukaisista ihmisistä fantastisia mielikuvia, joihin rakastuin. Tietyssä mielessä rakastuin itseeni, tai siis omaan kykyyni kuvitella. Kukaan tuntemani nainen ei ollut yhtä sanavalmis ja ihana kuin kuvitelmani, eikä edes yhtä analyyttinen ja mielikuvituksellinen kuin isäni, tai yhtä sekopäinen kuin kaverini.

Kuvitelmat tulivat uniini saakka, ja lopulta erään naisen kuvittelu alkoi viedä kaiken aikani. Olin jonkin aikaa mielisairaalakamaa, vaikken sinne joutunutkaan. Sitten sain lääkkeet, jotka pitivät minut järjissäni kolmen vuoden ajan. Mutta sen jälkeen tapahtui jotain odottamatonta.

Törmäsin ensimmäisen kerran naiseen, jota oikeasti rakastin. Hänen avullaan pystyin lopettamaan lääkkeet. Satuin kuitenkin olemaan liikkeellä liian myöhään, enkä saanut hänestä enempää kuin ystävän. Lopulta alistuin tilanteeseeni (ja tämä ei sitten tarkoita sitä että olisin käyttäytynyt hankalasti siihen saakka), mutta menetin kiinnostukseni filosofiaan ja jouduin aloittamaan lääkkeet uudestaan.

Yhteyteni tuohonkin naiseen oli peräisin menneisyydestäni; siltä ajalta kun en ollut tippunut kärryiltä. Ja nyt ei ole enää koulun tarjoamaa sosiaalista kontekstia, jossa olen suosittu ja minulla on valinnanvaraa. Mutta ei ole myöskään puhtautta ja integriteettiä, jotka aiemmin pitivät minut työn touhussa.

Sosiaalinen konteksti oli tärkeä sen vuoksi että siinä minulla oli mahdollisuus tutustua naisiin sattumalta ja muun toiminnan ohessa. En jännittänyt vaan olin oma itseni. Mitä romantiikkaan tulee, olen hyvä kehittämään juttuja ikään kuin vahingossa, mutta surkea lähestymään naista jokin tietoinen tavoite mielessäni. Tietoiset tavoitteet ajavat minut tarkkaavaiseen, vakavaan ja itsekriittiseen tilaan, ja se ei ole seksikästä ellei pidä Spockia kiihottavana.

Minulle ei ole kehittynyt rutiinia tuntemattomien ihmisten lähestymiseen, koska olen aina ollut se tyyppi, jonka kaikki tietävät jo valmiiksi. Kun olin lukiossa kunnallisvaaliehdokkaiden vaalitentissä ja esitin eräälle ehdokkaalle kysymyksen, ehdokas vastasi kolmensadan ihmisen edessä muistavansa minut päiväkodista fiksuna tyyppinä. Olin perhepäiväkodissa, ja ilmeisesti tämä ehdokas oli päivähoitajani vanhempia lapsia tai heidän kavereitaan. Muuta hän ei kysymykseeni sitten vastannutkaan.

Päiväkodin jälkeen niitin mainetta ekalla luokalla selittämällä kuudesluokkalaisille olevani peräisin Tuukkaus-planeetalta. Kerroin myös käykäisistä ja ilmoitin ihailevani Hitleriä. Sivunmennen sanoen, tämähän oli eräs tapa lähestyä tuntemattomia ihmisiä, mutta se johti lievään koulukiusaamiseen, joten en kokeillut sitä uudestaan. Joka tapauksessa olin viimeksi ysiluokalla, kun joku nuorukainen, jota en muistanut ikinä nähneeni, huusi minulle kadulla: "Ufomies!"

Kerran postin parkkipaikallakin jotkut tuntemattomat pikkupojat pyöräilivät ohi, ja yksi heistä ryhtyi yhtäkkiä puhumaan muille jotain teknistä jargonia. Hänen äänensä oli kuuluva ja asiantunteva. Kuuntelin häntä toisella korvalla, ja tulin siihen tulokseen ettei jargon merkitse yhtään mitään, vaan poika vain laittaa hienon kuuloisia sanoja peräkkäin. Muut pojat eivät vastanneet hänelle. En löytänyt hänen toiminnalleen muuta selitystä kuin että hän tunnisti minut ja yritti tehdä minuun vaikutuksen.

Mutta nykyään minua ei kukaan näe, koska olen kotona enkä lähde ulos. En muista tai en osaa tai en viitsi lähteä. Oikeastaan nautin tästä kurjuudestani. Tämänkin päivän olen kuluttanut valittamiseen ja kerskumiseen, ja siitä on tullut minulle hyvä olo. Minulla on mieletön nälkä, mutta en ole raaskinut lähteä kauppaan. Olen vain syönyt auringonkukansiemeniä ja juonut kahvia. Lisäksi minulla on periaatteessa niksat, koska lopetin tupakoinnin eilen, mutta niitä en juurikaan tunne. Eilinen oli taas niitä mystisiä hetkiä kun pystyy lopettamaan tupakoinnin ilman juuri mitään vieroitusoireita. Sellaisia hetkiä tulee minulle silloin tällöin, mutta niiden esiintymistiheys ei ole tahdonalainen.

Eli niin hauskaa tämä kirjoittaminen on ollut etten ole syönyt enkä tupakoinut. En ole pukenut vaatteita päälleni enkä ole käynyt suihkussa. Haisen ja minulla on hauskaa. Ryven omassa liassani. Ja minulla on hauskaa. Koska harvassa ovat ne tilanteet, jotka ovat niin synkkiä ettei niissä ole hauskuuden pilkahduksia. (p.s. syön myös lääkitystä)

Miksi teen tätä? Luulen että perimmäinen tarpeeni on selittely. Haluan että muut ymmärtävät, miksi minusta on tullut tällainen. Se on minusta tärkeää. Varsinkin ottaen huomioon sen etten ole ainoa. Olen tavannut kaksi todella lahjakasta ihmistä, joilla minun mittareideni mukaan menee sosiaalisessa elämässä huonosti.

Toisesta heistä en nyt puhu mitään. Mutta toisella heistä on hämmästyttävä kyky nähdä asian kuin asian kaikki puolet samalla kertaa. Hän ei menestynyt akateemisesti eikä taiteellisesti sen vuoksi ettei hän ikinä oppinut tekemään työtä. Hän luuli pitkään etteivät esimerkiksi Iron Maidenin kitaristit ole koskaan harjoitelleet kitaransoittoa, vaan ovat vain ottaneet kitaran käteensä ja soittaneet valmiin biisin saman tien. Tuo siis kertoo, mitä hän oman kokemuspiirinsä pohjalta piti mahdollisena. Ja itseään hän piti tyhmänä, koska ei pystynyt samaan.

Hän on hyvä matematiikassa siinä mielessä että hän osaa laskea, mutta hän ei menestynyt siinä, koska hän ei ymmärtänyt, mitä luvut ja laskutoimitukset ovat, ja tämä hämmensi häntä. Eikä tuollaisia asioita selitetä vielä lukiotasollakaan. Mies osaa myös säveltää musiikkia ja piirtää hyvin, joskaan ei teknisesti oikein. Lisäksi hän on sosiaalinen velho, joka saa amislaisen siilitukan käyttämään sivistyssanoja ilman että tämä edes huomaa tekevänsä niin, ja onnistuisi levittelemään ulosteita seinille niin että se osoittaisi hänen olevan tervejärkinen. Selvää johtajatyyppiä, mutta ei aivan tähän maailmaan.

Nykyään tuo henkilö on avoliitossa kvanttifyysikon kanssa mutta on muuten hieman eristäytynyt ja haluaisi esimerkiksi kantaa asetta kaupungilla, koska kokee ihmiset niin uhkaaviksi. Samasta syystä hän tykkää baarissa istua nurkkapöydässä. Ei tee töitä eikä opiskele.

Eli näin voi käydä. Itse kärsin eniten siitä että minusta tuntuu etten täytä potentiaaliani. Luova työ, silloin kuin se tuotti minulle nautintoa, tuotti verraten voimakasta nautintoa, jota en enää koe. Sinänsähän minulla ei silti mene huonosti. Minulla on asunto, rahaa matkustella vähän ja laaja sosiaalinen piiri, jonka laajennusmahdollisuudet tosin ovat nihkeät. Mutta oli miten oli, maailma on käytettävissäni, vaikka olenkin vähän rikki. Mäntässä kokemistani jutuista huolimatta en ole oikea julkisuuden henkilö, ja voin kävellä Helsingin kaduilla ilman että kukaan tunnistaa minua, ja voin vaikka nolata itseni ilman että kukaan tärkeä ihminen muistaa sitä. Ja ennen kaikkea, voin valittaa ja kitistä täällä jos se kerran tuottaa minulle nautintoa. En ole umpikujassa.

Tekisi mieleni sanoa että jos olisin tiennyt tippuvani kärryiltä, olisin jollakin tavalla hyödyntänyt sitä että yläaste- ja lukioaikoina minuun ihastuttiin. Nykyään se tuntuu suurelta potentiaalilta, jonka sivuutin, koska olin liian fiksoitunut päämäärääni. Mutta tämä on mahdotonta haihattelua, sillä olin silloin semmoinen etten olisi yksinkertaisesti tajunnut asiaa saatika nauttinut siitä mitä tarjolla oli. Minulla ei ollut mitään kokemuspohjaa siitä miltä tuntuu istua neljä vuotta yksin yksiössä ilman mitään muuta tekemistä kuin se minkä itse keksii. Minulle oli sanottu että jos haluaa tehdä jotain suurta, siihen pitää panostaa 110-prosenttisesti, ja niin tein ja näin kävi. Onnistuin kaikessa muussa, mutta en onnistunut pitämään itsestäni huolta prosessin aikana vaan ryöstöviljelin itseäni.

Katumus siitä mitä tapahtui hiipii mieleeni aina välillä, mutta se on kyllä järjetöntä. Tuo on taas niitä asioita, joista minun pitäisi päästää irti. Se on vähän kuin pelaisi shakkia mustalla ja häviäisi, ja sitten jäisi murehtimaan sitä ettei pelannut valkoisella. Se olisi ollut aivan eri peli silloin.



---



8.6.2009 ma

Saan niin vähän aikaiseksi nykyään että tekisi mieli palata työelämään. Eli käytännössä aloittaa opinnot. Mutta se on vähän ikävä nakki sekin. Joutuisin muuttamaan pois nykyisestä asunnostani, koska opintotuella eläminen on paljon karumpaa kuin sairastaminen. Enkä sittenkään ehkä onnistuisi suorittamaan koulutusta loppuun. Ei sitä oikein tiedä mitä tehdä. Tähän nyt kumminkin on tottunut, vaikka tämäkään ei ole hyvä. Vaikeita kysymyksiä.



---



5.6.2009 pe

En varmasti enää pitäisi blogia, elleivät ihmiset näemmä haluaisi lukea sitä. Tai ainakin tekstiä tulisi paljon vähemmän. Ongelma on siinä että tämä blogi antaa minusta väärän kuvan. Ja siinä että käytän liian usein ilmausta "Ongelma on siinä että... "

Minulla on parin vuoden mittaisia kausia, jolloin innostun jostakin asiasta. Nyt olen innostunut ihmisistä. Hmm, erilaista.



---



Guru sanoi: "Havaitse asiat kaikki puolet."

Minä havaitsin asian yhden puolen, koska olin vain jauhamassa paskaa.

Tähän guru ei kyennyt.



---



3.6.2009 ke

Kuinka hyvä havainnointikyky tekee elämästä ikävää

Yritän nyt luonnostella ideaa, jonka sain Eurassa kaverin mökillä. Hyvällä havainnointikyvyllä varustetut ihmiset havaitsevat kaikenlaisia asioita helpommin kuin muut. Tämä tarkoittaa sitä että he havaitsevat myös ympärillään hienovaraista väkivaltaa ja uhkia. Luonnollinen reaktio tällaiselle havainnolle on ottaa se puheeksi, käsitellä se ja siirtyä eteenpäin.

Mutta jos ihminen on sellaisten ihmisten ympäröimä, joilla on huonompi havainnointikyky kuin hänellä itsellään, hän ei välttämättä voi tehdä näin. Miksei? Koska se herättää muissa pahennusta. Ottamalla puheeksi havaitsemansa ikävän asian hän tuo sen muiden tietoisuuteen, jolloin muutkin alkavat kärsiä siitä. Koska heillä on huono havainnointikyky, he eivät välttämättä osaa myöskään keksiä ratkaisua ongelmaan. Muut eivät ole suojautuneet ikävän asian tuomalta ikävältä ololta ymmärryksen avulla vaan sen avulla etteivät he huomaa ikävää asiaa.

Hyvällä havainnointikyvyllä varustettu ihminen herättää kateutta tehdessään hienoja havaintoja ja masennusta tehdessään ikäviä havaintoja.



---



Miksi ihmiset elävät? Onko heillä hauskaa? Olenko toisille velkaa sen että elän tämän elämän? Ehkäpä syön nyt pari pilleriä. Ahh, tuli parempi olo.



---



23.5.2009 la (2)

Kun olin 16, tuska oli elävää. Siinä oli energiaa. Siihen sisältyi hetkessä eläminen ja into. Energia. Kiinnostus asioita kohtaan. Mutta nykyään tuska on tylsynyt. Se on himmeää eikä siinä ole siementä mihinkään uuteen. En osannut arvata että näin kävisi, mutta varoituksena tai ainakin informatiivisessa mielessä kerron siitä. Jos olet siinä asemassa, jossa minä olin 16-vuotiaana, tiedä että se voi loppua. Tai älä tiedä. Ehkä sen tietäminen ei ole hyödyllistä. Ehkä sille ei voi mitään.

Saan sinänsä vielä vähän aikaiseksi, mutta tunne on kadonnut. Enemmänkin haluaisin vain makailla niin että nainen silittäisi hiuksiani. Lukioaikoina sellainen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Saatoin saada pakkomielteen naisesta, mutta se ei ollut mitään rakkauden kaltaista. En ylipäätään välittänyt mistään muusta kuin omista jutuistani, ja se oli hienoa. Mutta kuten todettu, se meni ohi.

Jos transhumanismin aika joskus tulee, toivon että siihen sisältyy pidennetty teini-ikä. Teini-ikä oli helvettiä mutta keskittymiskykyni oli hyvä ja elin sellaista elämää, jota arvostan kaikilla tasoilla. Vallitsi harmonia. Kunpa voisin jatkaa sitä.



---



22.5.2009 la

Viittaan edelliseen merkintään. Validaation sijaan myös hyökkäys kelpaa, lyhyellä tähtäimellä, sillä se saa adrenaliinini virtaamaan. Tämä taas saa minut lopettamaan vetäytymisen edellyttäen, että olen aidosti kiinnostunut siitä asiasta jota hyökkäys koskee. Olen kuitenkin melko suojaton sellaisia hyökkäyksiä vastaan, joita ei kohdisteta suoraan minuun, vaan jotka ilmenevät jonakin sanomattomana oletuksena. En viitsi olla niin nörtti että kaivaisin sanomattoman oletuksen esiin, ja sanoisin, mitä mieltä olen siitä. Ehkä pitäisi viitsiä. Ehkä olen nörtti.

Olen myös melko suojaton sellaisia hyökkäyksiä vastaan, jotka on naamioitu validaatioksi. Ne hämmentävät minua, sillä on vaikea erottaa aitoa validaatiota vittuilusta. Validaatio ylipäätään hämmentää minua; taidan odottaa että ihmiset ovat ilkeitä, jolloin he eivät ikinä aidosti validoi ketään, tai tyhmiä, jolloin he eivät todellisuudessa ymmärrä, mitä ovat validoimassa, ja validoisivat mielellään jopa haitallisia asioita. Mutta tämän ääneen lausuminen on suorastaan häijyä itseäni kohtaan -- kuinka kukaan haluaisi validoida henkilöä, joka ei validoi sitä että hän validoi tämän?

Kannattaako näin ajatella? Ilkeyden mielessäpitäminen on hyvästä siksi että minua on vaikeampi huijata tai hyväksikäyttää. Tyhmyyden mielessäpitäminen on kuitenkin vähemmän tärkeää. Tietysti voisin nolata itseni innostumalla validaatiosta, jonka antaa taho, jonka antama validaatio ei ole arvokas, mutta tämä voidaan selittää pois kohteliaana käyttäytymisenä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti.



---



22.5.2009 ke

Pääongelmani lienee siinä että tarvitsen paljon validaatiota ennen kuin uskallan olla oma itseni. Näen uhkia kaikkialla. Mutta kuten sarjamurhaaja Ted Bundy sanoi: "I have known people who...radiate vulnerability. Their facial expressions say 'I am afraid of you.' These people invite abuse... By expecting to be hurt, do they subtly encourage it?" Tässä on relevanssin siemen omaan tilanteeseeni. En varsinaisesti odota että minulle käy huonosti, mutta en odota että minusta pidetäänkään. Mielestäni sellaisen oletuksen tekeminen on joskus ollut jopa jotenkin epäreilua muita kohtaan. Ja faktuaalisesti väärää. "Mistä tiedän pidetäänkö minusta ennen kuin se ilmaistaan suoraan?" Tässä en siis ole tajunnut sitä että odotus tilanteen kulusta voi olla itsensä toteuttava ennustus. Jos odotan että minusta pidetään -- siis odotan sitä, enkä vaadi sitä -- minusta todennäköisesti myös pidetään. Mutta tämä on taas tämmöinen juttu että tiedän miten homma periaatteessa menee, mutta osaanko soveltaa sen käytäntöön?

Stalker sanoi: "Ihmiset eivät tykkää puhua syvimmistä tunnoistaan." Mutta asioista puhuminen muuttaa niitä. Toisaalta jos "asioista puhuminen muuttaa niitä", lauseen "asioista puhuminen muuttaa niitä" ääneen lausuminen johtaa siihen, että asioista puhuminen ei muuta niitä. Hahaa! Tämä kaikki olikin turhaa.



---



20.5.2009 ke

Tällä sivulla on kyllä aivan väärä kuva minusta. Ystäväni puhuvat netti-Tuukasta ja oikeasta Tuukasta tai eivät lue sivujani. En tiedä pitäisikö kuvaa sitten yrittää muuttaa. Netti-Tuukka on kova ja torjuva, kun oikeasti olen kärsivällinen ja kohtelias ihminen, jota on helppo lähestyä. Ajattelin että ihmiset tajuaisivat itsestään, etten ole näillä sivuilla oma itseni, mutta ei sellaista kyllä voi itsestäänselvyytenä pitää. Ja vanhempani ovat minusta huolissaan, vaikka ihmeen teräshermoisesti kyllä jaksavatkin pauhaukseni, eivätkä ole paheksuvia. Kai tämä on "kiltti poika kotona, paha poika netissä" -syndrooma. En ole kovin hullukaan. En angstaile ihmisille enkä kohtele ihmisiä huonosti muuten kuin myöhästelemällä ja perumalla tapaamisia silloin tällöin. Enkä saa mitään hitlermäisiä raivokohtauksia useammin kuin kerran vuodessa, vaikka toisin voisi luulla. Olen aika kiltti jätkä.

Varsinkin yksi kaveri aina dissaa blogiani ja sanoi edellisistä merkinnöistä että ne ovat kaksivuotiaan kirjoittamia. :) Mutta on hyvä olla nuorekas ja leikkimielinen!

Tämän blogin kirjoittaminen on hassu prosessi. Joskus kirjoittamisinspis syntyy itsestään, mutta usein se syntyy siitä että haluan paikata ja täydentää aiemmin sanomaani. Tämä prosessi ei ole systemaattinen, mutta tuntuu säännönmukaisesti lähenevän sitä, mitä todella haluan sanoa.



---



8.5.2009 pe (7)

Ihmisarvosta. Viittaan kirjoitukseeni 15.4.2009 ke. Metataso, jolla kaikki yhteisön jäsenet ovat samanarvoisia, ei voi olla kaikissa tilanteissa relevantti. Esimerkin yhteisössä ihmiset ovat jakaantuneet kahteen kastiin: puolet ovat laadukkaampia ja puolet ovat vähemmän laadukkaita. Jos yhteisöstä poistetaan laadukkaampaan kastiin kuuluva jäsen, yhteisön kokonaisarvo heikkenee enemmän kuin jos yhteisöstä poistetaan vähemmän laadukkaaseen kastiin kuuluva jäsen. Tässä tilanteessa metataso, jolla kaikki ovat yhtä arvokkaita, ei ole relevantti. Mutta jossakin muussa mielessä metataso lienee silti relevantti.



---



8.5.2009 pe (6)

Apurahajärjestelmä pitäisi järjestää niin että useat projektit katsottaisiin yhtäaikaa apurahan arvoisiksi, ja minkä tahansa niiden edistäminen olisi hyväksyttävä tapa käyttää apurahaa. Tarpeen vaatiessa usean projektin apuraha voisi olla hieman, mutta ei valtavasti, suurempi kuin tavallinen apuraha. Toisin kuin nykyinen järjestelmä, tällainen järjestelmä ei syrjisi ihmisiä, jotka työskentelevät sekä monialaisesti että epäjärjestelmällisesti tai hajautetusti. Epäjärjestelmällisyydestä tai hajauttamisesta ei ole mitään syytä rankaista niin kauan kuin se ei näkyvästi heikennä lopputuloksen laatua.



---



8.5.2009 pe (5) (kirjoitettu 17.04.2009 pe)

Tämä blogi alkaa olla vakavasti epätasapainossa. Katkeruus on liian hallitsevaa, sekä toisten ihmisten syyllistäminen ja kritisointi. En ole esimerkiksi paljoa maininnut niistä opettajistani, jotka hoitivat työnsä hyvin. On jollakin tavalla velvollisuuteni ihmisenä tehdä se -- jakaa myös kiitoksia. Vaikka motiivinani olisi puhdas kostonhalu (toivottavasti ei ole), ei hyökkääminen ole uskottavaa, enkä saa pyrkimyksilleni sympatiaa, jos en myös osoita, etten ole kroonisesti vihamielinen tapaus, joka keskittyy maailman vikoihin siksi että se on hänen persoonallisuutensa ominaisuus, eikä siksi että hänellä on henkilökohtainen suhde näistä vioista aiheutuvaan kärsimykseen.

Voin myöntää että jotkin merkinnät on kirjoitettu niin että motiivina on ollut aggression purkaminen. Viha ja aggressio ovat siis olleet perimmäisiä motiiveja. Tarkoitukseni ei ollut parantaa maailmaa, tai jos olikin, en kuitenkaan ollut täysin selvillä siitä millä tavalla kirjoitukseni parantaisivat maailmaa. Vaikka noudatin tiettyjä rajoja, kuten rehellisyyttä ja henkilöiden anonymiteetin säilyttämistä, tein niin pääasiassa siksi että minua olisi vaikeampaa syyttää toiminnastani, enkä niinkään mistään humaaneista syistä. En osaa sanoa teinkö tässä väärin. En tiedä miksi jokin toiminta olisi itsessään paheksuttavaa vain siksi että sen motiivit ovat vihassa ja aggressiossa. Arvelen että noiden tekstien kirjoittaminen edusti minulle tärkeää vaihetta omassa ajattelussani, ja jos en olisi kirjoittanut niitä, en voisi nyt kirjoittaa tätäkään tekstiä.

Kaikesta tästä huolimatta pelkään kuitenkin, että olen liian heikko ja korruptoitunut ihminen kirjoittaakseni sellaista merkintää, jota nyt olen yrittämässä kirjoittaa. Voinko tehdä sen aidosti, vai kehunko ihmisiä vain kiintiön vuoksi? En oikeastaan tiedä. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla.

Yläasteen käsityönopettajani oli todella hyvä tyyppi. Mutkaton, rehellinen, oma itsensä, ystävällinen, pätevä. Antoi oppilaiden käyttää kahvinkeitintä ja pitää kahvitaukoja. Otti kahvinkeittimen pois kun jotkut alkoivat hengata koko tunnin kahvilla. Sanoi että koulun tiloissa on yhdessä tiiliseinässä aukko, joka on paikattu jollakin erikoisesta ja höttöisestä materiaalista tehdyillä tiilillä, mutta ei kertonut missä tämä seinä on, koska "tehän potkisitte ne hajalle". Sanoi tuon sellaisella tavalla että kaikki tiesivät, että näin todellakin olisi tapahtunut, mutta niin neutraalisti ettei kukaan siitä voinut ärsyyntyäkään.

Ollessani ysiluokalla hän myös sanoi minulle, että olin seiskaluokalla aika rasittava tyyppi, vaikken enää olekaan. Sanoi senkin sellaisella tavalla ettei siitä ollut mitään syytä ottaa paineita, vaan enemmänkin se oli oikeasti mielenkiintoinen asia. Arvelen hänen olleen oikeassa.

Lukion pitkän matikan opettajani oli oppilaiden keskuudessa legendaarinen kivikasvo, joka osoitti että sosiaalinen taituruus ei ole välttämätöntä sosiaalisen arvostuksen saavuttamiseen. Kuulin tämän miehen nauravan ehkä pari kertaa, mutta ei koskaan oppitunnilla. Käveli pois luokasta uskonnollisten aamunavausten ajaksi, lähinnä ilmeisesti protestoidakseen niitä vastaan, sillä nehän kuuluivat kyllä käytävässäkin. Tai ehkä mies kiroili hiljaa itsekseen silloin kun kukaan ei ollut näkemässä. Äärimmäisen pätevä opettaja, joka piti Mäntän lukion pitkän matikan tulokset selvästi kansallisen keskiarvon yläpuolella. Itse asiassa tulokset olivat rinnastettavissa matikkalukioiden tuloksiin, vaikkei Mäntän lukio itseään sellaisena mainostanutkaan.

Pitkän matikan opettaja ei sietänyt velttoilua tai pulinaa, ja heitti minua liidulla kun nukuin tunnilla. Näytti myös luokalle keskisormea huonosti menneen kokeen jälkeen -- keskisormi oli luku 1, joka tuli tulokseksi kun hän nöyryytti luokkaa laskemalla sormilla. Karkeaa mutta viihdyttävää, ja oudolla tavalla motivoivaa. Mielestäni opettaja, joka saa selvästi keskiarvoa parempaa tulosta aikaiseksi muuten keskitasoisessa oppilaitoksessa, ei osoita huonoa makua tekemällä noin silloin tällöin jos siihen on syy. En tiedä että se olisi ollut kenenkään muunkaan mielestä paheksuttavaa. Itse lähinnä ihailin tuota äijää.

Filosofian opettajaa taas saan kiittää itsetuntoni säilymisestä. Sain verraten huonoja numeroita filosofian kursseista -- tarkemmin, seiskoja. Minulla oli jonkinlaisia vaikeuksia hahmottaa, mitä filosofian koekysymykseen odotetaan vastattavan. Opettaja kuitenkin korotti numeroa aina kaksi pykälää tuntiaktiivisuuden perusteella. Jäi joskus tunnin jälkeen juttelemaan kanssani. Mutkaton, aikuismainen, hauska ja fiksu ihminen.

On monta tapaa tehdä työnsä hyvin.

Tästä merkinnästä saatte kiittää vanhempiani, jotka vieläkin välittävät minusta ja puhuvat kanssani asioista.



---



8.5.2009 pe (4)

Hehee, kukkahattutädit varmaan oudoksuvat edellisiä merkintöjä. Ehkä muutkin. Mutta viime kuu oli viime kuu, tämä kuu on tämä kuu. Tuo nyt kuulostaa vähän hölmöltä, sanoa noin. Mutta mitä syytä velloa menneissä, kun ne eivät voi muuttua, enkä keksi mitä opittavaa minulla niistä olisi. Tänään ja eilen oli hyvä päivä. Kiitos Jumalan.



---



8.5.2009 pe (3) (kirjoitettu joskus viime kuussa)

Olipa hassut puolitoista tuntia. Olin vihaisempi kuin pitkään aikaan. Tai siis. Vähän vaikea selittää nyt. Viha sisälläni tuntuu siltä kuin se olisi esine, jota voisi koskettaa. Sellainen hieman kaareva esine rintakehässäni. Se oli niin voimakas että se tuntui hieman hämmentävältäkin. Mutta se tuntui hyvältä. Nyt on voipunut olo. En ole enää huolissani mistään. Mutta on vähän tyhjä olo. Vihaa voisi olla lisää. Ja sitten on välillä sellainen olo kuin ei näkisi mitään. Silmissä sumenee sillä tavalla ihan kivasti. En tiedä kuulostanko uskottavalta nyt. En oikein osaa kirjoittaa. Se tuntui lämpimältä.

Pelkään että kukaan ei voi rakastaa minua, koska olen tämmöinen. Mutta ehkä tämä on ns. vihan käsittelemistä. Ehkä tämä on prosessi, joka todella tulee joskus valmiiksi. Mutta se vihan tunne oli niin hyvä. Jollain hetkellä se lakkasi tuntumasta pahalta ja alkoi tuntua hyvältä. Se oli niin mukavaa. En ole ennen kokenut tämmöistä. Aiemmin viha on tuntunut vain pahalta.

Jos teen jotain hullua väkivaltaa, ja ihmiset lukevat tämän jälkeenpäin, he varmaan ajattelevat että olen psykopaatti joka yrittää sumuttaa ihmisiä. Psykopaateiksihan kaiken maailman muka-asiantuntevat idiootit sanovat kouluammuskelijoitakin. Mutta ei tämä ole feikkiä. Tämä vain ei ole feikkiä. Toisaalta, mitä väliä. Mitä väliä mitä ihmiset jäisivät ajattelemaan. No, on sillä vähän väliä. Kyllä sillä on aika paljonkin väliä. Nyt alkaa taas hieman suututtaa, koska tiedän että ihmiset ovat aika tyhmiä ja ampuvat itseään jalkaan heti kun tulee pienikin tilaisuus. Ei vittu, nyt pitää rauhoittua, ei tästä tule enää mitään. Tai ei pidä rauhoittua. Pitää vain lopettaa kirjoittaminen. En saa tässä tilassa mitään kauhean järkevää sanottua. Läpät menevät kyynisiksi. Nyt alkaa muuten huimaamaan. Tai ei se ole huimausta. Se on vain semmoinen tunne kun vähän sumenee. Mutta ei se vaikuttaisi heikentävän motorisia kykyjä.

Asiat vain tapahtuvat. :)

Se on muuten tosi hassu tunne kun silmissä sumenee! Näkee tavallaan kaiken normaalisti ja yhtä tarkasti, mutta sitten se ei olekaan niin. Tuntuu siltä että näkökenttä on hieman laajempi kuin yleensä ja hahmottaa kokonaisuuksia eikä yksityiskohtia. Liikkeen havaitseminen vaikuttaisi paranevan.

Tykkään uudesta minästäni. Toivottavasti tämä muutos on pysyvä. Sitten ei enää olisi niin paljon murhetta.



---



8.5.2009 pe (2) (kirjoitettu joskus viime kuussa)

Tässä taas yksi byrokraattinen epäkohta elämässä. Minunkin elämässäni. M. A. Numminen kertoo 10.4.2009 Aamulehden Ihmiset-liitteessä apurahoista. "Monitaiteilija ei saa apurahoja kuten yhden lajin taiteilijat saavat."

"Kun Nummisen hakemus saapuu lautakunnalle, sitä pallotellaan osastolta toiselle. Tämä on lastenkulttuuria. Ei, tämä on poppia. Ei, tämähän on klassista."

Tässä yksi syy, miksi olen skeptinen apurahan hakemisen suhteen. Saatan menettää kiinnostukseni yhteen projektiin äkkiarvaamatta ja aloittaa toisen projektin. Aiempi projekti voi jäädä tauolle moneksi vuodeksi. Jos saisin apurahan filosofian tutkimiseen, ja tuottaisin sinä aikana sarjakuva-albumin, mutta filosofinen tutkielma jäisi alkutekijöihinsä, apuraha katsottaisiin haaskatuksi eikä uutta myönnettäisi. Apurahojen jakajan mielestä olisin yhtä hyvin voinut ryypätä ja käydä thai-hieronnassa koko ajan.

Jollakin tavalla olen tosiaan vitun erilainen kuin muut, kun ei minun työni kelpaa, vaikka se on hyvää, koska olen tehnyt sen väärin. Elämä on peli ja sitä en tajunnut ajoissa. Elämä on leikki.

ICD-10 määrittelee masennuksen mielenterveyden häiriöksi. En oikein tajua, miksei viha ole sellainen. Viha on elämäni perusleipää. Paikassa kuin paikassa viha ja aggressio nousevat hallitseviksi tunteiksi. Ehkä siksi reissaan niin paljon ympäri Suomea. Vaihdan aina paikkaa, jotta en tottuisi mihinkään, sillä siinä vaiheessa kun totun ympäristööni, viha nousee taas pinnalle. Pieni vierauden tunne pitää sen pari askelta takanani.

Vihassa ei vaikuttaisi olevan mitään kohdattavaa. Ei ole mitään, mitä voittaisin, jos jäisin paikoilleni ja antaisin vihan tulla. Ainakaan jos jäisin paikoilleni yksin yksiööni.

Vihaa voi purkaa erinäisiin aktiviteetteihin. Toisten ihmisten seura vähentää vihaa.

Parempi olisi että vihaa olisi vähemmän. Jos en vihaisi niin paljon, pystyisin varmaan jopa opiskelemaan. Jos minulla ei olisi huonoja kokemuksia oppilaitoksista, voisin varmaan mennä yliopistoon ja sietää sitä että homma ei ole just täsmälleen sellaista kuin sen minusta pitäisi olla. Mutta kun kokemukseni kertovat minulle että oppilaitokset ovat paikkoja leikkimiseen, mielistelyyn, nöyristelyyn ja häröilemiseen, ja kun olen niin katkera. Ei se maailma sitten ollutkaan semmoinen kiva paikka.

Jos saisi jostain tuulahduksen raikasta ilmaa tähän löyhkäävään kammioon, joka mieleni ympärille on kasvanut, niin olisi hyvä olla. Eihän tämä maailma niin hirveän paha paikka olisi, jos minä vielä jaksaisin tehdä jotain. Mutta kun en jaksa.



---




8.5.2009 pe (kirjoitettu joskus viime kuussa)


Nyt voisi taas kirjoittaa sellaisen valittamismerkinnän. Olen huomannut että useat ongelmat elämässäni johtuvat siitä etten uskalla olla oma itseni. Minä taidan yksinkertaisesti olla vähän kusipää. Jotenkin ristiriitaisesti tiedostan sen ja häpeän sitä, mutta olen huomannut etten voi muuttaa sitä. Yritykseni muuttaa itseäni johtavat vain siihen että tukahdutan sen, mitä todella olen. Minä en muutu, vaan minä lähinnä katoan.

Olen huomannut että eri ihmisten seurassa otan ikään kuin eri kasvot. Jotkut kasvot tuntuvat paremmilta kuin toiset. Mutta en tosiaankaan ole samanlainen samassa seurassa. Puhun eri ihmisille eri tavalla johtuen heitä koskevista odotuksistani, enkä tee tätä tietoisesti. Silloinkin kun tiedostan sen, en välttämättä yksinkertaisesti kykene muuttamaan sitä.


Eri ihmisillä on minuun myös erilainen vaikutus. Jos yksi ihminen ehdottaa minulle jotain, teen sen ja pidän sitä hyvänä ideana. Jos toinen ehdottaa samaa, teen sen vaikka pidän sitä huonona ideana. Jos kolmas ehdottaa sitä, en tee sitä vaikka pidän sitä hyvänä ideana. Jos neljäs ehdottaa, en tee sitä ja pidän sitä huonona ideana.

Mutta pääasia on se että olen aika vitunmoinen kusipää. Paitsi oikeassa seurassa. Eli en ole kusipää. Vitun järkevää!

Enpä tiedä... elämäni on odotusta. Joskus tuntuu siltä että olen liian monimutkainen ihminen kenellekään ymmärrettäväksi. Ihmisiä alkaa vituttaa. Sitten kuulen sellaisia juttuja että "Mä en ole tarpeeksi fiksu sulle."

Arvostan sitä että minulla on faneja, mutta he asettuvat alapuolelleni, ja minua hämmentää se. Ryhdyn ehkä vetämään jotain roolia fanien seurassa. Siitäkin minulle on kerran huomautettu. Jos teen niin, pohjimmainen syy siihen on että olen vain hämmentynyt. Mitä järkeä on siinä, että joku tyyppi ilmoittaa fanittavansa minua, mutta hän ei tarjoa minulle mitään, halua minulta mitään nyt eikä minulla ole mitään valtaa häneen? Olisin odottanut pikemminkin sellaista että joku haluaisi keskustella kanssani jostain tai kertoa minulle jotain.

Mutta ehkä sosiaalinen kone toimii tällä tavalla. Joku voi sanoa että "Tapasin Tuukka Virtaperkon. Se oli aika rasittava" tai "Tapasin Tuukka Virtaperkon ja suostuttelin sen laulamaan karaokea" ja sitten on taas yksi keino tehdä tikuista asiaa jossain toisessa kontekstissa. Ehkä jos suhtaudun tilanteeseen leppoisammin niin se menee paremmin.

Onhan tässä sitten se emotionaalinen puolikin, joka minullakin on, mutta jonka olemassaoloa en yleensä huomaa ennen kuin se menee vituiksi. Tuntuuhan se hyvältä että joku tuntematon tyyppi tunnistaa ja antaa positiivista palautetta. Ja minäkin saan siitä tehtyä tikuista asiaa. "Muista Tuukka tehdä pr-työ hyvin sarjakuviesi suhteen." "No eiköhän se ole jo hanskassa kun piti viimeksi pari viikkoa sitten todistaa ajokortista joillekin tuntemattomille tyypeille että olen Tuukka Virtaperko. Sanoivat että ei Tuukka Virtaperkolla ole noin paskat läpät."

On myös informatiivinen puoli. Taiteilijana on kiinnostavaa tietää, mitkä omista tuotoksistani ihmisten mielestä ovat parhaita.

Mistä sitten nautin eniten? Varmaan siitä kun ei tarvitse korottaa ääntään ja tuntuu siltä että tuo kaveri on samalla aallonpituudella. No olipa vittu omaperäistä! Kuka ei pitäisi siitä.

Naisissa on kyllä jotain vikaa kun ne eivät ole hauskoja. Niillä ei ole huumorintajua. Joko ne ovat jäykkiä tai teennäisiä. Jos pakasta tulee jokeri niin ovat molempia. Itsekin olen tosin kusipää, että ei siinä mitään. Tai mietis tätä: kusipää joka mielistelee! Kusipää joka teeskentelee olevansa olematta kusipää! Tyyppi joka luulee olevansa kusipää, vaikkei ole! Tyyppi josta ei pirukaan ota selvää onko hän kusipää! Vittu mikä soosi.

En minä ole kusipää. Mutta joskus pitäisi puhua suunsa puhtaaksi. Ja vittu minä millekään terapeutille puhu, sama kuin puhuisi seinälle ja sitten terapeutti ryhtyy vääntämään jotain järkyttävää diipadaapaa ja sanoo minulle: "Maailma on paha." Ai jaa? Mihin sitten vertaat maailmaa? Siis terapiahan on pelkkää henkistä prostituutiota, vaikka minä ajattelin että siinä hommassa voisi olla jotain aitoakin. Vaikka naiset ovat teennäisiä, en väitä että terapeutit olisivat teennäisiä. He varmaan oikeasti tykkäävät siitä kun joku yrittää vääntää jotain juttua elämästään vaikka ei yhtään huvittaisi, vähän kuin tosi huora tykkää saada kyrpää, ja ainakin molemmat tykkäävät saada rahaa.

Vittu kun terapeutit ovat typeriä! Ei sovi minun arvolleni.

Mutta vittu kun Sturenkadun psykiatrisella poliklinikallakaan kukaan ei enää tiedä, mikä minua vaivaa. Olen elänyt Kelan rahoilla jo monta vuotta, työ- ja opiskelukyvyttömänä. Diagnooseja ovat olleet skitsoaffektiivisen häiriön masennusoireinen muoto, keskittymishäiriö ilman ylivilkkautta ja toistuva masennus, ja nyt nuo tyypit ovat sitä mieltä että kaikki diagnoosit paitsi toistuva masennus ovat vääriä. Sanoin niille että olen vain liian erilainen, mutta yrittäkääpäs etsiä ICD-kympistä diagnoosia erilaisuudelle. Sanoin niille että ongelmani ovat pääasiassa sosiaalisia. Sanoin niille että jos ei eläkkeelle tule jatkoa niin mä voin mennä tyyliin johonkin raksalle ja olla siellä kunnes flippaan uudestaan. Yritin vähän lohduttaakin niitä että kyllä se flippaaminen sitten taas tulee. Koska VITTU kun VITUTTAA.

Elämä on odottamista. Mietin tässä että jotain kivaa voisi vielä kävellä vastaan. Ja minä todellakin ODOTAN, en siis halua kuulla joltain vitun entiseltä partiojohtajalta että maailma ei anna itseään tarjottimella, vaan sun pitää itse mennä ja olla oma-aloitteinen ja ahkera -- sanon että vitut, Suomessa on Kela joten mun ei tarvitse puntaroida muutanko takaisin vanhempieni luokse asumaan vai ammunko itseni; painutko nyt vittuun kun häiritset mun odottamista.

Hiukan haikea olo on kun miettii mitä minusta on tullut. Olisin odottanut enemmän. No varmaan kaikki olisivat odottaneet enemmän, paitsi Barack Obama. Ja Sofi-vitun-Oksanen.

Pakkomielteeni Sofi Oksaseen on sellaista paskaa, josta en viitsi puhua tässä. Nyt pitää kipin kapin ajatella jotain ihan muuta. Vittu kun pääni ei oikeasti toimi. Miten ihminen voi yhtäaikaa olla kusipää ja joku vitun haaveilija? Vähän kuvottavaa! Olen oikeasti aina halveksinut feminiinistä puoltani. Ja eikö haaveileminen ole aika passiivis-feminiinistä skeidaa, juuri sellaista joka harrastaa homo joka ottaa perseeseen, ja sitä en ikinä kehtaisi edes kokeilla siltä varalta että tykkäisin siitä.

Sofi Oksanen on siisti, koska hän ei välitä mitä muut ajattelevat hänestä. Hän oikeasti pärjää elämänsä kanssa ajattelematta tuota. Ja silti hän on yhä elossa. Hän ei ole vieläkään vankilassa. Hän on vittu kirjailija. Suomen paras elävä sellainen. Aika perkeleen vahva saa olla henkisesti että pärjää sen kanssa kun kaiken maailman idiootit heittävät paskaa silmille ja pitää olla aina yksin ja mikään ei enää nappaa ja elämäsi suurin auktoriteetti osoittautuu pelkäksi teoriaksi, johon sisältyy tieto siitä, miten asiat ovat, mutta ei kykyä tehdä niille mitään. Ai niin, unohdin että Sofi Oksanen en ole minä.

Ehkä kaikkein katkerimmin kadehdin sitä että Sofi Oksanen pystyy hymyilemään tuolla tavalla kuin hän hymyilee. Ja tästä puhuessani elättelen toivoja siitä että Sofi Oksanen lukee tämän ja sitten hän alkaa tiedostaa itsensä hymyillessään, eikä pysty enää hymyilemään samalla tavalla. Ja kun seuraavat valokuvat Oksasesta ilmestyvät, minä hieron käsiäni yhteen ja nauraa käkätän yksiössäni pölypallojen keskellä kuin se pitkätukkainen hullu, joka minusta on tulossa.

Nekrut hirteen!

Ahh, se vapautti ja sain muuta ajateltavaa. Monikulttuurisuus. Olen muuten surkea keskustelija. Kaikki kääntyvät minua vastaan kun sanon: "Ne saa kuolla sinne." Tarkoitan "niillä" siis ihmisiä, jotka yrittävät paeta sodan jaloista. Tämä on oikeasti aika hyvä taktiikka, jos mukana on joku tyyppi, joka myös vastustaa ongelmallista maahanmuuttoa, ja osaa keskustella vakuuttavasti. Keskustelukumppanien virkaa ajavat vihervassarimokut saavat siinä yhden tyypin, joka on selkeästi hullu natsi, jota pitää vastustaa. Näin he pääsevät purkamaan vastustamisen halunsa. Mutta he saavat myös toisen tyypin, joka on maltillinen ja viisas, vaikka onkin heidän kanssaan eri mieltä. Ja se toinen tyyppi saattaa saada heidät ajattelemaan asioita edes hiukan uudelta kannalta. Tämä on vähän samanlaista sosiaalista pelaamista kuin "good cop & bad cop" -asetelma. Sitä paitsi vastustamisen halu on hyvin inhimillinen halu, jota koen itsekin, ja siksi on vain kohteliasta provottaa ihmisiä sen verran että he saavat pölyt karisteltua aivojensa päältä.

Tyhmille tiedoksi, etten oikeasti ole sitä mieltä että etnisesti afrikkalaistaustaiset pitäisi hirttää. Sanoin "Nekrut hirteen!" ihan vaan samasta syystä kuin ihminen hyppelee paikallaan, kun on kylmää, paitsi että tämä kylmyys, josta minä kärsin, oli henkistä. Siihen tarkoitukseen on tehokkaampaa sanoa "Nekrut hirteen!" kuin "Jaanalla on kissa nimeltä Misu", eikä siinä ole myöskään mitään väärää, kunhan jälkeen päin selittää ettei tarkoittanut sitä.

Niin jaa että miksi ihminen hyppelee paikallaan, kun on kylmää? NO KUN JALKOJEN ALLA ON NEEKERI! HAHHAHA! Eikun oikeasti, tämä ei ole enää yhtään hauskaa ja joudun vielä kuseen. Anteeksi.

Tulen aina vähän hulluksi, jos vastaan tulee jotain mitä en saa sanoa. Ja minä kyllä puran aika paljon nettiin, kaikkien luettavaksi. Niin surullista kuin se onkin, internet taitaa olla minun olohuoneeni. En ole uskoutunut kellekään ihmiselle niin paljoa että psykologiset tarpeeni täyttyisivät siitä että kertoisin asiani hänelle. Sitten tässä on perinne. Minulla taisi olla kotisivut jo 90-luvulla, ja kuin lapsi, kirjoitin sinne mitä mieleen tuli enkä säästellyt yhtään.

Jo silloin vanhempani nipottivat sivujen sisällöstä. Minua kiellettiin sanomasta Savosenmäen ala-astetta "tunkioläjäksi", ilmeisesti koska äitini oli opettaja. Minua myös kiellettiin osallistumasta dokumenttiprojektiin, jossa olisin kertonut kuinka häiriintyneitä ja epäpäteviä opettajani mielestäni olivat. Se olisi kuulemma tehnyt äitini opettajantyöstä vaikeaa. Kyllä vitutti. Kaveritkin olivat olleet ihan täpinöissään siitä että osallistun johonkin dokumenttiprojektiin, jossa vihdoinkin sanon sen minkä kaikki tietävät, mutta mistä kukaan ei puhu.

Että puukäsityön opettajat antoivat oppilaille tunnin alussa vain tehtävät ja katosivat sen jälkeen oven taakse, jossa luki "Materiaalivarasto", ja siellä he pelasivat shakkia ja polttivat tupakkaa. Melkein toivoin, että joku oppilas sahaisi vannesahalla kätensä katki sillä aikaa kun opettaja on kadoksissa ja vuotaisi kuiviin, jotta opettaja joutuisi kuseen, kun ei ollut paikalla. On meinaan vähän rasittavaa jos tarvitsisi apua tai neuvoa, ja pitää odottaa puoli tuntia että herra opettaja suvaitsee tulla pelaamasta shakkia ja vetämästä spaddua.

Samaa tekivät poikien liikunnanopettajat. Kuulemma ainoa kerta, kun materiaalivarastosta aiheutui mitään valituksia, oli se kun joku oppilas oli pöllinyt sieltä sytkärin.

Ja tuollaisen päivän jälkeen menen kotiin, jossa isä selittää minulle, kuinka rautaa raskaampien alkuaineiden fuusio ei enää tuota energiaa, vaan kuluttaa sitä. Vihaan koulua.



---



2.5.2009 la

Viime aikoina olen pitänyt paljon hauskaa. Myös NoSP oli hyvä kokemus.



---



15.4.2009 ke

Mietin ihmisarvoa koskevaa kirjoitustani 20.3.2009 pe (2). Siinä totean että sadan ihmisen yhteiskunta B, jossa viidenkymmenen ihmisen suureellinen tasa-arvo on 0,5 ja viidenkymmenen ihmisen suureellinen tasa-arvo 0,8, on parempi yhteiskunta kuin sadan ihmisen yhteiskunta A, jossa jokaisen jäsenen tasa-arvo on 0,6. Tässä on kuitenkin yksi ilmeinen ongelma. Metatasolla kaikki yhteiskunnan B jäsenet ovat jollakin tavalla yhtä arvokkaita. Ne, joiden suureellista tasa-arvoa riistetään, nimittäin mahdollistavat ne, joilla suureellista tasa-arvoa on ylenpalttisesti. Ilman edellisiä ei olisi jälkimmäisiä, ja on siksi hieman yksisilmäistä ajatella, että jälkimmäiset olisivat yleisesti ottaen parempia, vaikka he tietyssä spesifissä kontekstissa voivat ollakin parempia.

Tässä lähtökohdassa on nyt jotain mätää. Tämä aihe pitäisi joku päivä ottaa huolellisen tarkastelun kohteeksi.

Pitäisi nivoa yhteen fenomenologia, käsitteettömyys ja laadun metafysiikka... iso kakku. Ehkä joku päivä olen tarpeeksi iso tehdäkseni sen. Timon kanssa tietenkin. Toivottavasti. Inhottavan kliseinen ilmaus, eikä sovi rivouksia puhuvaan suuhuni, mutta viime aikoina olen tuntenut itseni filosofian edessä aika pieneksi.

(Ovatko korkeammat staattisten arvorakenteiden järjestelmät jonkinlaisia metatasoja? Alin ei tietenkään voi olla epäorgaaninen laatu, vaan jokin fenomenologinen taso.)



---



1.4.2009 ke

Naistutkimus, feminismi, turkistarha-aktivismi, eläinten paapominen, ongelmamaahanmuuttajien paapominen... kaikki tuntuvat minusta typeriltä, vaikka ymmärränkin että niissä on järjen siemen. Miksi?

Tuntuu siltä että minulla on vahva vastareaktio arvoihin, jotka katson liian pehmeiksi. Tuntuu siltä että tällaisten arvojen kannattaminen tekee tyhjäksi kaiken sen minkä varaan olen rakentanut elämäni. Ja usein ne ihmiset, jotka menevät liiallisuuksiin pehmeiden arvojen kanssa, pilaavat silmissäni myös ne ihmiset, jotka puhuvat samoista asioista, mutta eivät mene liiallisuuksiin.

Tuntuu siltä että feminismiä hallitsevat huutavat vaahtopäät, jotka juovat kaljaa, piereskelevät ja ovat lesboja, ja jos heille antaisi vapaat kädet, he orjuuttaisivat kaikki miehet, ja sitten muut naiset ryhtyisivät valittamaan sitä kun miehet ovat ressukoita. Koen että nämä ihmiset ovat pilaamassa maailmaa, koska eivät ymmärrä tekojensa seurauksia, ja haluan estää heitä tekemästä sitä.

On sitten toisenlaisiakin feministejä. Sellaisia, joilla on paljon kokemusta huonoista miehistä. Huonoja miehiähän lienee enemmän kuin huonoja naisia. Ehkä näillä naisilla (olettaen että he ovat naisia) ei ole tarpeeksi sosiaalista statusta että he voisivat valita kumppaninsa. Ehkä he ovat huonoja ihmistuntijoita. Ehkä heillä on huono itsetunto ja heidän alistamisensa tuntuu siksi luonnolliselta. Ehkä heillä on ollut huono tuuri. Mutta jossain vaiheessa he ovat heränneet ja tajunneet, etteivät halua elää elämäänsä kynnysmattona.

Jälkimmäisen kaltaista feminismiä tajuan paremmin. Kun tällainen ihminen sanoo olevansa feministi, minä kuulen: "Minun päälleni on tallottu monta kertaa enkä aio jäädä sellaiseen tilanteeseen jatkossa", ja tunnen ymmärtäväni häntä. Mutta edellisen kaltaiset feministit tuntuvat narsisteilta, jotka haluavat muuttaa koko maailmaa siksi että ne mallit, jotka sopivat useimmille naisille, eivät satu sopimaan heille.

Myönnän, että sellaista on tapahtunut, että joku nuori tyttö vaikka istuu laittialla hajareisin, ja joku idiootti tulee sanomaan hänelle, ettei hän saa istua noin. Perustelu, joka yleensä jätetään sanomatta, on se ettei hän saa istua noin, koska hän on tyttö. Myönnän järjen tasolla että näin on tapahtunut, ja tapahtuu vieläkin. Mutta intuitiivisesti en jotenkin suostu uskomaan, että joku olisi niin tolkuttoman typerä että vaatisi henkilöä istumaan tietyllä tavalla, koska tämä on tyttö. Istuma-asennon valinta, kuten muukin ruumiinkieli, on hyvinkin kommunikaatiota, ja sen avulla ihminen voi välittää senhetkistä mielentilaansa muille.

Intuition tasolla en siis aivan elä todellisuudessa. Naisiin ja tyttöihin kohdistetaan hölmöjä vaatimuksia heidän sukupuolensa takia, mutta minä en tajua tätä, koska en ole nähnyt sellaista tapahtuvan tarpeeksi.

Turkistarha-aktivisteista taas... Kun ajattelen turkistarha-aktivistia, näen mielessäni ihmisen, joka halaa ulosteita ja heittää mereen kultaharkkoja, koska ei ole tullut ajatelleeksi, että ne ovat arvokkaita. Turkistarha-aktivisti on ihminen, jolla on mielipide, joka on niin tyhmä ettei hän saa muita ihmisiä käännytettyä puolelleen, eikä demokratialla siten ole hänelle tarjottavaa. Koska hän kuitenkin uskoo mielipiteeseensä, hän rikkoo lakia mielipiteensä nimissä. Hänen mielipiteensä toteuttaminen on niin pakottava tarve että se ajaa normaalin elämän ohi, eikä sen toteuttamista voi estää. Suomen luonnon saastuttaminen minkeillä, lain rikkominen, yrittäjän elinkeinon haittaaminen ja mielipahan aiheuttaminen ihmisille eivät paina mitään sen rinnalla että parilla minkillä pitäisi olla parempi olo. Voidaan myös väittää, että turkistarhaisku on arvokas "kantaaottavana" tekona, mutta tätä en pidä järkevänä ajatuksena. Turkistarha-aktivismi menee sellaisiin liiallisuuksiin että ainakin minua se ajaa tuntemaan sympatiaa turkistarhaajia kohtaan, kannattamaan eläinten vahingoittamista sekä tuntemaan ylpeyttä siitä, ja vihaamaan turkistarha-aktivisteja sekä haluamaan satuttaa heitä.

Turkistarha-aktivisti on ihminen, jolla on pakottava tarve tehdä jotain typerää ja haitallista. Kun asian ilmaisee näin, turkistarha-aktivistit ovat rinnastettavissa lähinnä seksuaalisesti aktiivisiin pedofiileihin, paitsi että heidän tavoittelemansa nautinto on ideologista tai narsistista eikä seksuaalista.

Ongelmallisesta maahanmuutosta olen puhunut toistaiseksi tarpeeksi.

Tuntuu siltä että kukaan ei muista nykyään sanoa, että vaikka pehmeitä arvoja tarvitaan, myös koville arvoille on paikkansa. Pehmeitä arvoja kannattavat typerät hipit ja realiteeteista vieraantuneet taiteilijat. Kovia arvoja kannattavat kovat jupit, jotka ovat huonoja isiä ja äitejä, sekä kaljaa juovat nahkatukat. Mutta pehmeät ja kovat arvot eivät tunnu olevan tasapainossa koskaan.

En tiedä olenko itse enemmän painottunut pehmeisiin vai koviin arvoihin. Ehkä asian voisi ilmaista niin että moraalisesti ja filosofisesti minulla on kovemmat arvot, mutta poliittisesti pehmeämmät. Ongelmallisen maahanmuuton vastustaminen on poikkeus siitä että yleinen poliittinen linjani on vasemmistolainen ja varsin vihreäkin.

Jostakin syystä liian kovat arvot eivät ärsytä minua samalla tavalla kuin liian pehmeät. Liian kovien arvojen katson johtuvan tietämättömyydestä -- kyvyttömyydestä ymmärtää miten monimutkaisesti asiat vaikuttavat toisiinsa ja minkälaisia ihmiset ovat. Ja minulla ei sinänsä ole vaikeuksia ymmärtää sitä että joku ihminen sattuu olemaan tietämätön tai kapeakatseinen. Mutta liian pehmeiden arvojen koen johtuvan henkilökohtaisesta mädännäisyydestä ja jonkinlaisesta uskonnollisesta, epärationaalisesta elämänasenteesta. Siinä on jotain luotaantyöntävän inhottavaa. Jotain, jota en pysty sisäistämään, ja jolle en voi tehdä mitään. Vähän kuin ystävä olisi kuollut.



---



28.3.2009 la

Nina Mikkonen: http://www.youtube.com/watch?v=fHiwBJZTexo

Arvelen että naistutkimus tieteenä on suurelta osin vain naisten sosiaalista peliä. Eräänlaista kiusantekoa. Enkä tuomitse sitä. Mielestäni tiedettä voi olla hyväksyttävää käyttää tällaiseen tarkoitukseen, aivan kuten sytkäriä voi käyttää paitsi tupakoiden sytyttämiseen, myös pullonavaajana. Tässä on tietysti se riski että jos muovisella sytkärillä avaa tarpeeksi monta pulloa, se kuluu puhki, mutta ei nyt puututa siihen.

Luomalla tieteen nimeltä "naistutkimus" naiset viestittävät haluavansa enemmän valtaa. Tämä on perusteltu toivomus. Nykyajan maailma on monimutkaisempi, eikä perinteiseen muottiin kasvatettu nainen enää suoriudu siitä kovin hyvin. Naisten kasvattaminen perinteiseen muottiin tuottaa Nina Mikkosia, jotka höpisevät joutavia Aamu-TV:ssä ja ovat ehkä viihdyttäviä vaimoja, mutta joiden kyky kasvattaa lapsistaan järkeviä ihmisiä vaikuttaa puutteelliselta. Tällaisilla Nina Mikkosilla on myös äänioikeus ja omaisuutta, ja siksikin olisi hyvä että he olisivat mahdollisimman järkeviä.

En ole koskaan kuullut että naistutkimus tieteenä olisi tuottanut mitään, mikä olisi sekä oleellista että totta. Jopa filosofiset kysymykset päätyvät toisinaan tiedelehtien, kuten New Scientistin, sivuille. Mutta en ole koskaan lukenut New Scientistista uusimman naistutkimuksen tuloksia. Ja olen tyytyväinen tähän asioiden tilaan.

Naisten tavat vaikuttaa asioihin ovat usein epäilmeisiä. Suotakoon se heille.



---



20.3.2009 pe (2)

Tarkastelin tuota tasa-arvoa koskevaa kirjoitustani 4.11.2008 ja tein erään yksinkertaisen huomion. Mietin että voiko tasa-arvoista yhteiskuntaa todistaa parhaaksi mahdolliseksi yhteiskunnaksi. Mitä tämä käytännössä tarkoittaisi?

Jotta tasa-arvoinen yhteiskunta voitaisiin todistaa parhaaksi mahdolliseksi yhteiskunnaksi täytyisi todistaa, että suurin mahdollinen yhteiskunnan kokonaisarvo voidaan saavuttaa ainoastaan tasa-arvon vallitessa. En kuitenkaan keksi mitään keinoa todistaa tätä. Niin kauan kuin mitään tällaista keinoa ei tunneta, tasa-arvo ei ole kyseenalaistamaton periaate.

Annan seuraavan havainnollistavaksi esimerkiksi. Olkoon sadan yksilön yhteiskunta. Yksinkertaisuuden vuoksi oletetaan että kaikki nämä yksilöt ovat itsessään samanarvoisia. Olkoon niin että tämä yhteiskunta voidaan järjestää vain kahdella tavalla, jotka ovat seuraavat:

A) Kaikkien yksilöiden suureellinen tasa-arvo on 0,6.
B) Viidenkymmenen yksilön suureellinen tasa-arvo on 0,5, mutta viidenkymmenen yksilön suureellinen tasa-arvo on 0,8.

Jos olosuhteet ovat tällaiset niin pitää valita järjestelmä B, vaikka se ei ole tasa-arvoinen. Järjestelmä B tuottaa keskimääräiseksi suureelliseksi tasa-arvoksi 0,65, mutta järjestelmä A tuottaa vain 0,6. Koska yhteiskunnan muodostavat yksilöt ovat tässä tapauksessa itsessään samanarvoisia, yhteiskunta on absoluuttisesti arvokkaampi, jos se noudattaa järjestelmää B eikä järjestelmää A.

Jotenkin tämä tuntuu tautologiselta itsestäänselvyydeltä, mutta toisaalta kun katselee maailmassa vallitsevaa filosofista rappiota, tuntuu silti siltä että se pitäisi sanoa ääneen. Haluan että fiksut ihmiset eivät usko tasa-arvoon siksi että se on poliittisesti korrekti ja trendikäs näkemys, vaan siksi että he todella ovat arvioineet sen olevan paras ratkaisu.

Tyhmempien ihmisten näkemyksenmuodostuksella ei ole niin väliä minulle. Heidän arviointikykynsä on joka tapauksessa heikko, joten on parempi että he seuraavat fiksumpia kuin yrittäisivät pähkäillä asioita omassa päässään. Heidän kohdallaan tärkeintä on se, minkä näkemyksen he muodostavat, ei se, miksi he sen muodostavat. Esimerkiksi uskonto on hyväksyttävä työkalu heidän manipuloimiseensa, kunhan se vain saa heidät toimimaan oikein.

Toki ihmisen päätöksentekoon vaikuttaa aina sekä oma arviointikyky että sosiaalinen konteksti. Kumpaakaan ei voi eliminoida. Mutta haluaisin että mitä fiksumpi ihminen on, sitä korostuneempi hänen itsenäinen arviointikykynsä on päätöksenteossa, ja mitä tyhmempi ihminen on, sitä korostuneempi sosiaalisen kontekstin vaikutus on päätöksenteossa.



---



20.3.2009 pe

En herännytkään vittuuntuneena. Olo on ihan ok. En tiedä ryyppäänkö tänään sittenkään. Niin, lopetin muuten lääkityksen jo pitkä aika sitten. Onneksi on perjantai. Olen kupeksinut sisällä koko viikon, se ei ole hyvä ja varmaan siksi olin eilen niin hermona. Pitää tehdä jotain tänään.

Tämä blogi antaa minusta ihan väärän kuvan, kun en juuri koskaan kirjoita tänne jos minulla on hyvä olo. Tämä blogi on lähinnä vallankäyttöä ja henkistä viemäröintiä varten. Vallankäyttö on sitä että vaikutan ihmisten ajatuksiin esittämällä argumentteja. Henkinen viemäröinti on hienostuneempi versio siitä kun tulee sellainen olo, että on pakko huutaa. Joskus nämä kaksi sekoittuvat.

Sille on syykin miksen kirjoita tänne silloin kun minulla on hyvä fiilis. Yleensä se fiilis johtuu ihmisistä. Mutta en tiedä haluanko muuttua sellaiseksi tyypiksi, jonka kanssa ei voi viettää aikaa ilman että se tyyppi kirjoittaa siitä jotain blogiinsa. Se ei välttämättä kaikille passaisi.



---



19.3.2009 to (5)

Onpa muuten paska mielipidekirjoitus:

http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:8:0:0:0;4:139:0:0:0;4:140:0:0:0;4:9:0:1:2008-11-08,104:9:575277,1:0:0:0:0:0:

Traagista että luulen pystyväni samaistumaan Pekka-Eric Auviseen, mutta en pysty samaistumaan tuon kirjoittajaan.

VOI VITTU. Tai entäs TÄMÄ:

http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:8:0:0:0;4:139:0:0:0;4:140:0:0:0;4:9:0:1:2008-11-08,104:9:575306,1:0:0:0:0:0:

Tanja Laine: "Ihminen luulee olevansa parempi kun eläin."

Ihminen ON parempi kuin eläin.

Laine: "Toriparkkia suunnitellaan, vaikka eläimillä on asiat huonosti. Impivaaraan suunnitteilla olevaan vesipuistoon löytyy kyllä rahaa. Kaikista huono-osaisimpia maailmassa on eläimet. Eivät ne osaa itse pitää puoliaan. Sen takia niiden hyvinvoinnista pitäisi huolehtia ensin."

Jaa että IHMISET huolehtivat eläinten hyvinvoinnista ENNEN KUIN he ovat huolehtineet IHMISTEN hyvinvoinnista? Että toriparkkia ei saa suunnitella ennenkuin maailman jokaisella nilviäisellä on oma samettityyny, jonka päällä nukkua, sekä ihmisten maksamat ruoat ja ihmisten maksama tapaturma- ja sairausvakuutus ja ihminen edunvalvojana, koska eihän se nilviäisressukka tiedä mitä raha on? Tuo on typerämpää kuin monikulttuurisuus. Hyi vittu tämä on sairas maailma. Nyt menen nukkumaan ja huomenna ryyppään ihan vitusti.

Vittu kun vihaan noita viherpiiperöitä. Vittu kun tämä vituttaa, ja kun huomenna aamulla herään niin silloinkin varmaan vituttaa.



---



19.3.2009 to (4)

Mitä vittua minä oikein teen kaiken tämän paskan muistelemisella? Mitä minä yritän saavuttaa? Luulen että yritän muodostaa jotain kontekstia, jossa on jotenkin sankarillista, etten ole tappanut ketään. Yritän selittää itsestäni sankaria. Että olen kokenut näin paljon paskaa, mutta en ole vieläkään tappanut ketään. Tämänkin päivän aloitin ryhtymällä lukemaan Pekka-Eric Auvisesta. Löysin muuten hyvän artikkelin. Se kannattaa lukea, jos ei vielä ole lukenut:

http://www.hs.fi/tulosta/1135241702685

Ongelma on siinä että tämä on usein paljon hauskempaa ja kiinnostavampaa kuin se että tekisin jotain hyödyllistä. Fiilistellä sillä että en ole vieläkään tappanut ketään. Tämä vetää minua puoleensa kuin magneetti. Tällaisessa mielentilassa minä tarvitsisin kiireellisesti jotain muuta tekemistä, mutta kun joudun tällaiseen mielentilaan, lakkaan etsimästä mitään muuta tekemistä.

Tämä on luultavasti jotenkin säälittävää, mutta se ei tunnu minusta säälittävältä. Se tuntuu minusta vain ärsyttävältä. Että en saa jotain hyödyllisempää tehtyä, koska mietin tätä. Mikä vittu on vialla? Kun minä en edes ole mikään Auvinen. Minulla on kavereita. Olen seurustellut, harrastanut irtosuhteita ja ollut ryyppyreissuilla. Protulla sain paljon halauksia. Minua on usein kohdeltu hyvin. Ihmiset ovat jumalauta ylistäneet minua. Päin naamaa. Ja sitten tulee tämmöisiä hetkiä kun herään aamulla ja muistan vain kaiken paskan.

Eikö olisi vähän kiittämätöntä tehdä Pekka-Eric Auviset kaiken tämän jälkeen?

Mikä tässä oikein risoo? Miksen minä voi olla rauhassa?

Olen kyllä usein tuntenut sellaista kosmista yksinäisyyttä.

Loppuuko tämä viha joskus? Haluan että se loppuu. On häpeällinen tilanne että haluan tehdä jonkin asian, mutta en voi tehdä sitä. Se on kidutusta. Vittu kun haluan että tämä loppuu.

Onkohan tämä samanlainen juttu kuin se kun joskus vuosia sitten rakastuin mielikuvaan henkilöstä? Mielikuva ei välttämättä edes vastannut totuutta, mutta en voinut olla ajattelematta sitä. Lopulta ajattelemisesta ja kuvitelmista tuli pakonomaisia. Ne alkoivat kiertää kehää päässäni -- tunsin melkein fyysistä tuskaa siitä kun samat ajatukset toistuvat uudestaan ja uudestaan, ja kuitenkaan en kyennyt ajattelemaan mitään muuta. Se oli invalidisoivaa. Ja osittain sen takia mielenterveyteni kävi aika heikossa kunnossa. Toinen syy oli, että koin epäonnistuneeni filosofiassa (mikä oli tottakin), mutta en ymmärtänyt, missä tarkalleen ottaen tein virheen. Tämä tapahtui siis ennen kesää 2006, jolloin aloin kirjoittaa nykyisiä tutkielmiani.

Kai tämä nyt sentään menee ohi. Harva asia elämässäni on jäänyt hirmu jatkuvaksi. Kai tämä nyt sentään on jotain sellaista, jota minä käsittelen, ja joka tulee joskus valmiiksi? Se rakastuminen ainakin meni ohi. Vieläkin kun näen jossain naisen, joka näyttää häneltä, minulle tulee omituinen olo enkä voi olla katsomatta, mutta seuraavana päivänä en ajattele asiaa enää.



---



19.3.2009 to (3)

Johonkin aikaan ryhdyin yksin ollessani tekemään kaikkea mielenkiintoista sen sijaan että olisin muistellut kaikkea paskaa. Mitä sille on tapahtunut?



---



19.3.2009 to (2)

Miten koulukiusaamiseen pitäisi suhtautua? Tulin seuraavaan tulokseen.

1. Anna ekan ja ehkä tokankin kerran mennä sormien välistä, ellei se ole törkeä. Et sinä mikään miinakenttä ole.

2. Muilla kerroilla kosta kiusaaminen mahdollisimman nopeasti teolla, joka on jokseenkin yhtä paha tai hieman pahempi kuin itse kiusaaminen, jos vain pystyt.

3. Mahdollisen kostamisen jälkeen kerro heti opettajalle asialliseen sävyyn, mitä sinulle tehtiin, ja mitä sinä teit. Älä vaikuta ylpeältä kostamisesta, vaikka olisitkin. Älä myöskään vaikuta katuvalta. Ilmaise että toivomuksesi on että kiusaaminen loppuu.

Tässä strategiassa on sellaista umpimielistä torjuvuutta, josta pidän. Kiusaaja ei voi syyttää sinua siitä ettet yritä pitää puoliasi itse. Opettaja ei voi syyttää sinua siitä ettet tarjoa hänelle mahdollisuutta puuttua tilanteeseen. Luulisin tämän strategian toimivan useissa tilanteissa, jos vain oma arviointikyky pelaa (ei kosta liian vähäisesti tai liian pahasti) ja opettajan arviointikyky pelaa (ei ryhdy tekemään jotain käsittämättömän typerää). Poikkeuksia ovat tilanteet joissa säännön 2 noudattaminen edellyttäisi todella aggressiivista toimintaa. Silloin kiusaaja on väkivaltainen hullu, eikä ole häpeäksi olla yrittämättä kostaa. On koulun tehtävä hoitaa sellainen kiusaaja vaikka tarkkailuluokalle.

Tässä nyt saattaa itsekin joutua ongelmiin opettajan kanssa -- puhutteluun, jälki-istuntoon ja muuhun sellaiseen. Mutta ei se ole niin paha juttu. Oman aseman suhteessa opettajaan ei kuitenkaan pitäisi ikinä mennä niin huonoksi kuin kiusaajan aseman.



---



19.3.2009 to

Viha alkoi ammattikoulussa. Sellainen invalidisoiva viha, joka estää tekemästä mitään muuta kuin vihaamista. Aluksi minun piti koulupäivän jälkeen kuunnella tunti Soilworkin aggressiivisimpia biisejä, että rauhoituin. Sitten aika venyi kahteen tuntiin, sitten kolmeen ja niin edelleen. Kuuntelin aika kovalla, ja jossain vaiheessa luulin rikkoneeni Sennheiserini, mutta tärinä olikin vain irroittanut jonkin liittimen kuulokkeiden sisältä, ja sen sai laitettua takaisin. Mutta lopulta en tehnyt mitään muuta kuin olin koulussa, nukuin tai purin aggressiota. Minulla ei käytännössä ollut vapaa-aikaa. Siinä vaiheessa lopetin koulun.

Totta kai koulu kyrpi minua muutenkin, mutta pääsyyhän oli kiusaaminen ja se etten osannut suhtautua siihen. Luulin näet saavani jotain moraalisia bonuspisteitä siitä etten vastaa vihaan vihalla. Tämä oli väärin. Olisin ehkä jopa saanut koulun käytyä loppuun, jos olisin pitänyt puoleni. Ja se nyt olisi ollut kaikkien kannalta parempi.

Kiusaaja näet luulee, että sinulla ei ole vihaa, jos et näytä vihaasi hänelle. Hän luulee, että kiusaaminen ei tee sinua vihaiseksi vaan surulliseksi. Hän luulee, että sinä luulet että on oikein että sinua kiusataan. Näin hän kokee oman toimintansa olevan oikeaa.

Siinä vaiheessa kun kannoin hitsauspuikkojen jämiä roskalavalle ja kiusaajani tomutti silmiini puikkojen kuonapölyä, vaikka käskin lopettamaan, minun olisi pitänyt laskea laatikko maahan ja lyödä jätkää mahaan. Ei haittaa että hän oli minua päätä pidempi. Ei haittaa että tyyppi olisi saattanut lyödä takaisin. Kisaa ei tarvitse voittaa, mutta perusteetonta hyökkäystä vastaan tarvitsee puolustautua. Se välittää oikean viestin.

Nykyään herään liian monena aamuna täynnä vihaa, ja luulen sen johtuvan siitä etten lyönyt sitä jätkää silloin mahaan. Miksikö en tehnyt sitä? Koska minut kasvatettiin käyttäytymään hillitysti, enkä kyseenalaistanut vanhempiani tässä suhteessa. Hillitystä käytöksestä koitui minulle paljon hyvääkin. Annoin itsestäni hyvän kuvan, olin kärsivällinen ja pidin mieleni avoimena.

Tietysti on parempi tehdä jotain muuta kuin lyödä, sillä lyömisestähän voi joutua hankaluuksiin. Tehdä jotain jäynää. Vittuilla tyyppi suohon. Mutta tämä on varattu niille, jotka ovat oikealla tavalla kekseliäitä. On parempi lyödä kuin olla tekemättä mitään. Ajattele itseäsi. Et halua pullottaa sisääsi rajattomasti vihaa. Et halua että sitä on niin paljon ettet voi enää hallita sitä. Et halua että se purkautuu väärällä tavalla.

Eri asia sitten on jos kiusaaja ei ole ns. normaali ihminen, vaan oikeasti vaarallinen.

Tietysti tässä minun tapauksessani olisi saattanut auttaa, jos olisin valittanut opettajalle. Mutta nyt ei ole kyse pelkästään kiusaamisesta vaan myös yleisemmästä sosiaalisesta dynamiikasta. Monissa tilanteissa ei ole opettajia, vaan ongelmat pitää ratkaista itse.

Kirjoittaminen kyllä rentoutti. Minulla on nyt aika normaali olo ja huomaan, että ulkona on kaunis sää.



---



12.3.2009 to (2)

13.1.2009 julkaisin tekstin, jossa väitin etten ole koskaan tuhonnut tekemääni työtä. Tämä ei ole totta. Luin vanhaa päiväkirjaa ja huomasin polttaneeni epäonnistuneiksi tai merkityksettömiksi katsomiani töitä takassa. Olin vain unohtanut koko asian.



---



12.3.2009 to

Jos haluaa nähdä kuvottavaa argumentaatiota niin kannattaa katsoa tämä:

http://www.youtube.com/watch?v=fZVz7gJt7aE&feature=PlayList&p=E814CF363129BDC8&index=0&playnext=1

Jussi Halla-ahohan se siinä, tv-väittelyssä. Tämä oli niin häiritsevää katsottavaa että siitä oli pakko kirjoittaa jotain. Etenkin Leif Salménin öykkärimäinen käytös on pöyristyttävää. Halla-aho pysyy kuitenkin kylmänä ja kovana -- hyvä suoritus. Kommenteistani varmaan saa enemmän irti jos katsoo videot ensin itse.

Kun Halla-aho on saanut ensimmäisen puheenvuoronsa, Ruben Stiller lähettää keskustelijat rehvakkaalle "hyökkäys ad hominem" -linjalle kysymällä heiltä, minkälaisena poliittisena hahmona he näkevät Halla-ahon. Stiller ei siis kysy mitä mieltä he ovat Halla-ahon ajatuksista, vaan Halla-ahosta hahmona. Näin keskustelu ajautuu pois "asiat riitelevät, eivät ihmiset" -linjalta ja pysyykin pois tältä linjalta varsin hyvin. Salmén aloittaa toteamalla Halla-ahon olemalla säälittävä ja surullinen hahmo.

Seuraavaksi Salmén väittää että Halla-aho keskittyy monomaanisesti maahanmuuttajien halveksimiseen, mikä on epätosi väite. Salmén ei ilmeisesti ole nähnyt koskaan monomaanista halveksuntaa. Se näyttää tältä:

http://neekeriyhtio.blogspot.com/
http://kipre-oy.blogspot.com/

Monomaanista halveksuntaa ei ole se että väitteille esitetään faktoja perusteiksi. Mutta tätä lienee turha sanoa ääneen, koska kyseessä on niin ilmeinen asia että Salmén varmaan olisi jo tajunnut sen itsekin, jos hän suostuisi tajuamaan sellaista asiaa. Salmén ennustaa Halla-aholle surullista loppua, mutta on itse surullinen jo nyt, vaikka loppua ei ole vielä näköpiirissä. (No sori, kun nyt kerran ad hominem -linjalle Stillerin ehdotuksesta lähdetään, niin lähdenpä sitten minäkin.)

Tulee puheeksi se, kuinka paljon Halla-ahon kotikulmilla on maahanmuuttajia. Tämä on melko epäolennaista. Mutta Salmén keskeyttää Halla-ahon puheenvuoron jollakin vielä epäolennaisemmalla. Hän tiedustelee minkä verran Halla-aho on matkustellut niissä maissa, joista maahanmuuttajia tulee. Oikeasti, lukemalla, keskustelemalla ja asumalla Suomessa saa paljon paremman kuvan siitä, mitä Suomen maahanmuuttokysymykselle pitäisi tehdä, kuin käymällä Pohjois-Afrikassa tai Lähi-Idässä.

Saarikoski käyttää argumenttina sitä että maahanmuuton aiheuttamat ongelmat ovat Suomessa varsin vähäisiä. Hän vaikuttaa tietämättömältä siitä että jos nykyistä maahanmuuttolinjaa jatketaan, ongelmat tulevat kasvamaan suuremmiksi. Vaikuttaa siltä ettei hän ole koskaan tullut ajatelleeksikaan koko asiaa. Kuinka tämä on mahdollista, vaikka Halla-aho on uhrannut niin paljon vaivaa juuri tämän seikan valottamiseen?

Saarikoski myöntää: "Maahanmuuttohan aiheuttaa ongelmia. Maahanmuuttajilla on kasvanut rikollisuuden riski. Niin se on kaikissa maissa."

Halla-aho: "Aivan! Ja siitä voidaan tehdä johtopäätöksiä."

Saarikoski: "Juu, ja siitä voidaan tehdä johtopäätöksiä, siitä voidaan keskustella, mutta siihen on aika ymmärrettävät syyt."

No niin, Saarikoski. Sillä ei ole väliä, että maahanmuuton aiheuttamille ongelmille on "ymmärrettävät" syyt. On myös ymmärrettävää että jos ajaa autoa humalassa, kolaririski kasvaa. Jokainen, joka on joskus ollut humalassa, ymmärtää tämän. Mutta ei se tarkoita sitä että lain pitäisi sallia humalassa ajaminen. Samalla tavoin se, että maahanmuuton aiheuttamille ongelmille on ymmärrettävät syyt, ei tarkoita sitä että maahanmuuttoa ei pitäisi rajoittaa. Maahanmuuton aiheuttamiin ongelmiin voidaan reagoida muutenkin kuin "tekemällä johtopäätöksiä" ja "keskustelemalla". Maahanmuuttoa voidaan rajoittaa. Sitähän rajoitetaan jo nyt, joskin liian vähän.

Seuraavaksi Salmén aukoo Halla-aholle, että tämä on kulunut ja väsynyt. Halla-aho on kuitenkin yllättävän vähän kulunut ja väsynyt suhteessa siihen, millaista ylimielistä idiotismia vastaan hän joutuu taistelemaan.

Hieman myöhemmin Halla-aho herättää hämmennystä toteamalla Saska Saarikoskelle: "Ruotsalainen elinkeinoelämä kävi rekrytoimassa suomalaisia töihin Ruotsiin. Kyllä sinne meni varmasti luusereita perässä. Eihän tätä kukaan kiistä." Tässä vaiheessa monikulttuurisuuden kannattajat unohtavat sen aiheen, josta alun perin oltiin keskustelemassa, ja takertuvat sanavalintaan. Vastaukseksi kuuluu hämmentynyt: "Luusereita?" ja "Menikö sinne kahdenlaisia suomalaisia: luusereita ja hyviä suomalaisia?" Halla-aho vastaa tähän: "No eikö siltä näytä? Kaikkiko ne päätyivät Slussenille juomaan viinaa?" Saarikoski vastaa: "No tämähän se on se ongelma, kun sinä näet ihmiset sillä tavalla että on hyvä ja pahat. Tämä on sitä mustavalkoisuutta. Eiköhän saattanut olla sellaisia, jotka tekivät töitä Volvolla, välillä joivat, välillä joutuivat ongelmiin?"

Saarikosken argumentaatiossa on parantamisen varaa. Halla-aho hahmottaa luuseriuden "joko-tai" -ominaisuutena, eli ominaisuutena, joka jollakin ihmisellä joko on tai ei ole. Saarikoski taas vaikuttaisi ajattelevan niin että luuserius on liukuva skaala. Ei siis ole "luusereita" ja "ei-luusereita", vaan on ihmisiä, jotka ovat enemmän luusereita, ja ihmisiä, jotka ovat vähemmän luusereita. Mutta se ei ole riittävä syy ryhtyä korjailemaan Halla-ahoa, sillä luuseriuden ominaisuus voidaan määritellä kummalla tavalla tahansa. Kumpikaan tapa ei ole itsessään väärä. Saarikoski ilmaisee vastustavansa Halla-ahon määritelmää, mutta hän ei kerro miksi, ja jää myös täysin epäselväksi, millä tavalla tämän määritelmän vastustaminen muka edistää sitä näkökantaa, jota Saarikoski itse ajaa.

Halla-ahon tapa määritellä luuserius joko-tai -ominaisuudeksi on käytävän keskustelun kannalta relevantti, sillä nyt puhutaan maahanmuutosta, ja maahanmuuttaja voidaan vain joko päästää Suomeen tai olla päästämättä Suomeen. Ei ole maahanmuuttajaa, joka on 20% päästetty Suomeen mutta 80% ei-päästetty Suomeen. Ja Halla-ahon linja näyttäisi olevan, karkeasti ilmaistuna, että jos on liian suuri todennäköisyys sille että potentiaalinen maahanmuuttaja on "luuseri", häntä ei tule päästää maahan. Saarikosken käyttämä hienostunut liukuva skaala on siis tarpeettoman hienostunut käytävän poliittisen keskustelun kannalta. Ainoa funktionaalinen arvo, joka tällä Saarikosken saivartelulla on, on se että se jarruttaa keskustelua ja estää Halla-ahoa esittämästä asiaansa.

Saska Saarikoski väittää Halla-ahon keskittyvän monomaanisesti mustiin raiskaajiin. Halla-aho vastaa että media keskittyy monomaanisesti hänen lausuntoihinsa mustista raiskaajista, mutta hän itse on toki väittänyt paljon muutakin. Nyt Salmén innostuu kysymään Halla-aholta: "Jos kirjoitat mustista raiskaajista niin oletko niin tyhmä ettet ymmärrä, että tämä päätyy heti julkisuuteen? Sehän on provosoimista. Sinähän tavoittelet sitä nimenomaan. Sinä käytät mediaa hyväksi oman poliittisen agendasi pönkittämiseen."

Anteeksi mitä?

Salmén siis väittää implisiittisesti että koska media keskittyy monomaanisesti siihen jos joku kirjoittaa jotain mustista raiskaajista, mustista raiskaajista kirjoittaminen on "median hyväksikäyttöä", eikä sitä näin ollen saa tehdä ollenkaan. Olenko tajunnut oikein? Onko Salmén näin hölmö?

Median huono toiminta ei ole peruste sananvapauden kieltämiseksi. Ongelma on siinä miten media, ja Salménin kaltaiset kuuma-Kallet, reagoivat Halla-ahon kirjoituksiin, ei siinä mitä Halla-aho on kirjoittanut. Ja ongelma korjataan vaikuttamalla mediaan ja Salménin kaltaisiin kuuma-Kalleihin. Sananvapaus on korkeampi periaate kuin se periaate ettei mustista raiskaajista saa kirjoittaa mitään.

Halla-aholla on tämä näkemys siitä että jos joku nainen tulee maahanmuuttajan raiskaamaksi, mielellään tämä nainen on vihervasemmistolainen monikulttuurisuuden kannattaja. Stiller kysyy: "Onko tämä, Jussi Halla-aho, sinun sananvapauskäsityksesi, että nainen, joka on eri mieltä kuin sinä monikulttuurillisuudesta, ansaitsee rangaistuksen, joka on raiskaus?" Aika matalaotsainen, suorastaan pahantahtoinen ja ymmärtämätön kysmys. Jos Stiller ei lukisi Halla-ahoa kuin piru Raamattua (onko Stiller edes lukenut Halla-ahoa?), hän ymmärtäisi itsekin, että esimerkin naisen ei ole tarkoitus tulla raiskatuksi sen vuoksi että hän on eri mieltä Halla-ahon kanssa, vaan sen vuoksi että hän on itse teoillaan edistänyt kaikkien suomalaisten naisten raiskatuksi tulemista. Myöntäähän jopa Helsingin Sanomat, että ulkomailla syntyneet raiskaavat suhteellisesti viisi kertaa enemmän kuin kantaväestö. Oikeasti, ei olisi tarvittu kuin pieni ripaus hyväntahtoisuutta, niin Stiller olisi itsekin tajunnut tämän. Mutta sitä pientä ripausta ei löytynyt.

Koska muut väittelijät kyseenalaistavat Halla-ahon näkemyksen, Halla-aho yrittää perustella sen esittämällä analogisen näkemyksen, jota ei usko heidän kyseenalaistavan. Hän selittää, että jos on henkilö, joka kannattaa oikeutta ajaa humalassa autoa, ja henkilö, joka vastustaa sitä, ja toinen heistä jää rattijuopon alle, niin eikö olisikin toivottavaa että auton alle jää se, joka kannattaa oikeutta ajaa humalassa. Halla-ahon argumentti siis on, että rattijuopponäkemys ja raiskausnäkemys ovat vain yhden säännön kaksi eri ilmentymää, ja hän yrittää rattijuopponäkemyksen avulla havainnollistaa sitä että kyseinen sääntö on järkevä. Mutta nyt puheenvuoron odottamiseen kykenemätön Salmén huutelee vihaisena että Halla-ahon pitäisi pysyä asiassa. Mitä ihmettä se tarkoittaa? Mitä Halla-ahon sitten olisi Salménin mielestä pitänyt sanoa, jotta hän olisi pysynyt asiassa? "Anteeksi, että olen olemassa"?

Stiller kutsuu Halla-ahon edellä mainittua raiskausnäkemystä "fantasiaksi". Halla-aho kiistää tämän. Saarikoski kutsuu näkemystä "seksuaalifantasiaksi". Halla-aho kiistää tämänkin.

WordWebin mukaan "fantasy" tarkoittaa seuraavaa:

1. Imagination unrestricted by reality
"a schoolgirl fantasy"
2. Fiction with a large amount of imagination in it
"she made a lot of money writing romantic fantasies"
3. Something many people believe that is false

Halla-aho on väärässä siinä ettei hänen näkemyksensä ole fantasia. Se on selvästikin fantasia sanan 1. merkityksessä. Saarikoski on kuitenkin väärässä siinä että Halla-ahon näkemys on seksuaalifantasia, mikäli tämä tarkoittaa sitä että sen pääasiallinen sisältö on seksuaalinen. Fantasian pääasiallinen sisältö lienee pikemminkin siinä että monikulttuurisuuden edistäjä joutuu itse kärsimään monikulttuurisuuden seurauksista sen sijaan että niistä joutuisi kärsimään joku muu, joka ei alun alkaenkaan kannattanut monikulttuurisuutta. Se ei siis ole fantasia pääasiassa seksistä, vaan fantasia tekojensa seurausten kohtaamisesta. Siihen sisältyy ehkä myös toivomus siitä että tekojensa seurausten kohtaaminen saisi maahanmuuton edistäjän muuttamaan toimintaansa.

Sen jälkeen Salmén varastaa puheenvuoron ja aloittaa puhumalla ympäripyöreää pilipalia: "Anteeksi nyt Ruben mutta minä erotan tämäntyyppisestä puheesta kaikuja hyvin pimeästä maailmasta, jonka luulin jo jääneen taakse. Tässä spekuloidaan ihmisen pimeimmillä vaistoilla: seksuaalisuudella, raiskauksilla, puhtaalla suomalaisuudella..."

Häh? Mistä ihmeestä tuo "puhdas suomalaisuus" putkahti mukaan kuvioihin? Halla-aho ei ole koskaan käyttänyt puhdasta suomalaisuutta argumenttina, ja juuri siksi hän onkin hieno kirjoittaja. Entä miten se liittyi aiemmin käsiteltyyn aiheeseen?

Salmén joutuukin välittömästi myöntämään, ettei Halla-aho käytä puhdasta suomalaisuutta argumenttina, mutta hän sanoo tämän johtuvan siitä ettei Halla-aho "uskalla" tehdä niin. Mistä Salmén tietää tämän? Jos matemaatikko ei väitä että 2 + 2 = 5 niin ei se johdu siitä että hän ei uskalla väittää niin, vaan siitä ettei hän ole sitä mieltä. Miksei Salmén suostu ottamaan huomioon sitä mahdollisuutta että Halla-aho ei oikeasti pidä puhdasta suomalaisuutta hyvänä argumenttina? Ilmeisesti syy on siinä että hän suhtautuu Halla-ahoon ennakkoluuloisesti eikä ole käynyt hänen väitteitään ajatuksella läpi.

Sitten keskustelu pomppaa Saarikosken toimesta siihen kun joku homo lähestyi Halla-ahoa tavalla, joka ärsytti tätä, ja Halla-aho kertoi spekuloineensa ampuvansa tyyppiä päähän. Tätäkin Saarikoski nimittää seksuaalifantasiaksi, taaskin varsin perusteettomasti, sillä kyseessä oleva fantasia oli sisällöltään pääasiassa aggressiivinen ja väkivaltainen. Seksi liittyi siihen vain löyhästi eikä sittenkään ollut oleellinen osa sitä.

Tähän väliin Salmén vajoaa pohjalle ja keskeyttää Halla-ahon, joka yrittää selittää mistä hänen kirjoituksessaan on kyse, tivaamalla häneltä ärtyneeseen sävyyn: "Miksi sinä käytät käsitettä homoseksuaali?" Aivan kuin siinä olisi jotain väärää. Tämä on pökerryttävän typerää. Olisi epäkohteliasta sanoa homoseksuaalia hinttariksi, mutta siinä, että sanoo homoseksuaalia homoseksuaaliksi, ei ole kerta kaikkiaan mitään vikaa.

Sitten Salmén naulaa viimeisen naulan omaan arkkuunsa. Halla-aho kertoo kuinka homo tuli sitkeään sävyyn esittämään hänelle suuseksiä. Salmén keskeyttää Halla-ahon väläyttääkseen: "Tuliko hän, vai näitkö unta siitä että hän tuli?" Kontekstista päätellen on selvää että hän tarkoitti huomautuksensa loukkaukseksi. Eli tuo ikääntyvä entinen stallari turvautuu homofobiseen, hedelmättömään ja noloon loukkaamiseen menestyäkseen väittelyssä, eikä malta edes odottaa puheenvuoroa vaan keskeyttää Halla-ahon päästääkseen suustaan tämän helmen. Pimee ukko!

Seuraavaksi tulee puhe ihmisarvosta. Tulee puhe, koska Saarikoski vaihtaa puheenaihetta lennossa ilman että Halla-aho ehtii sanoa sanottavaansa loppuun. Saarikoski väittää Halla-ahon pitävän ihmisarvoa instrumenttina. Salmén huutaa päälle: "Näin sanoo Adolf Eichmann!" Tätä kommenttia en ihan tajua. Sanoiko Eichmann näin? Jos sanoi, miten se liittyy tähän?

Halla-aho kiistää ja sanoo pyöritelleensä käsitettä ja todenneensa sen olevan ongelmallinen. Saarikoski vastaa: "Aina kun sinut kyseenalaistaa, sinä sanot että sinä vain pyörittelit." Miten niin? Tämä on ensimmäinen kerta koko ohjelmassa, kun Halla-aho käyttää tuota vasta-argumenttina. Ja entä jos se on tosi vasta-argumentti?

Seuraavaksi Halla-aho myöntää päästäneensä harkitsemattomia möläytyksiä ja toteaa internetin olevan julkaisukanavana ongelmallinen, koska julkaisukynnys ja -viive ovat olemattomia. Salmén, siis kaikista ihmisistä Leif Salmén, huikkaa väliin: "Etkö osaa hillitä itseäsi ollenkaan?"

Sitten Saarikoski hehkuttaa, kuinka maahanmuutosta voidaan puhua "täysin rauhallisesti, ilman tällaista... " (heiluttaa kättä Halla-ahon suuntaan). Aikamoista jeesustelua! Halla-aho on tehnyt pari möläytystä, mutta ei tässä ohjelmassa, ja myöntää sen, mutta käyttäytyy rauhallisesti. Salmén tekee möläytyksiä koko ohjelman ajan ja käyttäytyy lapsellisesti ja aggressiivisesti. Eikä kukaan vaadi Salménia tilille omista möläytyksistään. Miksei? Oma veikkaukseni on että Halla-ahon möläytyksissä on periaatteessa järkeä, vaikka ne ovat epäkohteliaita, mutta Salménin möläytykset ovat pahantahtoista aggressiota, eikä niissä siksi ole mitään substanssia, mistä keskustella. Sitä paitsi Salmén sattuu olemaan Oikealla Puolella.

Seuraavaksi Halla-aho saa hetken aikaa puhua järkevästi maahanmuuttoa koskevasta keskustelusta. Salmén, tuo Yön Musta Ratsastaja, ratsastaa väliin ja aloittaa: "Keskustellaan itse asiasta." Hienoa, mitähän tästä seuraa.

Salmén: "Otetaan USA esimerkiksi. Ilman maahanmuuttoa, mitä olisi USA? Ei mitään."

Tämä on pökerryttävän typerä argumentti. Minun täytyy nyt hetken huojua että saavutan taas tasapainon. Näen tässä argumentissa yhtä aikaa niin monta vakavaa ongelmaa, etten tiedä mistä aloittaa. Eikä hommaa tee helpommaksi Salménin ylimielinen äänensävy ja kovisteleva ilme. Tuo mies on oikeasti vakavissaan. Tuo mies pitää itseään järkevänä.

-

Ongelma 1

USA on valtio. Pohjois-Amerikka on maanosa. On totta että ilman maahanmuuttoa USA:ta ei olisi olemassa, koska Pohjois-Amerikan intiaanit tuskin olisivat perustaneet sellaista valtiota, mutta tämän asian toteaminen ei liity mitenkään keskusteluun, koska tuon valtion tilalla olisi tietenkin joku muunlainen järjestelmä. On kuitenkin kaikki syyt olettaa että Salménin oli tarkoitus sanoa: "Ilman maahanmuuttoa, mitä olisi Pohjois-Amerikka?" Ei siis saivarrella tästä enempää.

Ongelma 2

Pohjois-Amerikassa oli intiaanikulttuureja ennen valkoisten maahanmuuttoa. Salmén väittää, että nämä kulttuurit eivät olleet "mitään". Miksi Salmén väittää näin? On kuviteltavissa kolme syytä.

2.a) Nämä kulttuurit olivat kehittymättömiä.
2.b) Nämä kulttuurit eivät olleet maahanmuuton seuraus.
2.c) Näiden kulttuurien muodostama kokonaisuus ei ollut monikulttuurinen.

Tarkastellaan syytä 2.a. Tämän syyn mukaan on parempi että Pohjois-Amerikassa on Yhdysvallat kuin että siellä on intiaanikulttuureja, koska jälkimmäiset olivat kehittymättömiä. Miksi Salmén sitten haluaa Suomeen esimerkiksi somalialaista kulttuuria, joka kaiken järjen mukaan on jokseenkin yhtä kehittymätöntä kuin intiaanikulttuurit, ja joka sopeutuu tänne huonosti? Tämä on ristiriitaista. Syynä ei voi olla työvoimapula, sillä työvoimapulan voisi ratkaista tuomalla maahanmuuttajia jostain muualta kuin sellaisista maista, joista tulevat aiheuttavat paljon ongelmia. Työvoimapulan voisi ratkaista myös sillä että alkuperäisväestöön kuuluvat suomalaiset tekisivät enemmän lapsia.

Tarkastellaan syytä 2.b. Tämän syyn mukaan mikä tahansa kulttuuri on hyvä, kunhan se on maahanmuuton seuraus. Eli vaikka Suomen valloittaisivat ihmiset, joiden kulttuurin mukaan työnteko on kiellettyä ja kaikkia naisia täytyy raiskata, tämä olisi hyvä asia, sillä he olisivat maahanmuuttajia. Tämä on absurdia.

Tarkastellaan syytä 2.c. Ensinnäkin väite siitä, että Pohjois-Amerikan intiaanien eri kulttuurien kokonaisuus ei ollut monikulttuurinen, on hyvin epäilyttävä. Toiseksi, vaikka Pohjois-Amerikan intiaanien eri kulttuurien kokonaisuus katsottaisiin yksikulttuuriseksi, syy on täysin epäinformatiivinen. Salménin pitäisi tässä yrittää perustella sitä, miksi monikulttuurisuus on hyvä asia. Siitä, ettei Pohjois-Amerikka olisi monikulttuurinen ilman maahanmuuttoa, ei vielä seuraa, että monikulttuurisuus olisi hyvä asia.

Ongelma 3

Eurooppalaisten toimesta tapahtunut Pohjois-Amerikan asuttaminen ja Suomen maahanmuutto eivät ole rinnasteisia toisiinsa. Pohjois-Amerikkaan tultiin väkisin ja intiaanit, jotka yrityksistään huolimatta eivät kyenneet puolustamaan itseään, ajettiin pois mailtaan. Intiaanit eivät halunneet maahanmuuttoa.

Suomella sen sijaan on armeija ja rajavartiolaitos, joka aivan hyvin saisi tulijat pidettyä poissa. Kysymys on nyt siitä, miksi tehdään tietoinen päätös päästää tulijat maahan, vaikka heitä ei olisi pakko päästää maahan. Tätä kysymystä eivät mitenkään valota puheet siitä kuinka eurooppalaiset anastivat intiaaneilta heidän maansa. Intiaanit eivät olisi päästäneet valkoista miestä maahan, jos olisivat voineet vaikuttaa asiaan.

Ongelma 4

Intiaanikulttuuri on enemmän tai vähemmän tuhoutunut, ja intiaanit voivat huonosti. Jos ongelmallisen maahanmuuton kannattaja rinnastaa Suomen maahanmuuttotilanteen siihen kun eurooppalaiset (ongelmalliset maahanmuuttajat) anastivat intiaaneilta (suomalaisilta) heidän maansa, hän esittää implisiittisen toivomuksen siitä että suomalainen kulttuurikin enemmän tai vähemmän tuhoutuu, ja sen jäljelle jääneet kannattajat voivat huonosti. Eikö vain? Jos ei, niin selitä minulle MIKSI ei. Miksi joku suomalainen toivoisi tällaista? Inhoaako Salmén suomalaisuutta? Vai mistä tässä on kyse?

-

Seuraavaksi Saska Saarikoski ryhtyy valehtelemaan Halla-ahon tekstien sisällöstä. Tarkemmin, hän väittää että Halla-aholla olisi lähtökohta "aidosta, vaaleasta Suomesta". Kolmannen videoklipin kohdassa 5:54, samalla kun Halla-aho valittaa siitä kuinka Saarikoski valehtelee, Salmén nauraa kuin 50-vuotias pikkupoika joka on juuri laittamassa gerbiiliä mikroon. Kannattaa oikeasti kuunnella tuo nauru ja miettiä millaisessa tunnetilassa on ihminen, joka nauraa noin. Ei ainakaan missään sopivassa tunnetilassa keskustellakseen sivistyneesti maahanmuutosta.

Kuten Halla-aho, minäkään en ole tässä spekuloimassa millään "aidolla, vaalealla suomalaisuudella" tai "arjalaisuudella" tai muulla sellaisella roskalla. Sanon kuitenkin ensinnäkin sen että on määriteltävissä sellainen ihmisryhmä kuin Suomen kantaväestö, ja tästä ihmisryhmästä ääneen puhuminen ei tee kenestäkään fasistia. Toiseksi sanon sen että poliittisella tasolla minua ei ylipäätään kiinnosta, mistä se johtuu että tietyt maahanmuuttajaryhmät aiheuttavat niin paljon ongelmia. Minua ei kiinnosta, johtuuko se rodusta, ihonväristä, uskonnosta, kulttuurista, kielestä, huonosta sopeuttamisesta, tähtien asennosta vaiko siitä että join eilen tuopin olutta. Minua ei kiinnosta se, sillä muiden maiden esimerkki osoittaa, että johtui se mistä hyvänsä, kukaan ei ole keksinyt keinoa estää noiden ongelmien syntymistä. Totta kai olisi hyvä juttu, jos joku keksisi tällaisen keinon. Olisi myös hyvä juttu, jos fuusiovoimaloita osattaisiin valmistaa. Mutta kun ei osata. Ei ainakaan vielä, eikä ole sanottu että niin tulisi ikinä tapahtumaankaan. Siksi valtion ei pidä tehdä energiapolitiikkaansa sen perusteella että fuusiovoimaloita osataan valmistaa, eikä maahanmuuttopolitiikkaansa sen perusteella että tiettyjen maahanmuuttajaryhmien aiheuttamat ongelmat voitaisiin estää.

Siksi tiettyjä maahanmuuttajaryhmiä ei tule päästää maahan. Ne maahanmuuttajat, joita ei päästetä maahan, valikoidaan lähtömaan perusteella. Tämä ei ole "reilua", ts. tulee käymään niin että portit suljetaan monilta sellaisiltakin pakolaisyksilöiltä, jotka sopeutuisivat hyvin. Mutta yhteiskunnalliset prosessit toimivat karkeasti, ja aina jotain menee hukkaan. Eivät kouluarvosanatkaan mittaa aukottomasti ihmisen kykyä menestyä tietyillä aloilla. Joku voi olla lupaava kuvataiteilija vaikka saisi kuviksesta seiskan, esimerkiksi siksi että arvosteli opettajaa. Mutta kukaan ei olekaan väittänyt, että kouluarvosanat mittaisivat aukottomasti ihmisen kykyä menestyä tietyllä alalla. Ne ovat vain peli, ja peliä pelataan, koska parempaa peliä ei ole keksitty tai älytty ottaa käyttöön, eikä pelaamatta jättäminenkään tunnu toimivan. Maahanmuuttopolitiikka on tietysti raaempaa peliä kuin kouluarvosanat, mutta se on sitä olosuhteiden pakosta.

En minä väitä, etteikö moni aivan kunnollinen maahanmuuttajakandidaatti jäisi rannalle ruikuttamaan, kun portit suljetaan häneltä siksi että muut hänen kansaansa kuuluvat ovat käyttäytyneet huonosti. Olen sulkemassa portteja siitä huolimatta.

Poikkeuksia voidaan toki tehdä. Olisin valmis myöntämään esimerkiksi ongelmalliseksi luokiteltuun maahanmuuttajakandidaattiryhmään kuuluvalle kirjailijalle, tai muulle prominentille hahmolle, turvapaikan Suomesta. Mutta yleinen linjani kuitenkin on se jonka edellä kuvasin.

Palataan väittelyyn. Salmén heittää kapuloita rattaisiin kuin olisi keksinyt jotain nokkelaakin: "Sinä olet sitä mieltä että monikulttuurisuus on ongelma. Milloin Suomi on ollut monokulttuurinen?"

No eihän Suomi ole ollut koskaan täysin monokulttuurinen eli yksikulttuurinen. Mitä sitten? Ei siitä seuraa että kysymys siitä, yritetäänkö Suomen yksikulttuurisuutta lisätä vaiko hillitä, olisi täysin epärelevantti. Eihän Suomessa ole ikinä (kai) ollut täystyöllisyyttäkään, mutta silti työllisyyttä yritetään pikemminkin lisätä kuin vähentää, eikä kysymystä työllisyydestä pidetä merkityksettömänä.

Pian tämän jälkeen väittely loppuu.

Näin lopuksi voisin kysyä, mikä on kansan vastuu omasta tilanteestaan? En väitä että joku afrikkalainen maanviljelijä, jolla on viidakkoveitsi kurkulla, olisi yksilönä vastuussa huonosta tilanteestaan. Mutta mikä on tuon kansan kollektiivinen vastuu siitä että sen mailla vallitsee kaaos?

Jos tuolla kansalla on kollektiivinen vastuu pitää itsestään huolta, heidän auttamisensa ei ole meidän vastuullamme, vaan he ovat itse epäonnistuneet täyttämään oman vastuunsa.

Jos tuolla kansalla ei ole kollektiivista vastuuta pitää itsestään huolta, heidän auttamisensa ei ole meidän vastuullamme, koska meilläkään ei ole vastuuta pitää huolta edes itsestämme -- miksi meillä siis olisi vastuu pitää huolta muistakaan?

Meillä ei ole kyseenalaistamatonta, kaiken läpitunkevaa vastuuta pitää huolta kansoista, joiden jäsenet eivät pysty olemaan murhaamatta ja raiskaamatta toisiaan. Me pidämme heistä huolta vain jos on kokonaisuuden kannalta hyvä asia, että me pidämme heistä huolta.

Monesti on hyödyllistä pitää huolta toisesta ihmisestä, koska tämä toinen ihminen pystyy antamaan jotain arvokasta vastapalvelukseksi. Parisuhteessa ja ystävien kesken on tyypillistä pitää huolta toisesta ihmisestä vähintäänkin näennäisen pyyteettömästi -- ilman että tietoisesti pitää kirjaa siitä, saako takaisin yhtä paljon kuin antaa. Tietoinen kirjanpito olisi ensinnäkin epätarkkaa siksi että emotionaalisen, sosiaalisen ja älyllisen pääoman määrää on jokseenkin vaikea arvioida. Toiseksi, tietoinen kirjanpito tekee ihmisestä valppaan, ja valppaan ihmisen seura ei ole mukavaa. Mukavasta seurasta koituva mukava olo taas on arvokasta pääomaa, jonka eteen voidaan uhrata vähemmän arvokas pääoma, eli se että oltaisiin hieman tarkemmin perillä siitä kuinka paljon on saatu ja kuinka paljon annettu. Mutta maahanmuuttajakandidaatti ei lähtökohtaisesti ole kumppani tai ystävä, ja jos hänen tänne tulemisestaan seuraa lähinnä harmia, hänen kansansa saa luvan opetella elämään rauhassa ja sovussa omilla synnyinmaillaan, vaikka se maksaisi ihmishenkiä. Sitten kun he ovat oppineet elämään rauhassa ja sovussa -- kun he ovat oppineet, että väkivalta ja rosvoaminen tekevät elämästä ikävää -- rajat voidaan avata. Sen jälkeen, mutta vasta sen jälkeen, on olemassa edellytykset sille että ihmiset asuvat ja työskentelevät missä maassa lystäävät eivätkä ole rasisteja tai rikollisia vaan todellisia maailmankansalaisia. Tätä ei tule tapahtumaan vielä meidän elinaikanamme.



---



13.1.2009 ti (2)

Sain eräältä filosofian tohtorilta palautteen filosofisesta teoksesta, jota olen kirjoittanut Timo Kiviluodon kanssa. Palaute oli positiivinen mutta ylimalkainen. Alkoi virkkeellä "Lukaisin tekstin läpi." Palaute kritisoi teosta liiallisesta laajuudesta, mikä oli hämmentävää, sillä sen on tarkoituskin olla laaja. Positiivista palautteessa oli se että sain suurpiirteiset ohjeet siitä, miten teosta tulisi kehittää. Palautteessa todettiin myös, että kirjoittaja osoittaa kykyä käsitteelliseen tarkasteluun ja on pystynyt hahmottamaan erilaisia filosofisia erotteluja, ja että tämä on "tässä vaiheessa aivan riittävä suoritus". Negatiivista palautteessa oli se ettei siitä ilmennyt minkäänlaista ymmärrystä siitä että teoksessa esitetään uusi universaali pohja filosofialle, eikä mitään kannanottoa siitä onko pohja toimiva vai toimimaton. Mutta sainpahan edes jotain. Mitään nokan koputtamista minulla ei palautteen antajalle ole, sillä hän oli ensimmäinen joka suostui edes lukemaan, anteeksi "lukaisemaan", tekstin.

Ikävä kyllä uusi versio, jonka tein ennen tämän palautteen saamista ja jonka julkaisin äsken, ei supista aihealuetta vaan laajentaa sitä. Onneksi minulla on aikaa, sillä olen nuori. Teen nyt pohjan ja hion yksityiskohdat myöhemmin.

Olen hieman suivaantunut siitä että tekstin tiiviyttä pidetään huonona asiana. Se on juurikin se, mitä olen tavoitellut. Haluan filosofiaa joka muistuttaa tiiviydessään matematiikkaa. En pidä jaarittelusta. Mutta nyt pitää alkaa lukemaan ja katsoa, onko siinä kannassa, että yksittäisestä aihealueesta pitää kirjoittaa enemmän, mitään suurta järkeä. Pelkään että ei ole, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kokeilla.



---



13.1.2009 ti

Tallensin muutaman hyvän oloisen merkinnän:



Nimi : tainnu
   
Viesti : Niin muuten tuota, en muista itse ainakaan kysyneeni, tiedä sitten onko joku muu joskus, että onko sinulle koskaan tullut pakonomaista tarvetta tuhota joitain töitäsi, tai oletko peräti joskus tehnyt niin?
   
  29. marraskuuta 2008 15:26:40
 
Vastaus : Eipä juuri. En rääkkää itseäni niin paljon että tuollaisia fiiliksiä tulisi. Joskus piirtää jotain mitä ei halua näyttää kenellekään, mutta en minä niitä nyt pois heitä. Niillä on dokumentaarista arvoa, eikä se juttu sitä paitsi niin tärkeä ole että maailma kaatuisi jos näyttäisi jollekin. Joskus pienenä tuli kyllä revittyä piirroksia, varsinkin jos vanhemmat ei tajunneet mitä ne esitti.

No ei, nyt muuten muistan yhden. Kirjoitin joskus 8-vuotiaana sellaisia aika satunnaisia ja rivoja tarinoita Mäntästä ja joistain ihmisistä, kavereista, luokkatovereista, kavereiden luokkatovereista, opettajista, ohikulkijoista ja niin edelleen. Kirjoittelin niitä parhaan kaverini kanssa mutta enimmäkseen yksin. Niistä pelkäsin että vanhempani löytävät ne koneeltani, joten hävitin tiedoston. Se harmittaa nykyään hiukan. Enkä usko että vanhemmat olisivat löytäneet tiedostoa saatika suuttuneet siitä.



Nimi : Kalvasärviä
   
Viesti : Koska vaikutat varsin luovuuteen taipuvaiselta persoonalta, sattuisitko olemaan synesteetikko?
Mielestäni kovin miellyttävä ominaisuushan liitettäneen yleisimmin erilaisten taiteiden saralla lahjakkaisiin, tai no, ehkä pitäisi vain käyttää yläkäsitettä luova.
Hetken uteliaisuudesta kysäisen (ja myös,koska kitaraimprovisaatiosi on tietyn värinen), sillä ainakin omalla kohdallani värikuulo ja kosketuksen aistiminen väreinä on aina silloin tällöin ollut kimmokkeena maalata "näkemäänsä".
Tosiaan, esitänpä vielä kiitokset teksteistäsi, ovat ihan taitavasti rakennettuja, haasteellista väittää tyylikkäästi vastaan, jos eri mieltä sattuu olemaan... :)
   
  30. marraskuuta 2008 22:33:55
 
Vastaus : Olen. Cradle of Filth on myrkynvihreää ja Tristania, silloin kun Morten Veland oli vielä mukana, on haaleaa kylmää ruskeaa. Niiden kotisivut oli tuohon aikaan myös haalean ruskeat, mutta muistaakseni koin että niiden musiikki on sen väristä jo ennen kuin näin sivut. Graveworm on syvän sinistä. Noista bändeistä on siis vahvimmat assosiaatiot väriin. Bach, uruilla soitettuna, on mielestäni valkoista, mutta voi johtua soittimestakin.

Joskus tulee semmoisia juttuja että kuulee musiikkia päässään, ja kun näin käy, näkee joskus mielessään myös sellaista abstraktia musiikkivideoa. Etenkin sellainen improvisoiva, raskas, melodinen, energinen ja hieman omituinen konemusiikki, jollaista en ole kuullut missään muualla kuin päässäni, herättää tuon kokemuksen.

Jotkin sanoihin liittyvät synesteettiset kokemukset ovat hyvin spesifejä. Muistan päiväkoti-iästä neljä. Sana "anteeksi" herätti mielessäni kuvan ruisleivästä, jonka päällä on kaksi siivua meetvurstia ja joka on kädessä, joka ojentaa leipää jotakuta kohti. Sana "teloitus" herätti kuvan henkilöstä, jonka kaulan ympärillä on ruori niin että ruorin keskiosa on kaulan sisällä, ja sitten ruoria käännetään. Sana "päällikkö" herätti koppalakkia muistuttavan puoliabstraktin kuvan. Sana "johtaja" herätti periskooppia muistuttavan mekaanisen näköisen kuvan, mutta periskooppi oli suhteettoman monimutkainen. En tiedä luokitellaanko noin spesifejä kokemuksia enää synestesiaksi, mutta assiosiaatio oli voimakas ja nopea, ja yhdellä sanalla oli vain yksi assosiaatio.

Kummasta kitaraimprovisaatiosta puhut, vai molemmista? Minkä värinen se on? Kiinnostaa. :) Itse näen jälkimmäisen punaruskeana, hieman kirjavana. Välillä semmoinen syvä sininen, ja välillä keltainen, mutta ne ovat vain mausteita. Ensimmäinen impro on kylmä haalea keltainen, sellainen pastellisävyinen. Assosiaatiot johtuvat suurelta osin myös soittimen äänestä eikä siitä, kuinka sitä soitetaan.

Sitten minulle on aina ollut ilmeistä, että numero kolme on punainen.

En tiedä lukeutuuko tämä enää synestesiaksi, mutta olen joskus säestänyt kitaralla kun kaksi ihmistä keskustelee esim. ympäristöasioista. Otin ainekset soittoon äänensävyistä, puheen rytmistä ja etenkin puheen sisällöstä -- tuleeko puheeksi joku ongelmallinen asia, onko hallitus tehnyt jotain väärin, vai onko siinä ja siinä maassa se ja se asia hoidettu todella järkevästi. Tuloksena syntyvä puheen ja musiikin yhdistelmä kuulosti minusta mielenkiintoiselta ja hiukan koomiselta, koska henkilöt itse puhuivat asioista melko tasaiseen ja hillittyyn sävyyn.

Kiitos kiitoksista ja hyvästä kysymyksestä. :)



Nimi : Kalvasärviä
   
Viesti : No niin, mahdollista palata aiheeseen tekniikan niskuroinnin päätyttyä. Mielestäni kaikista improistasi käy ilmi, että sinulla on soitossasi selkeä oma äänimaisema (väri).
Tämä on nyt tässä tapauksessa kehu, sillä henkilökohtaisesti pidän musiikissasi kuuluvista slaavilaisen melankolian vaikutteista. Joku tahti toi mieleen myös hyvin muinaiset brittiläiset balladit ja lievän assosiaation Tuhat Kuolemaa Sekunnissa -kokoonpanoon... Tiedä nyt sitten miten paljon tämä sotii omaa näkemystäsi vastaan. Kaikki improsi kuunneltuani on helppo sanoa, että väreinä niitä sitoo helposti yhteen murretut maan värit, keltaisia sävyjä, okraa, tummempaa ruskeaa, jopa punaisia häivähdyksiä. Harvoissa tahdeissa kuului syvää tummanvihreää tummanruskealla laikutettuna. (Väreillä on myös topografia, mutta sen selittäminen on jo liian hankalaa.) Olen myös samaa mieltä ensimmäisen improsi alun vaaleahkon keltaisuudesta, mutta sinistä kuulen valitettavasti hyvin harvoin.

Mielessäni jokaisella yksittäisellä sävelellä on varsin selkeä värinsä, esimerkiksi c on valkoinen, d keltainen, f kirkkaan vihreä, a viininpunainen. Musiikki ei kuitenkaan ole osiensa summa, eikä minulla ole aavistustakaan miten värit "määräytyvät". Limbinen järjestelmä kuuluu olevan tästä vastuussa. Kirjaimilla ja siis sanoillakin on värinsä, mutta oudoimpana pidän kivun värejä. Oikeastaan tämä ensimmäisen improsi keltainen on hyvin lähellä jomottavaa lievähköä kipua,noin niinkuin sivumennen mainiten.

Käsittääkseni tarkat ja selkeät, vaikka nyt sanoihin liitetyt mielikuvat eivät enää lukeudu synestesian piiriin. Alitajuntasi kuitenkin assosioi eittämättä mainion kieroutuneita näkyjä sanoihin. Ehkä se ja puheen säestäminen on sitten luovuuden diversiteettiä?
   
  6. joulukuuta 2008 22:53:55
 
Vastaus : Tämä on mielenkiintoista luettavaa, koska en oikeastaan tiedä mihin assosioit musiikkiani. En tiedä miltä slaavilainen musiikki kuulostaa kun puhutaan "slaavilaisesta musiikista", mutta jos kuulisin sitä se luultavasti kuulostaisi tutulta. Sama koskee muinaisia brittiläisiä balladeja ja Tuhatta Kuolemaa Sekunnissa.

Oma synestesiani ei ole hirmu vahvaa. Sitä ei huomaa ellei siihen kiinnitä huomiota. Absoluuttista sävelkorvaa minulla ei ole. Kuulen nopeasti jos kitarani on epävireessä, mutta en tiedä mistä nuotista on kyse enkä muista käyttämieni sointujen nimiä.

Joo, väreillä on topografia, tai tekstuuri, tai miksi sitä haluaa kutsua. Mitä riitasointuisempi sävel, sitä epäsäännöllisempi tekstuurista usein tulee. Joillain jousilla lievä riitasointuisuus voi näyttää esimerkiksi aallokolta.

Luovuus lienee lähinnä sama asia kuin omaperäinen mutta ei-satunnainen tapa muodostaa assosiaatioita. Parantumattomana vallankumouksellisena minun tekisi nyt mieli alkaa puhua "semanttisesta synestesiasta", mutta ehkäpä jätän kysymyksen asiantuntijoille.



Nimi : Magneettisen deklinaation nollaviiva
   
Viesti : Pohdittuani esittämääni näkemystä tulin oikeastaan siihen tulokseen, ettei aiheesta keskustelu johda niin yhtään mihinkään. Luonne-erot aiheuttavat tämänkaltaisissa todennettaviin faktoihin liittymättömissä aiheissa ehkä korkeintaan ihmetystä mahdollisen turhautumisen ohella. Pahoitteluni.

Mutta sopiiko kysyä miksi olet kiinnostunut muiden ihmisten suhtautumisesta sinuun?
Hieman yllättävää.
   
  11. joulukuuta 2008 19:56:17
 
Vastaus : Ei mitään ongelmaa.

Vastatakseni kysymykseesi. Olen kiinnostunut mm. niistä, jotka suhtautuvat minuun negatiivisesti mutta rakentavasti, sillä he voisivat olla oikeassa, ja minun olisi hyvä tehdä asialle jotain jos pystyn. Etsin palautetta oma-aloitteisesti, sillä mieluummin rankaisen itse itseäni kuin annan epäpätevän tahon rankaista minua.

Jos rankaisen itseäni aktiivisesti ja oikeudenmukaisesti, on vaikeampaa perustella ajatusta siitä että minua pitäisi rankaista ulkopuolisen tahon toimesta. Tämä on minulle tärkeää, sillä koen että epäpätevä ulkopuolinen taho on usein rankaissut minua tai muuten aiheuttanut minussa kärsimystä sen tähden kuka/millainen olen.

Mutta miksi puhun rangaistuksesta? Mistä syystä rangaistus tulee?

Rangaistus tulee siitä etten ymmärtänyt toisia ihmisiä, tai siitä etten kyennyt hallitsemaan heitä ja pakottamaan heitä tekemään oikein. En useinkaan hahmota rangaistusta rangaistuksena ennen kuin jälkikäteen.



Nimi : S
   
Viesti : Osaatko perustella miksi arvostat Sofi Oksasta niin paljon? Olen saanut hänen julkisista esiintymisistään ja kirja-arvosteluista (yms) kuvan tylsästä, itsekeskeisestä ja huomiohakuisesta yhden asian kirjailijasta. Olisi kiva kuulla erehtyneensä, ehkä hänen kirjansa ovatkin oikeasti hyviä.

Lisäkysymys: Luin aamuyöllä blogia ja vieraskirjaa enkä silloin nähnyt 13.12. lisättyjä tekstejä, mutta näin kyllä 14.12. kirjoituksen vieraskirjassa. Bugi?
   
  14. joulukuuta 2008 16:49:26
 
Vastaus : No aloitetaan nyt kirjoista. Olen lukenut vain Puhdistuksen, mutta se toteutti aika kivasti monitulkintaisen taiteen määritelmää. Sillä on relevanttia objektiivista sisältöä, sillä se mm. popularisoi huonosti tunnettua osuutta historiasta. Mutta sillä on subjektiivistakin sisältöä. Kuvaukset seksuaalisesta vallankäytöstä ovat mielestäni viihdyttäviä. Ja se on hyvin kirjoitettu. Pienet yksityiskohdat, etenkin ihmisiin liittyvät, tekevät siitä uskottavan ja ovat samalla hyvä lähtökohta sosiaalisen käyttäytymisen yleiseen analysointiin.

Ja siirrytään sitten Sofi Oksasen persoonaan. Sillä vaikuttaa tikittävän päässä kivalla tavalla. Oksanen ei ole yhtä tylsän oloinen kuin ne ihmiset, jotka häntä haastattelevat. Hehän tuntuvat monesti suorastaan pelkäävän häntä ja vaikuttavat hänen rinnallaan jokseenkin säälittäviltä tirskujoilta, ja kun asiaa pysähtyy ajattelemaan, niin sitä he kaiketi ovatkin. Ei sillä että siinä olisi mitään kovin paheksuttavaa. On parempi olla säälittävä tirskuja kuin esimerkiksi ennakkoluuloinen kusipää jolla on liikaa egoa.

Tämä ilmeni Akateemisessa kirjakaupassa pari päivää sitten. Haastattelija kysyi Sofi Oksaselta, kuinka hänen vanhempansa ovat suhtautuneet Puhdistukseen. Oksanen vastasi: "Hyvin." Haastattelijan reaktio kertoi että tällainen lyhytsanaisuus vaikutti hänestä jotenkin tavattomalta ja ehkä koomiselta. Mutta miksi pitäisi sanoa enemmän, jos enempää sanottavaa ei ole? Muodon vuoksi puhuminen se vasta onkin tylsää. Toisaalta, ehkäpä haastattelija haluaa hyvän show:n, ja käyttäytyy siksi alistuvasti, sillä mielikuva Oksasesta symbolisena johtajana on kaunis ja viihdyttävä. Minua vain häiritsee tuo ettei ole selvää, onko alistuva käyttäytyminen itse asiassa vittuilua. Vai eikö se ole kumpaakaan -- onko se todella vain aitoa hämmentynyttä hihittelyä.

Oksanen vaikuttaa lähinnä ikävystyneeltä sen takia että joutuu elämään näin ankeassa maailmassa. Minusta se on sympaattista, ja on rauhoittavaa että tuollaisia ihmisiä on olemassa. Oksasella on varaa käyttäytyä kuten hän käyttäytyy, koska tarpeeksi moni ihminen haluaa hänen esiintyvän siitä huolimatta tai nimenomaan sen takia. Oksasen kannalta hänen käytöksensä ei kuitenkaan vaikuttaisi olevan viihdettä, vaan sitä että Sofi Oksanen vain on sellainen kuin hän on. On vähemmän rasittavaa olla oma itsensä kuin teeskennellä, ja on lohdullista että maailmassa pärjää olemalla oma itsensä.

Toiseksi, julkisuudessa esiintyminen on vaativaa jos tasapainottelee sellaisella veitsenterällä (onko tuo tyyppi todella siisti vai melko hullu?) kuin Oksanen. Jos vapautuu liikaa, saattaa päästellä sammakoita suustaan, kertoa liikaa tai sanoa väärin. Oksasen jäyhä käyttäytyminen voi olla kompensaatio sille ettei hän voi olla haastattelutilanteessa vapaasti. Toisaalta Oksanen vaikuttaisi haluavan yksinkertaisesti sanoa niinkuin asia on, ilman koristeita ja ilman pyrkimystä pitää hauskaa. On perusteetonta tulkita Oksasta itsekeskeiseksi vain siksi että hän pukeutuu ja käyttäytyy epätavallisesti ja avautuu elämästään niinkuin muutkin julkkikset. Oksanen saattaa kokea julkisuudessa esiintymisen yhtä paljon velvollisuudeksi kuin itseisarvoksi.

Blogista. Joskus kirjoitan merkinnän, mutta en julkaise sitä heti. Merkinnän päivämääräksi jää kuitenkin se päivä kun kirjoitin sen.



Nimi : biGGie
   
Viesti : Kiitos hyvästä ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta koulutusjärjestelmään liittyen!

Malli kuulosti todella järkevältä ja olen hyvin samoilla linjoilla.

Tuli mieleeni pari asiaa, jotka tuohon malliin siirtymisessä saattavat olla esteenä:

1. Ainakaan omien kokemuksieni perusteella näkisin, että mainitsemasi kaltaisia neroja on aivan liian vähän. Olen itse käynyt ns. eliittilukion, jossa keskimäärin vedetään lähes Suomen parhaimpia yo-tuloksia ja siltikään en omasta ikäluokastani kolmea enempää nostaisi ns. nerojen joukkoon. Ehkä järkevintä olisi tehdä huippulahjakkaille oma koulu, jota olisi yksi tai kaksi kappaletta koko Suomessa. Siellä huippulahjakkuudet voisivat parhaiten sparrata toisiaan, kehittyä entisestään ja saada mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Valtion tulisi ehdottomasti tukea tällaisia kouluja, sillä hyöty luultavasti tulisi (rahallisestikin) moninverroin takaisin.

Huippulahjakkaiden kouluun lähteminen tosin aiheuttaisi muuton paikkakunnalta toiselle ja se sinällään varmasti karsisi jo taas opiskelijamäärän entistäkin pienemmäksi.

Tällaista mallia käytetään käsittääkseni ainakin Japanissa. Lahjakkaimmat ja älykkäimmät tunnistetaan jo varhain ja heidän poimitaan omiin kouluihinsa.
   
  23. joulukuuta 2008 22:48:51



Nimi : biGGie
   
Viesti : 2. Jos lapsille tai nuorille annetaan erivapauksia lahjakkuuden takia, uskoisin sen herättävän automaattisesti huutoa mm. vanhempien osalta. Tuntuu haasteelliselta selittää vanhemmalle, että miksi naapurin Teppo saa käyttää aikansa opiskeluun vapaammin sekä enemmän itseään toteuttaen ja omiin kiinnostuksenkohteisiinsa keskittyen kuin hänen lapsensa. Tällainen tilanne tulisi varmasti ainakin eteen, mikäli opiskeltaisiin samassa koulussa. Myöhemmällä ajalla (esimerkiksi lukioaikana) opiskelijat itse saattaisivat kokea sen myös epäreiluna ja nostaa siitä mekkalaa.

Pohtimisen arvoista olisikin se, että kumpi on arvokkaampaa: yksilöille tarjottava oman tasoinen opetus ja mahdollisuus kehittyä vai epäreiluus ja epätasa-arvoinen kohtelu. Vai tarvitseekohan näitä kahta lopulta edes välttämättä asettaa vastakkaisiksi asioiksi ja kolikon kääntöpuoliksi. Niin se tuntuu kuitenkin poliittisessa keskustelussa usein olevan, kun puhutaan eriyttämisestä ja tasoryhmäopetuksesta.

Voitaisiinkohan nämä yhdistää jotenkin...

Itse koen tärkeämpänä jokaisen yksilön mahdollisuuden kehittyä ainakin silloin, kun puhutaan tasoryhmäopetuksesta tai lahjakkuuksien tunnistamisesta.


Loppuun haluaisin esittää vielä kysymyksen. Olen nyt jokusen vuoden seurannut sivustoasi ja vakuuttunut täysin siitä, että olet uskomattoman älykäs tyyppi. Oletko koskaan miettinyt mihin kaikkeen hyvään voisit älykkyytesi käyttää? Tai kiinnostaako ylipäätään hyvän tekeminen? Ihmisille tai yhteiskunnalle?

P.S. 2500 merkkiä on liian vähän yhdeksi viestiksi :p

P.P.S. ja viiden minuutin aikarajoitus rajoittaa spammaamista ikävästi
   
  23. joulukuuta 2008 22:57:39
 
Vastaus : Olen tunnistanut Mäntän lukiosta ehkä kolme henkilöä, joiden olisi mielestäni pitänyt saada erityistason opetusta. Kaikki ovat syntyneet eri vuonna. Näitä henkilöitä on siis todellakin vähän. Voi olla että kuvaamani etätyöskentely on ainoa järkevä tapa järjestää erityistason opetusta. Mielestäni ryhmissä voisi tarvittaessa olla hieman eri-ikäisiäkin opiskelijoita. En usko että siitä olisi huomattavaa haittaa.

Olen skeptinen erityiskoulujen perustamista kohtaan. Siitä voi olla hyötyä spesifeille tieteenhaaroille, mutta mielestäni se vieraannuttaa erityistason opiskelijat siitä maailmasta, jota heidän tulisi kehittää. Tästä voi koitua haitallisia seurauksia kaikille taiteen aloille sekä mahdollisesti sosiaalisten tieteiden osaamiselle. Lapsen lähettäminen muualle kouluun on kaiken lisäksi iso operaatio ja voi vaikeuttaa lapsen henkistä kehitystä. Mielestäni peruskoulu on hyvä systeemi, sillä siellä oppilaat "näkevät maailmaa" ja oppivat erilaisista ihmisistä. Jos ympäristö on kannustava, he oppivat myös ymmärtämään, ettei kaikilla ole heidän lahjakkuuttaan, ja sitä kautta, että heidän lahjakkuutensa on arvokasta. Uskon tämän parantavan heidän työmotivaatiotaan.

En usko että vanhemmat nostavat hirveää mekkalaa jos asia selitetään heille kunnolla. Esimerkiksi tällä sivulla käy ilmi etten hyötynyt minulle tarjotusta koulutuksesta juurikaan ja että otin sen erittäin raskaasti. Tuskin kateellisinkaan umpisuomalainen haluaa joutua maksamaan syrjäytyneiden erityislahjakkuuksien sossukuluja.

Eriyttäminen ja integroiminen ovat molemmat tärkeitä toimintoja. En pitäisi kumpaakaan tärkeämpänä kuin toista. On välttämätöntä harjoittaa molempia. Mutta koska erityislahjakkaat oppilaat ovat harvinaisia tapauksia joiden yksilöllisyyttä tulee varjella, tasapäistämiseen perustuva yritys "integroida" heidät yhteiskuntaan johtaa todellisuudessa siihen että he eriytyvät yhteiskunnasta.

Kaikkia pitäisi yrittää kohdella yhtä hyvin, ja jos erityislahjakasta kohdellaan käytännön tasolla samalla tavoin kuin ei-erityislahjakasta, häntä kohdellaan hänen näkökulmastaan katsottuna huonommin kuin ei-erityislahjakasta. Ei-erityislahjakas saa ne resurssit, joita hän tarvitsee, kun taas erityislahjakas ei saa kuin pienen osan niistä resursseista, joita hän tarvitsee. Pahimmassa tapauksessa häneltä viedään resursseja tuhlaamalla hänen aikaansa. Tai oikeastaan resursseja ei "viedä", sillä ne eivät kerry mihinkään. Ne vain tuhotaan.

Vertauskuvallisesti:
Jos tammelle antaa yhtä paljon vettä kuin kaktukselle, tammi kuolee ja kaktus selviytyy, vaikka molemmat saivat saman määrän vettä.

En ole luonteeltani kovin suunnitelmallinen ja elän muutokselle altista vaihetta elämässäni. Siksi minulla ei ole selkeitä visioita. Teen vain jotain. Haluan tehdä jotain luovaa. Tykkään uusien asioiden tekemisestä. Tällä hetkellä innostaisi musiikin tekeminen. Tarvitsisin ehkä urkurin tai kosketinsoittajan, joka osaa myös säveltää hiukan, ts. osaa muutakin kuin soittaa nuoteista. Filosofiaa voin tehdä siinä sivussa. Tältä siis tuntuu tänään, huomenna voi tuntua erilaiselta. Mutta tuo musiikkihomma on ollut mielessäni jo pitkään.

Toisaalta tuntuu siltä että haluaisin viettää enemmän aikaa ihmisten kanssa niin että minusta saattaisi olla jotain iloa joillekin ihan konkreettisesti läsnä oleville ihmisille. Sitä ehkä haluan eniten. Se olisi radikaali muutos aiempaan elämäntyyliini, ja siksi se kiehtoo minua.

Viestin maksimipituus on nyt 5000 merkkiä, enempää ei voi laittaa. Aikarajoitus on nyt minuutti.



Nimi : Wolkvogel
   
Viesti : Nyt löytyi vihdoin mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää tekstiä, ja vielä paljon sitä!

Lueskelin juuri läpi kirjoitelmasi "Muutos Suomen huumausainepolitiikkaan". Hyviä näkökulmia, mutta lopullinen ratkaisusi ei oikein vakuuta minua.

Ehdotat jonkinlaista luvallisen kotikasvatuksen ja yksityisen "puolipimeän" välityksen yhdistelmää, jossa kotikasvatus on periaatteessa luvallista vain omaan ja lähipiirin käyttöön, ei siis laajamittaiseen myyntiin. Samalla kuitenkin pienimuotoinen myynti myös ulkopuolisille on sallittua (ja verotettua!).

Mielestäni tälläinen malli ei poistaisi nykyisiä ongelmia tarpeeksi tehokkaasti ja synnyttäisi liikaa uusia. Jos kotikasvattajien tuottaman kannabiksen myyntiä rajoitetaan suuresti, jää laittomalle kaupalle edelleen markkinarako, sillä tiukasti säännösteltyjen pienkasvattajien tuotantokapasiteetti tuskin riittäisi tyydyttämään satunnaiskäyttäjien kysyntää.

Kaupan samanaikainen kielto ja salliminen laajentaa helposti ei-toivottua harmaata aluetta laillisuuden ja laittomuuden välillä. Tarkkojen grammarajojen määritteleminen ystäväpiirille myymisen ja ammattimaisen kaupan välille on monesta syystä mahdotonta (kuinka iso on laillinen "kaveripiiri", eri lajikkeiden vahvuuserot jne.), joten laki tulisi näiltä osin olemaan hyvin suurpiirteinen ja myyjät täysin tuomioistuinten mielivallan alaisina.

Mielestäni kanna-kysymykseen on kolme mahdollisesti toimivaa mallia (nykyinen kannabiksen kielto ei tälläinen selvästikkään ole). Tässä näitä omia mallejani nyt olisi eriteltyinä. Yksinkertaistettuna ja helppolukuisena mallina tämä sopii hyvin vaikka iltapäivälehden faktalaatikkoon! [/sarkasmi]

1) Kotikasvatuksen salliminen
=Kannabiksen kotikasvatus sallitaan, mutta kaikki kaupankäynti pysyy laittomana.
+Suosii pienimuotoista kasvatusta omaan käyttöön vaihtoehtona rikollisten pyrittämälle katukaupalle
+Myynnin pysyessä laittomana tarjonta on suhteellisen vähäistä -> kynnys kannabiksen käytön aloittamiseen suhteellisen suuri
-Laiton katukauppa jatkuu
-Ei verotuloja valtiolle myynnistä

2) Yksityisen myynnin salliminen
="Täysi laillistus", kannabista kohdellaan kuin elintarviketta. Sitä saa myydä, ostaa ja valmistaa mielensä mukaan ilman kummempia rajoituksia.
+Laiton kauppa tyrehtyy täysin
+Laillista kauppaa voidaan valvoa ja näin turvata käyttäjän turvallisuus (laadunvalvonta kuten elintarvikkeilla)
+Paljon työlpaikkoja ja verotuloja (yksityiset Coffeeshopit)
+Huumeturismi (lisää verotuloja!)
-Huumeturismi (lieveilmiöinä mm. kovat huumeet ja örveltävät britit)
-Yksityisten yritysten harjoittama agressiivinen markkinointi ja tuotekehittely omiaan lisäämään kannabisten käyttäjien määrää reilusti (vrt. tupakkateollisuus) -> haittavaikutukset lisääntyvät

3) Tiukasti säädelty kauppa
=Kannabis alkoihin. Valtio säätelee kauppaa ja kasvatusta tarkoin. Kotikasvatus kielletty.
+Myynnissä olevan kannabiksen laatua voidaan säädellä tarkoin. Valtion omistamilla kasvihuoneilla hampusta voidaan jalostaa käyttäjälle mahdollisimman haitaton lajike, myyntihintaa voidaan säädellä yhteiskunnan kannalta mielekkääksi
+Verotuloja (pienempi työllistävä vaikutus?)
+Käyttäjien määrä saadaan piedettyä pienempänä kuin vaihtoehto 2:ssa
+Laiton kauppa tuskin kukoistaa nykyisen kaltaisena kun tavaraa on saatavilla vaivatta laillisiakin reittejä
-Halpaa hasista saatetaan silti salakuljettaa maahan ja kaupata pimeänä
-Käyttäjämäärät suurempia ja siten ongelmakäyttö lisääntynyttä tässäkin mallissa verrattuna vaihtoehto 1:een

Tarkoituksenani ei ole hakea mitään muutoksia alkuperäiseen tekstiisi, ainoastaan herättää keskustelua esittämällä uusia näkökulmia.
   
  2. tammikuuta 2009 17:55:13
 
Vastaus : Hyvä huomio. Lähinnä ajattelin että sellaiset asunnon kokoiset farmit olisivat kiellettyjä. Viidestäkin kasvista saanee opiskelija sen verran kivat lisätienestit että saattaisi alkaa harrastaa hommaa, vaikkei itse edes käyttäisi. Tätäkin voitaneen toki pitää ongelmana. Saattaisihan sitä alkaa käyttämään jos kasvattaa. Sikäli olisi ehkä parempikin, että muutamalla tyypillä olisi sellainen asunnon kokoinen farmi, kuin että useampi ihminen ryhtyisi pienen lisätienestin tähden kasvattamaan ja samalla ottaisi riskin käytön aloittamisesta.

Oli miten oli, ehdotukseni hyvä puoli on se että sen vaatimat/aiheuttamat muutokset lienevät selvästi pienempiä kuin ehdotuksen 2 ja 3, ja marginaalisesti pienempiä kuin ehdotuksen 1. Omasta ehdotuksestani voidaan luontevasti edetä ehdotuksiin 1, 2 ja 3, kun taas päinvastainen suunta ei ole luonteva.



Nimi : Vapaa disassosiaatio
   
Viesti : Minua on sanottu useiden ihmisten toimesta "viisaaksi" tai "älykkääksi" Mutta mitä vittua tästä loppujen lopuksi jää käteen? Mitä itseisarvoa älykkyydellä on, jos siitä ei ole mitään konkreettista hyötyä yhteiskunnalle? Koen ainoastaan että maailmasta on tullut ajattelemisen ja erilaisten vaihtoehtojen tajuamisen myötä kovin kaoottinen ja järjetön paikka, enkä jaksa enää välittää asioista, mitä muut ihmiset kokevat tärkeiksi. Voi olla että olen jotensakin mielisairas vaikka diagnoosia ei ole tehty. Kaiken tämän vuoksi pidän myös zen buddhalaisuudesta.

Pystyt mielestäni ajattelemaan asioita järkevästi hyväksymättä ensimmäisiä, intuitiivisia ratkaisuja joihin ihmiset yleensä luottavat. Näytät kuitenkin psyykkisesti olevan varsin huonossa jamassa.

Nämä on niin vitun monisäikeisiä ja ympäripyöreitä asioita, ettei tästä saa oikein mitään irti, mutta olisiko mielekkäämpää tai järkevämpää elää suoraviivaisena kapekatseisena duunarina, joka tuottaa joka päivä konkreettista hyötyä yhteiskunnalle, kuin monelta kantilta ajattelevana pohtijana, joka on henkisesti aivan sekaisin, eikä oikein saa mitään aikaan? Tietysti olisi optimaalista olla jonkin sortin hybridi näiden kahden välillä, mutta maailma ei yleensä toimi sillä tavalla.
   
  3. tammikuuta 2009 2:49:19
 
Vastaus : Ei siitä jää käteen kuin hyvä mieli, jos sitäkään. Mutta mutta. Kun puhutaan "konkreettisesta hyödystä yhteiskunnalle", niin on syytä huomata ettei kyseisen ilmiön tarvitse olla kovin välitön. Robert Pirsig ei ehkä olisi seonnut, jos Laadun metafysiikka olisi kehitetty jo ennen häntä. Häntä ei olisi tarvinnut laittaa mielisairaalaan, ynnä muuta. Konkreettisia resursseja olisi säästynyt.

Psyykkinen jamani on parempi nyt kun popsin pillereitä.

Duunariksi ryhtyminen ei ole huono idea. Yritinkin ryhtyä nc-koneistajaksi. Ajattelin kuitenkin palata johonkin aikaansaavampaan olotilaan. Puolen vuoden toimettomuusdepis on koettu ennenkin, enkä sitä paitsi ole aivan toimetonkaan ollut.



---



9.1.2009 pe

Nykyään olen sen verran hyvin taas jaloillani että tarve kirjoittaa blogia on tullut vähäisemmäksi. Arvostan yhä taistelua, mutta on jalompaa tehdä se filosofian parissa, niinkuin tarkoitukseni oli, kuin tappaa itsensä tai muita. Aseilla taistelen vasta jos en pysty muuhun. Hieman kuten viikinkien mielestä oli jalompaa lyödä miekalla kuin ampua jousella. Miekalla lyödessä viikinkien ihanteet säilyvät paremmin.

Tämä on jalompaa vaikka tämän joutuisi tekemään lääkkeiden voimalla. Lujuus ja kestävyys ovat ihanteitani -- ehkä siksi ettei minulla ole kumpaakaan tarpeeksi -- ja näin nuorena minun olisi vielä typerää sanoa että taistelu olisi niin toivotonta että se kannattaisi lopettaa.



---



8.1.2009 to

Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian pääsykoekirja on muuttunut! Uusi kirja on von Wrightin Logiikka, filosofia ja kieli, joka on hyvä kirja, jonka olen jo lukenut. Luen sitä uudestaan nyt. Aion hakea opiskelemaan. Toivottakaa minulle onnea jos viitsitte.

Onneksi ei ole enää mitään helvetin Descartesia. Descartes kirjoittaa:

   Jää siis vain Jumalan idea, josta on tarkasteltava, eikö se voisi olla peräisin minusta itsestäni. Nimellä "Jumala" ymmärrän ääretöntä, riippumatonta, kaiken ymmärtävää, kaikkivoipaa substanssia, joka on luonut sekä minut itseni että kaiken muun mitä on, jos jotain muuta on. Tämä kaikki on toki sellaista, että mitä huolellisemmin sitä tutkin, sitä vähemmän näyttää kuin se olisi voinut olla yksin minusta peräisin. Ja edellä sanotusta on siksi pääteltävä, että Jumala on välttämättä olemassa.
   Minussa kyllä olisi substanssin idea jo siksi, että olen substanssi, mutta koska olen äärellinen, se ei kuitenkaan olisi äärettömän substanssin idea, ellei se olisi peräisin jostain substanssista, joka todella on ääretön.

Aikamoista kahden pennin mystiikkaa.



---



1.1.2009 to

Uskon kasvonilmeisiin. Siihen että ne kertovat ihmisestä paljon. Tässä on tietysti tärkeää erottaa toisistaan henkilön synnynnäiset kasvonpiirteet varsinaisesta kasvonilmeestä.

Suulla nyt voi vääntelehtiä vaikka miten, mutta silmillä on vaikea teeskennellä. Niistä kasvonilme välittyy melko aitona. Kiinnostavia piirteitä kasvonilmeessä ovat se, kuinka auki alaluomi on, se kuinka auki yläluomi on ja se, minkä muotoisia ne ovat. Joskus ylä- ja/tai alaluomessa on ikään kuin kulma, mutta ei aina. Yläluomen auki oleminen saa silmät kiilumaan.

Olen tottunut yhdistämään hyvin aukinaisen yläluomen ja lähes kiinni olevan alaluomen energiseen, itseään tiedostamattomaan mielentilaan. Melko kiinni olevan yläluomen ja auki olevan, kulmikkaan alaluomen olen tottunut yhdistämään vakavaan masennukseen.

2000 yard stare:ssa sekä ylä- että alaluomi ovat varsin auki ja alaluomessa on kulma. Tätä ilmettä näkee sotilailla, jotka ovat taistelleet liikaa. Ilmeestä huolimatta he ovat sinänsä yhä työkykyisiä, mutta heillä saattaa olla kehittymässä posttraumaattinen stressioireyhtymä.

Hymiötkin ovat kiinnostavia. Ne ovat ilmaisuvoimaisia ja niiden käyttäminen on luontevaa, mutta ne eivät oikein sovi länsimaiseen kirjallisen kommunikaation perinteeseen. Tuo perinnehän pohjautuu äänteisiin viittaaviin symboleihin, mutta hymiö viittaa äänensävyyn, kasvonilmeeseen tai johonkin vielä monimutkaisempaan, eikä se ole symboli vaan ikoni.



---



www.tuukkavirtaperko.net