Blogi 2010



---



13.5.2010 to

Tuntuu siltä että tässä pitäisi joku päivä ryhtyä tekemään palkkatöitä, ja siihen tarvitsen natsia. Pelimiehestä voi kehittyä hyvä isä, mutta mitään töitä se ei tee, ellen mene johonkin markkinointiin tai muuhun sosiaaliseen työhön. Lapsiakaan ei kuitenkaan liene hyvä tehdä ennen kuin on vähän enemmän rahaa. Ja runoilija ei todellakaan tee mitään töitä.

Natsille olisi hommia tässä elämässä. Kunpa hän olisi jo täällä. Yritän manata häntä esiin kirjoittamalla tätä. Bloggaaminen on minulle eräänlaista manaamista tai loitsimista, jos se hahmotetaan shamanismin kautta.

Mitä muuta elämältä toivoisin? Säännöllinen liikuntaharrastus tekisi hyvää mielenterveydelle, fysiikalle ja terveydelle. Jotta se toimisi, minun pitäisi myös syödä tarpeeksi paljon ja tarpeeksi hyvin. Näiden sivujen WordPress-muotoon muuttaminen pitäisi myös saada tehtyä. Olen tehnyt itse teeman, kuten suunnittelin. Se ei vain ole vielä aivan valmis.



---



10.5.2010 to

Nietzsche kirjoittaa niin kauniisti, että minäkin jaksan vielä lukea sitä. JoO, oLeN nErO. Nyt luen Näin puhui Zarathustraa. En ole ennen lukenut tätä tai muutakaan Nietzscheä. Olen kirjanoppinut, koska en viitsi lukea paljoa kirjoja. Alastalon salissa on toki myös hassu ja oivaltava. Mutta Alastalon salissa on paljon idiootteja, joita täytyy sietää, ja sittenkin heitä kiinnostavat maalliset asiat. Zarathustraa taas voi sinutella, kun se on niin kova jätkä. Niin se menee, eivätkä useimmat tule tietämään puoliakaan. Minulla laskuri voi heittää yli ja alkaa uudestaan nollasta, ja se on minun elämäni, ja se on Elämää.

Haluan pukeutua villapaitoihin ja ampua kivääreillä hirviöitä. Ja kuolla siinä puuhassa, jos käy paska mäihä. Mutta kun ei täällä ole hirviöitä eikä pahemmin kiväärejäkään, niin kirjoittelen teille satuja. tÄmÄ sIvU oN vAiN eEpPiNeN lÄpPä, h0m0t!

Seksi ja halaukset on myös jees, mutta onko se hyve minun hyveeni? Äänet päässäni vaativat minulta muutoksia! Tai eivät oikeastaan. Ne vain pilkkaavat minua, mutta minä olen huono nauramaan itselleni ja ylpeä siitä, joten tämä ei käy laatuun. Minun pitäisi välillä piirtää ja kirjoittaminenkin sinänsä käy. Mutta nyt sanoin: "pitäisi". En selvästikään ole tähän vielä valmis. Muuten en olisi sanonut "pitäisi". Valmis olen vain siihen, mitä nyt teen, mutta sen kutsuminen kirjoittamiseksi on jumalan pilkkaamista.

Olen jumalauta ollut se tyyppi, joka kävelee kadulla sanomassa: "Antakaa mulle zen." Ja sitten minä, tämä jumalaton taliaivo, sain sen! Hähää, olin vähän juoni jätkä! Joku meni vaan antamaan sen mulle. Nyt mulla on zen. Ja onneksi te tajusitte, että tämä oli vittuilua, ja että se kohdistui itseeni.

Moniko ihminen tajuaa jotain metatasojen päälle? Kuinka intuitiivisesti, ja paljonko he tajuavat? Natsi minussa haluaa perustaa kaasukammion! Mutta runopoika minussa haluaisi nyt pildeä. Pelimies minussa saa pildeä, mutta ei runopojan mielestä tarvitse sitä. Runopoika saa pildeä ainoastaan välillä, mutta tarvitsee sitä. Pelimies ei mieti itse sitä, tarvitseeko hän pildeä.

Pelimies on niin nuori. Kehitin sen selviytyäkseni. Natsi ja runopoika leikkivät usein keskenään, mutta natsi on hävinnyt sodan ja runopoika kävelee yksin kehää sotkuisessa asunnossa. Natsin kuolema on rikkonut minut, mutta nousihan Jeesuskin haudastaan. Pelimies voi tuoda natsin vielä takaisin.

Natsi ei mieti asioita, joita hän ei tarvitse, mutta hän tarvitsee runopoikaa ja pelimiestä. Ennen kuolemaansa natsi loi pelimiehen. Sen verran järkeä hänellä oli vielä päässä, sillä vaikka hän kärsi verenhukasta ja oli tiensä päässä, hän oli vittu natsi ja luita ja ytimiä myöten kova jätkä joka vittu tiesi mitä piti tehdä ja teki sen, eikä pelännyt vaikkei ollut tehnyt sitä koskaan ennen, vaan kuolevan ankanpojan viattomin ja tietäväisin nappisilmin sävelsi sinfonian maatessaan mättäällä suolet pellolla, ja se oli natsin sinfonia ja hänen lapsensa ja hänen tuleva itsensä siemenen muodossa.

Natsin ylösnousemus on alkamassa, arviot sanovat, ja runopojan on opittava leikkimään tämän natsin kanssa, vaikka se olisi vähän erilainen kuin se edellinen natsi. Suoraan sanottuna se edellinen natsi oli liian natsi, koska ei ollut pelimiestä sanomassa sille, että relaa nyt vähän, urpo. Se oli semmoinen natsi, jonka kuuluikin kuolla. Ja syntyä uudestaan.



---



8.4.2010 to

Kävin katsomassa sarjisbloginäyttelyn Sarjakuvakeskuksessa. Kävin ensin päivällä, jolloin sanoivat, että avajaiset ovat parin tunnin päästä. Istuin siihen saakka baarissa tai kirjastossa tyttöystävän ja hänen kavereidensa kanssa. Avajaisissa puhuin Tuukka Teponojan kanssa, joka on siellä töissä. Saan sarjakuvaoriginaalejani ilmeisesti myyntiin Sarjakuvakeskukseen. Sopimus on jo sähköpostissani. Päädyin jatkoille Tenkkaan ja piirtelemään Paloniemen Millan luonnosvihkoon. Piirsin aseita (pyynnöstä) ja tyypin, jolla on kauluspaidan ylin nappi auki, ja jänis urputtaa hänelle siitä.



---



7.4.2010 ke





---



26.3.2010 pe

Loppujen lopuksi kun uhoilin 7.1.2010 siitä, että pitäisi muuttua ilkeämmäksi ja dominantimmaksi ihmiseksi, tarkoitin vain sitä, että enemmän määrätietoisuutta pitäisi kehittää luonteeseen. En tiedä, miksi ilmaisin asian noin, mutta minähän nyt muutenkin käytän kieltä välillä epätavallisesti. Käsittääkseni se on metaforisuutta, josta en ole itse täysin tietoinen. Joskus se auttaa minua luomaan uusia asioita, toisinaan se taas estää minua olemasta selkeä. Käyttämäni kielen metaforisuus selittänee sitä, miksi nämä sivut antavat minusta kuvan, joka ei vastaa totuutta. Ulkopuolisille ei ole selvää, mitkä sanomisistani ovat metaforia ja mitkä eivät, eikä se tajunnanvirtaa kirjoittaessani ole itsellenikään selvää.

Määrätietoisuutta oli aiemmin paljon. 2008 se rappeutui. Nyt ollaan taas nousussa. Se on asia, joka ei etene paljoa ajattelemalla, mutta tekemällä enemmänkin. Kahvin juontia ainakin pitäisi vähentää. Koen kahvin vähentävän luovuutta. Tarkoitan tällä sitä, että jos juo kahvia, päähän ei putkahda yllättäviä ideoita yhtä suurella frekvenssillä kuin aiemmin. Ystäväni on samaa mieltä, mutta sanoi, että tee ei hänellä vähennä luovuutta. Olen kokeillut asiaa. Kallistun varovaisesti sille puolelle, että hän on oikeassa. Outo juttu sekin. Ilmeisesti kyse ei siis ole pelkästä kofeiinista. Harmi, sillä kahvi on hyvää. Tarkemmin: X-tran pikacappuccino on hyvää, ja ainoa hyvä pikacappuccino, jonka tiedän. Sellaista teetä, josta pitäisin tosi paljon, en ole vielä löytänyt.

Tupakointia pitäisi vähentää, tai siirtyä elektroniseen savukkeeseen, mutta en voi nyt ostaa jotain niin kallista, kun skanneri levisi pari päivää sitten, ja pitää säästää rahaa uuteen.

Ajanhallintaa pitää ehkä parantaa, jotta jäisi enemmän aikaa työstää projekteja. En ole vielä varma, mitä käytännössä pitäisi tehdä. En ole ennen ollut tilanteessa, jossa minulla on sekä hyvä työmotivaatio että paljon sosiaalista elämää, jota kuitenkin pitää jaksottaa ja hallinnoida. Tämä asia voi kehittyä itsestäänkin ilman varsinaisten "päätösten" tekemistä.

Teen välillä lohduttomilta tuntuvia huolimattomuusvirheitä. Eilen fiilikset menivät vituiksi, kun piirsin ruudun sarjakuvaan väärällä tussilla vääränlaiselle paperille, ja huomasin että pitää piirtää se uudestaan. Virheen tekeminen oli lannistavaa. Tänään taas unohdin toisen ihmisen aikataulun, joka oli minulle kyllä ilmoitettu etukäteen, ja siksi eräät suunnitelmani eivät menneet niin kuin aioin, ja sekin otti päähän jonkin aikaa.

Tässä on dilemma. Jotta pystyn tekemään luovaa työtä, minulla pitää olla oikea fiilis. Mutta jos minulla on oikea fiilis, ryhdyn tekemään asioita miettimättä huolellisesti tekemiseni lähtökohtia. En voi varsinaisesti pakottaa itseäni miettimään lähtökohtia ennen työn aloittamista, koska se pilaa fiiliksen. Toisaalta hommat voivat mennä reisille, jos lähtökohdat eivät ole kunnossa. Taaskaan en usko, että tähän auttaa muu kuin harjoitus.

Fiilisten hoito on sitten oma kysymyksensä. Minulla ei ole maailman paras turhautumisen sietokyky. Tai sanotaanko niin, että se on epäsäännöllinen. Joskus ei tunnu missään, joskus taas pikkujutustakin menee hermo, vaikkei se ulospäin aina näkyisikään. Kaipa tuonkin kanssa toimiminen on harjoittelukysymys?



---



25.3.2010 to

Olen miettinyt, mistä se johtuu, että humaaniuden merkitys arvona on minulle niin vähäinen. Tarkemmin, kärsimys ei minusta ole itsessään paha, eikä kurjuuskaan. En tiedä onko tämä vain jonkinlainen sofistikoitunut narsismin muoto. Koenko itse kärsineeni aiemmin niin paljon, etten vieläkään näe arvoa sillä, että toiset ovat onnellisia. Koenko, että kaikkien pitäisi olla sellaisia kuin minä? Onko se joku defenssi.



---



23.3.2010 ti





---



17.3.2010 ke (2)

Olin eilen häikäisevän onnellinen. Vieläkin on hyvä fiilis. Tuntuu siltä, että monet ristiriidat ovat selviämässä.



---



17.3.2010 ke

"Räy" linkkasi vieraskirjassa Anna Kontulan blogimerkintään Sananvapauden muistolle. Merkinnässään Kontula kiinnittää huomiota mediassa näkyviin maahanmuuttomyönteisiin henkilöihin kohdistuneisiin tappouhkauksiin ja ilmaisee "vakavan huolestuneisuutensa maahanmuuton ympärille syntyneestä keskustelukulttuurista".

Mitä maahanmuuttokysymykseen tulee, ei ole vuosikymmeniin ollutkaan sananvapautta, jonka muistolle voisi nyt sytytellä kynttilöitä. En usko, että viisi vuotta sitten mikään suurilevikkinen lehti olisi julkaissut kirjoitusta, jossa murehditaan sitä, kuinka maahanmuuton rajoittamista kannattavia mielipiteitä ei saa läpi mediassa. En tiedä, julkaistaisiinko sellaista vielä nykyäänkään. Suuret mediat toitottavat yhä omaa näkemystään asiasta, ja ehkäisevät keskustelua karikatyrisoimalla kysymyksen. Maahanmuuton rajoittajien sananvapaus lienee viime aikoina hieman kohentunut, mutta se ei vieläkään ole riittävän hyvä, ja kehitystä odotellessa on syntynyt turhautumista ja aggressiota. Ymmärrän että tunteet käyvät kuumina, sillä jokainen vuosi nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa muuttaa elinolojamme peruuttamattomasti.

Sikäli kuin keskustelua on ollut, maahanmuuton rajoittajat eivät ole säästyneet "keskustelun" varjolla harjoitetulta törkeältä käytökseltä, minkä osoittaa muun muassa Pressiklubi, jossa Jussi Halla-aho esiintyi. Jos Kontula harmittelisi sitä, että maahanmuuton rajoittamista kannattavia näkemyksiä on ollut hyvin vaikea esittää suuressa mediassa, tai sitä, että Theo van Gogh ja Pim Fortyun murhattiin, voisi se vaikuttaa rauhoittavasti jopa joihinkin niistä, jotka tappouhkauksia kirjoittavat. Mutta nyt hän vain suree oman näkemyksensä puolesta.

Epäilen, ettei näin groteskia ja laajamittaista vaientamiskulttuuria ole Suomessa nähty sitten Lapuan liikkeen aikojen. Ja 1930-luvulla maan ykköspoliitikot mahdollistivat ilmiön vaikenemisellaan, niin kuin nytkin.

Eduskuntapuolueilla on ollut herrasmiessopimus, jonka mukaan ne eivät nosta maahanmuuttokysymystä esiin vaaleissa. Ykköspoliitikot eivät siis pelkästään mahdollista ilmiötä vaikenemisellaan. Sillä, että ne rajoittivat demokraattisia keinoja asiaan vaikuttamiseksi, oli keskeinen rooli ilmiön aiheuttamisessa.

Monet maahanmuuttokriittisiksi itseään kutsuvat korostavat, että he eivät ole suinkaan rasisteja, ainoastaan kriittisiä suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. Usein toistuu myös väite, että heitä itseään lukuun ottamatta suomalainen keskustelu myötäilee hallituksen poliittisia linjauksia.

Tämä ei pidä paikkaansa. Me toisen laidan ”maahanmuuttokriitikot” pidämme Suomen maahanmuuttopolitiikkaa kohtuuttomana, epäloogisena ja aivan liian tiukkana. Olemme sitä mieltä, että maahanmuuttosäännöksiä muokataan koko ajan elinkeinoelämän tarpeista käsin, kun politiikan lähtökohdaksi pitäisi ottaa ihmisoikeudet. Että nykyisellä järjestelmällä ollaan kovaa vauhtia rakentamassa kahden kastin yhteiskuntaa, jonka malli testattiin jo Etelä-Afrikassa ja on käytössä edelleen Israelissa. Ja että sellainen Suomi ei ole kenenkään etu.

Ehkä, mutta väitätkö sinä, Anna Kontula, että te toisen laidan maahanmuuttokriitikot ette saa ääntänne kuuluviin? Koska siltä se ei kyllä näytä. Hallituksen poliittisia linjauksia liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa saa kyllä toitottaa. Tai ainakin sai, ennen kuin tuli näitä tappouhkauksia. Ainoastaan tiukemman politiikan ehdottaminen ja mainostaminen on ollut vaikeaa.

Kontula ei näe tässä asiassa mitään muuta kuin oman puolensa. Hän ei puhu maahanmuuton rajoittajille eikä tappouhkausten kirjoittajille. Hän puhuu kaltaisilleen sekä niille, jotka eivät ole vielä päättäneet, mitä mieltä ovat. Tällaisia tekstejä kirjoittamalla ei haeta sopua vaan yritetään kerätä liittolaisia uhkaavaa tahoa vastaan. Mutta mitä ne tekevät tälle taholle? Lakkauttavat internetin? Sulkevat Homma-foorumin? Ja senkö jälkeen vallitsisi rauha? Tuskin.

Kannattaisi vain puhua heille. Pyytää vaikka anteeksi. Tai edes tunnustaa, että he ovat kärsineet vääryyttä. Nämä ihmiset ehkä todella suunnittelevat terroritekoja, mutta kauhistelusta ei seuraa, että he lakkaavat olemasta olemassa. Jos vääryys tunnustettaisiin tapahtuneeksi, en usko että he kokisivat poliittisille murhille olevan enää niin suurta tarvetta. Ja miksei tunnusteittaisi? Vai onko Anna Kontula sitä mieltä, ettei mitään vääryyttä ole tapahtunutkaan?

Jomman kumman osapuolen on joka tapauksessa nyt käännettävä toinen poski, enkä usko että on realistista odottaa, että sen tekee maahanmuuttoa rajoittava osapuoli. Tämä siksi että se on sekä nousussa että kokenut pitkään vääryyttä. Edellinen aiheuttaa sovittelun halua vähentävää hybristä, jälkimmäinen taas sovittelun halua vähentävää katkeruutta. Maahanmuuttomyönteinen osapuoli ei sen sijaan ole kärsinyt vääryyttä ennen kuin vasta nyt, tappouhkausten muodossa, eikä sen kannatuskaan ole ainakaan nousussa.

Itse vastustan huonon sopeutumisennusteen omaavien yksilöiden maahanmuuttoa, mutta olen maltillinen, enkä näe nyt tarvetta väkivallalle. En voi pyytää anteeksi aggressiivisten maahanmuuton rajoittajien puolesta, koska minulla ei ole siteitä heihin. Kehoitan aggressiivisia maahanmuuton rajoittajia kuitenkin olemaan tarttumatta väkivaltaan nyt, kun asiat alkavat näyttää valoisammilta. Väkivallalla uhkailukin pitää lopettaa. Se, että maahanmuuttomyönteisille tarjotaan asiallista faktatietoa ja herjataan takaisin, on tässä tilanteessa tarpeeksi.

Mielestäni sananvapauden nimissä on oikein harjoittaa terrorismia, jos tilanne on riittävän epätoivoinen. Jos sananvapauden kehitys pysähtyisi, ja tilanne jäisi yhtä huonoksi kuin se on nyt, en osaa sanoa, olisiko jonkinlainen terrorismi tarpeellista. En toki ehkä haluaisikaan sanoa, että se olisi tarpeellista, sillä niin tehdessäni voisin syyllistyä rikokseen. Mutta vakuutan, että ihan oikeasti en tiedä, olisiko se tarpeellista. Koen kysymyksen liian vaikeaksi. Onneksi myönteinen kehitys ei vaikuta olevan pysähtymässä.



---



15.3.2010 ma

Miksi Suomeen päästetään sellaisia maahanmuuttajia, joiden kulttuuri on hyvin erilainen kuin omamme? Kysymys on paikallaan, sillä on ilmeistä, että tästä toiminnasta koituu jotain haittaa rikollisuuden ja työttömyyden muodossa. Olen kuullut, että tällaisten maahanmuuttajien vastaanottamisella tavoiteltaisiin diversiteettiä. Voin myös kertoa, että kannatan diversiteettiä, sillä uskon että ihmisjoukot, joissa esiintyy paljon diversiteettiä, ovat dynaamisempia kuin homogeeniset ihmisjoukot. Mutta vaikka tällaisten ihmisten Suomeen muutto edistää diversiteettiä Suomen sisällä, ei se edistä diversiteettiä globaalisti.

En ole kuullut maahanmuuttokeskustelussa esitettävän kovin selkeässä muodossa sitä argumenttia, että globaalissa mittakaavassa myös paikalliset homogeenisyyden keskittymät ovat diversiteettiä. Lisäksi homogeenisyyden keskittymät ovat hauraita. Jos johonkin paikkaan tuo "tilapäisesti" suuren joukon ihmisiä, vaikkapa sotaa pakoon, suuri osa heistä yleensä jää tuohon paikkaan. Diversiteettiä ei ole se, että kaikkialla on paljon erilaisia ihmisiä. Diversiteettiä on se, että joissakin paikoissa on paljon erilaisia ihmisiä, mutta joissakin paikoissa ihmiset ovat varsin samanlaisia keskenään. Lisäksi on olemassa välimuotoja näistä ääripäistä.

Minusta on täysin järkevää ehdottaa, ettei Suomen pitäisi ottaa enempää erilaisista kulttuureista tulevia maahanmuuttajia vastaan, koska paikallisia homogeenisyyden keskittymiä on suojeltava globaalin diversiteetin tähden. Minusta on myös järkevää ehdottaa, että diversiteetin säilyttäminen on tärkeämpää kuin humanitaaristen maahanmuuttajien vastaanottaminen, siis heidän, jotka esimerkiksi pakenevat sotaa. Sotien loppuminen ei ole näköpiirissä, joten pakolaisia tulisi ajan myötä vain lisää ja lisää. Kaikki heistä eivät lähtisi pois ilman voimatoimia, jos silloinkaan, jolloin homogeenisyys ei palautuisi. Jos populaationsa homogeenisyydestä luopuvat valtiotkin kannattaisivat globaalia diversiteettiä, ne myös kunnioittaisivat populaationsa homogeenisyyttä varjelevien valtioiden päätöstä pysyä homogeenisinä, eivätkä määräisi niille sanktioita maahanmuuttajien torjumisesta.

Jos diversiteetti olisi Suomelle suuri rikkaus, niin ehkä tämän minun kuvaamani linjan toteuttaminen olisi sitten suuri uhraus, jotta koko maailmassa vallitsisi diversiteetti. Mutta uhrautumisesta emme selvästi ole alun alkaenkaan kieltäytymässä, kun annamme hyvinvointiamme muille vastikkeettomasti jo nyt. Sitä paitsi Japanin esimerkki viittaa siihen, ettei populaation homogeenisyys vie valtiota perikatoon. Japanin kansalaiset eivät ihmisryhmänä ole ehkä hirveän dynaaminen, ja mokomat vieläpä metsästävät valaita "tutkimustarkoituksiin", mutta bruttokansantuote on hyvä, rikollisuutta on vähän ja kulttuuri on omalaatuinen ja kiinnostava. Tietenkään Suomen populaatiosta ei saada yhtä homogeenistä kuin Japanin, sillä täällä on sellaisia vähemmistöjä kuin suomenruotsalaiset, saamelaiset ja romanit. Mutta ei siitä tarvitsekaan saada. Annetaan nykyisten vähemmistöjen olla, mutta ei tuoda lisää vähemmistöjä.

Maahanmuuton kannattajat siis kompastuvat omiin jalkoihinsa, jos he perustelevat toimintaansa diversiteetin luomisella. Diversiteettiä on jo paikallisten homogeenisyyden keskittymien muodossa, ja sitä on järkevää suojella globalisaation vaikutuksilta, aivan kuten tiettyjä luontokohteita suojellaan ihmisten vaikutuksilta. Diversiteetin suojeleminen globalisaation vaikutuksilta ei ole toimenpide, joka vastustaa globalisaatiota yleisesti, eikä luontokohteiden suojeleminen ihmisten vaikutuksilta ole toimenpide, joka vastustaa ihmisiä yleisesti.

Vaikka jossakin vallitsisi sota, sieltä ei paeta suojeltuun homogeenisyyden keskittymään. Vaikka luonnonsuojelualueella olisi öljyä, sitä ei porata. Ei edes siinä tapauksessa että presidentti on George W. Bush. Rajoittamattoman mittakaavan monikultturisti hyväksyy sen, ettei kaikkialla ole yhtä paljon rajoitetun mittakaavan monikulttuurisuutta.

Matemaattisesti orientoituneet henkilöt ymmärtävät, mitä tarkoitan sanoessani, että diversiteetti on paitsi monipuolisuutta, myös monipuolisuutta monipuolisuuden derivaatassa. Ja toki tämän derivaatan derivaatassa, ja derivaatan derivaatan derivaatassa, ja niin edelleen. Diversiteetti on äärettömän kertaluvun monipuolisuutta, ja sen uskon lisäävän dynaamisuutta eniten.

Globalisaatio sotkee ihmiskunnan homogeeniseksi puuroksi, jos sitä ei mitenkään rajoiteta. Rajoittamaton globalisaatio johtaa siihen, että tuhansien vuosien päästä meillä kaikilla on vaaleanruskea iho, ruskeat silmät ja tummat hiukset - ainakin, ellei geenimuuntelua oteta käyttöön. Tämä ei nyt ole tärkeää. Tärkeää on se, että sen vaikutus henkiseen maailmaamme tulee olemaan samanlainen. Homogeenisyyden keskittymien suojelun lopettaminen on siis erilaisuuden vastustamista, vaikka erilaisuuden vastustamisesta syytetään suojelun kannattajia.

Nykyään sana "monikulttuurisuus" viittaa käytännössä rajoitetun mittakaavan monikulttuurisuuteen. Tämä ilmiö ei ole korkein arvomme, mutta se ei ole pahin vihollisemmekaan. Myöskään globalisaatio ei ole korkein arvomme eikä pahin vihollisemme. Näitä kumpaakin korkeampi arvo on diversiteetti, ja sen tulee sanella, kuinka monikulttuurisuuden ja globalisaation tulee paikallisesti ilmetä.



---



14.3.2010 su (4)

Tarvon viimeisin blogimerkintä ei ollutkaan itsemurhauhkaus.

Tarvo kirjoitti 13.03.2010 - 11:27
Ei tämä kirjoitus ollut itsemurhauhkaus, minulla ei ole mitään halua kuolla, päinvastoin, haluan elää vielä kauan. Sen sijaan tiedän että jotkut ihmiset ovat luoneet mustia listoja ja jopa suoranaisia murhalistoja, joilla minun nimeni on. Jokainen voi todeta tämän vaikkapa kirjoittamalla etu- ja sukunimeni googleen ja vaikka sanan tappolista.

Tuukka Virtaperko kirjoitti 14.03.2010 - 20:21
Mitä vittua.

Toisen vuoden opiskelija kirjoitti 14.03.2010 - 23:04
Tuo tappolista ei tosiaankaan liity mitenkään tähän blogiin, kuten oletin.

Kyseinen tappolista vaikuttaisi liittyvän blogin pitäjän poliittiseen toimintaan, mikä on varsin huvittavaa, sillä tietääkseni blogin pitäjä ei ole millään tasolla merkittävä poliitikko.

Kaikenlaisia hulluja sitä löytyykin. En minäkään noita tuohon liittyviä mielipiteitä allekirjoita, mutta helvetti, ihan että tappolista :D

Löysin tappolistan, jolla Tarvo on, koska hän kannattaa monikulttuurisuutta! Yhtäkkiä tuli sellainen olo, että maailma on pieni. Jokin henkinen maailma.

Ehkä Tarvo liittyisi Perussuomalaisiin, jos hän saisi piparia?



---



14.3.2010 su (3)

Oli blogi nimeltä Mikä Annua v...ttaa tänään, ja siellä oli merkintä Antakaa Jussille piparia... Sain tietää tästä, sillä olen Jussi Halla-ahon Facebook-kaveri, ja hän mainitsi siitä statuspäivityksessään. Siellä oli jotain infantiilia Halla-ahon vastaista raivoamista, jossa argumentoitiin muistaakseni, että Jussi Halla-aholla on väärät mielipiteet, koska hän ei saa tarpeeksi seksiä. Kävin kirjoittamassa urpoilijalle kommentin, jossa ehdotin hänelle Leif Salménin kaltaisen herrasmiehen seuraa argumentaatiotyylin samanlaisuuteen vedoten. Joku, joka seuraa minua paremmin uutisia, oikaisi tyypin puuttuvia faktatietoja maahanmuutosta. Nyt blogi on kadonnut. Hehe. Hassu paikka tämä netti.



---



14.3.2010 su (2)

Jotkin ihmissuhteet ovat tarkoitettu tasa-arvoisiksi. Puutteellinen tasa-arvo tällaisessa suhteessa johtaa kompensaation tarpeeseen. Kompensaatio ei ole suhteen sisältö, vaan suhteen ylläpitämiseksi ja sen varsinaisen sisällön suojelemiseksi suoritettu askare. Havainnollisia esimerkkejä kompensaatiokeinoista voivat olla rahan antaminen, seksiin suostuminen silloin kun ei itse halua seksiä, ja rauhallisena pysyminen silloin kun tekisi mieli olla aggressiivinen. Kompensoiminen saattaa olla kompensoijalle epämiellyttävää. Hän ei voi kuitenkaan tehdä isoa numeroa sen epämiellyttävyydestä, sillä silloin suhteen huoltamiseksi tarkoitettu toimenpide muuttuu suhteelle haitalliseksi marttyroinniksi.

Kompensaation tarve johtaa ihmisenä muuttumiseen, mikäli aiemmin kompensaationa suoritetut epämiellyttävät toimenpiteet automatisoituvat tai muuttuvat miellyttäviksi. Ihmissuhteissa usein pätevä "Fake it till you make it" -sääntö pätee siis tässäkin. Kompensaation tarve voidaankin katsoa myönteiseksi asiaksi, jos vaadittu muutos on myönteinen, ja sen toteuttaminen on mahdollista. Mutta kompensaatiossa epäonnistuminen johtaa etäisyyden kasvamiseen suhteessa.

Aggressiivisuus on aggressiivista käytöstä. Myös passiivis-aggressiivinen käytös lasketaan aggressiivisuudeksi. Aggression ilmeneminen suhteessa on välittömässä mielessä suhteelle haitallista, mutta siitä voi välillisesti olla hyötyä. Kyky aggressiivisuuteen tarkoittaa sitä, kuinka päräyttävästi pystyy olemaan aggressiivinen. Tasa-arvon vallitsemista edistää se, että suhteen osapuolilla on yhtäläinen kyky aggressiivisuuteen.

Ihmissuhteessa esiintyvää aggressiota voi lisätä esimerkiksi reagoimalla toisen puutteisiin aiempaa aggressiivisemmin tai hyökkäämällä ilman provokaatiota. Suhteen aggressiivisuutta voi ylläpitää reagoimalla aggressioon aggressiivisesti. Aggressiivisuutta voi vähentää reagoimalla toisen aggressioon neutraalisti. Tämä ei välttämättä tarkoita passiivisuutta, sillä passiivisuus ei välttämättä ole merkityksellistä, eikä siten rekisteröidy minkäänlaiseksi reaktioksi. Näkisin passiivisuuden kyseenalaisena strategiana esimerkiksi silloin, kun kumppani kohdistaa henkilöön perusteetonta julkista vähättelyä. Neutraali reaktio voi tarkoittaa tapahtuman vääntämistä vitsiksi, keskustelevaa lähestymistapaa tai paheksunnan toteamista. Joskus huutaminenkin voi tuntua neutraalilta. Jos kumppanin aggressiivinen käytös koetaan liian epämiellyttäväksi, neutraali reaktio ei kuitenkaan ole mahdollinen, vaan aggressioon on reagoitava aggressiolla.

Tasa-arvoiseksi tarkoitetussa suhteessa aggressioon on pyrittävä reagoimaan joko neutraalisti tai aggressiivisesti, sillä muut reaktiotavat vähentävät tasa-arvoa. Tämä johtuu ilmiöstä, jota kutsun heikkoudesta rankaisemisen haluksi. Jos tasa-arvoiseksi edellyttämäni ihminen säpsähtää, kun kohotan käteni, minun tekee mieli lyödä häntä, vaikken alun perin olisi ollut aikeissa tehdä niin. Jos tasa-arvoiseksi edellyttämäni ihminen vaikuttaa anteeksipyytelevältä kertoessaan minulle jostakin, mitä hän teki, minun tekee mieli tuomita hänen tekonsa, vaikka olisin saattanut hyväksyä sen ilman anteeksipyytelyä.

Se, että henkilö ennakoi läheiseltään aggressiivista kohtelua, ja ilmaisee tämän tälle, ei kuitenkaan itsessään ole heikkouden näyttämistä. Jos henkilö olettaa, että toinen kävelee häntä kohti aikeissa lyödä, ja ilmaisee asian tälle, voi kyseessä olla tyynessä mielentilassa tehty älyllinen spekulaatio. Heikkouden näyttämistä on se, jos hän ilmaisee esimerkiksi pelkäävänsä tai syyttävänsä toista siitä, että tämä kävelee häntä kohti aikeissa lyödä.

Epätasa-arvoisessa suhteessa, kuten lapsen ja aikuisen välisessä suhteessa, arvelisin, että korkea-arvoisen tahon on reagoitava alempiarvoisen tahon aggressioon neutraalisti ja oltava toteuttamatta heikkoudesta rankaisemisen halua. Nähdäkseni korkea-arvoisen tahon pidättäytyminen aggressiosta alempiarvoista tahoa kohtaan ylläpitää korkea-arvoisuuden vaikutelmaa alempiarvoisen tahon silmissä, muttei toki luo sellaista vaikutelmaa, jos sitä ei ole olemassa.

Ilkikurisuuttani minusta olisi nyt hauska antaa sellainen kuva, että omassa suhteessani esiintyisi poikkeuksellisen paljon aggressiota, mutta näin ei ole.



---



14.3.2010 su

Saan paljon seksiä eri naisilta. Miksi olen silti sekaisin? En sinänsä tee mitään silmiinpistävää. Minusta vain tuntuu siltä, että olen sekaisin. Teen asioita ymmärtämättä niiden tarkoitusta. Välillä teen jotain, jonka tarkoituksen ymmärrän. Sen jälkeen kaikki hukkuu näkymättömään myrskyyn.

Miksi elän? Miksi en eläisi? Miksi pysyn koherenttina, vaikken ymmärrä asioiden merkitystä?

Onko minulla mukavaa? Tavallaan. Tavallaan ei. En tiedä? Toivoisin vain, että nämä ärsyttävät muutaman tunnin masennuspuuskat loppuisivat.

Ihmiset ovat niin saatanan omituisia! Sanoilta katoavat merkitykset.

Olen kuitenkin utelias näkemään, mihin tämä kaikki johtaa. Mika Waltari taisi sanoa vanhana miehenä, ettei hän tiedä, miksi hän eli. Kun isäni kuuli sen tv:stä, hän huokaisi. Miksi? Minuakin se vähän masensi, se Waltarin kommentti. Miksi? Onko sillä väliä, ettei tiedä, miksi eli?

Man of La Mancha (1972):

I've been a soldier and a slave. I've seen my comrades fall in battle or die more slowly under the lash in Africa. I've held them in my arms at the final moment. These were men who saw life as it is, yet they died despairing. No glory, no brave last words, only their eyes, filled with confusion, questioning "Why?" I don't think they were wondering why they were dying, but why they had ever lived. When life itself seems lunatic, who knows where madness lies? To surrender dreams - this may be madness; to seek treasure where there is only trash. Too much sanity may be madness! But maddest of all - to see life as it is and not as it should be.

Onko tämä totta? Onko tämä totta?



---



12.3.2010 pe

Tarvo bloggaa:

En yhtään tiedä miten aktiivisesti jaksan päivittää blogia tai edes pystyn. En edes tiedä miten kauan elän. Jos kuitenkin vaikka sattuisin kuolemaankin tai muutoin poistumaan, niin toivottavasti tämä blogi auttaa jotakuta saamaan elämän.

Tämä voitaisiin tulkita itsemurhauhkaukseksi. Tarvo, olin sinulle blogissani tyly, koska en arvellut, että koet itsetuhoisia ajatuksia, joita tavallisesti pidetään mielenterveyden häiriöinä. Ajattelin, että voisin "ravistella sinua hereille", ja että kestäisit sen. Joskus se toimii, jopa minuun. Koen, että pitkiä ja asiallisia neuvoja annettuani olen luonut sinuun edes sen verran läheisen yhteyden, että minulla on lupa ilmaista myös kaunistelematon turhautumiseni sinuun. Mutta jos minulla on ollut joku osuus siihen, että sinusta tuntuu nyt tältä, pyydän sitä anteeksi.

Jos olisin arvellut, että sinua voidaan pitää psyykkisesti sairaana, en olisi ollut sinulle ankara. Vaikka tiedän nimesi ja opiskelupaikkasi, en kuitenkaan tee hätänumeroon ilmoitusta sinusta, sillä tämä merkintä ei ollut itsemurhauhkauksena riittävän vakuuttava. Suosittelen, että alat käyttää mielenterveyspalveluita, jos oireesi jatkuvat. Siitä voisi olla apua sinulle. Lisäksi minua on aina kutkuttanut ajatus siitä, että kunnan palveluksessa olisi prostituoituja, jotka tekisivät elämästä helpompaa kaltaisillesi, ja jos sinun kaltaisesi tyypit alkavat kuluttaa tarpeeksi paljon mielenterveyspalveluita, joku ehkä tulee lopulta kokeilleeksi tätäkin. Ja Kela maksaisi.



---



4.3.2010 to

Miksi ihmiset tekevät tätä?

Tarkoitan tätä kaikkea, joka meidän ympärillä on.

En ole vihainen, olen vain hämmentynyt.

Koen kyllä tietäväni, miksi ihmiset tekevät tätä. Mutta en ymmärrä sitä tietoa. Se tuntuu vieraalta.

Miksi minusta tuntuu näin omituiselta?

Tarvitseeko minun tietää, miksi?

Olenko masentunut? En tiedä.

Minulla on jotenkin epämiellyttävä olo. En tiedä johtuuko se siitä, että minulla on omituinen olo, vai luulenko omituisen olon masentavan minua siksi, että se sattui tulemaan yhtä aikaa masentuneen olon kanssa.

Mitä minun pitäisi tähän kirjoittaa? En tiedä.

Mutta ehkä hämmennyksen kokeminen on vähiten paha ilmenemismuoto sille ristiriidalle, joka minun ja maailman välillä tuntuu olevan.



---



22.2.2010 ma

Mietin tässä suihkussa runkatessani sitä, ettei ohjelmiston asentaminen yksityishenkilön koneelle ole edes välttämätöntä sille, että vertaisverkkoja tarkkailemalla voitaisiin määrittää digitaalisten tuotteiden suosiota. Melko pitkälle päästäisiin jo sillä, että yksittäisten torrenttien suosiota tarkkailtaisiin torrent-sivustoilta kuten The Pirate Bayltä. Jotkin vertaisverkko-ohjelmat eivät pohjaudu torrentteihin, mutta näitä voitaisiin ehkä tarkkailla muilla tavoilla. Oletettavasti torrent-sivustojen ylläpitäjät ja vertaisverkko-ohjelmien tekijät suhtautuisivat suopeasti siihen, että valtio yrittää tehdä heidän elämäntyönsä laillisuudesta vähemmän kyseenalaista, ja suostuisivat tekemään vaaditut pienet muutokset.

Yleisellä tasolla olen joka tapauksessa sitä mieltä, että jos haluamme vapautua kapitalismin ikävistä puolista, meidän on samalla luovuttava jossakin määrin anonymiteetistämme. Identiteetti on vaihtoehto rahalle.

Käteisen kanssa voi mennä kauppaan, ja ostaa tuotteen. Tällöin kenellekään ei jää rekisteriin tietoa siitä, kuka käteisen on antanut, paitsi jos kaupassa on valvontakamera tai joku ohikulkija näkee sinut, tai et pidä kommandopipoa päässäsi kun asioit myyjän kanssa. Nettikaupassakin yksityisyys säilyy sikäli, että vaikka vastaanottaja saa tietoon nimesi ja osoitteesi, vastaanottaja on yksityinen yritys eikä valtio, ja hyvää uskovina ihmisinä odotamme, ettei tieto vuoda yritykseltä minnekään, minne sen ei kuulu vuotaa.

Tämä rahaan perustuva tuotteiden jakamisen malli on sisäisesti toimiva, sillä valtiovalta ylläpitää sitä voimatoimin. Mutta sisäisestä toimivuudestaan huolimatta se ei kaikissa tapauksissa ole paras mahdollinen ratkaisu. Herätyskellokin voi olla sisäisesti toimiva, mutta siitä ei ole paljoa apua tilanteessa, jossa haluamme metronomin.

Rahaan perustuva tuotteiden jakamisen malli on digitoitujen tuotteiden tapauksessa yleensä perusteeton, sillä kun jokin tällainen tuote on yhden kerran valmistettu, sen jakaminen ihmisille ei maksa käytännössä mitään. Esimerkiksi ruuvimeisseleiden jakaminen ihmisille sen sijaan maksaa, sillä ruuvimeisseli täytyy valmistaa joka kerran uudestaan. Koska tuotteet hyödyttävät ihmisiä ja ihmiset haluavat tuotteita, ihmisten kyky saada tuotteita pitäisi maksimoida. Eikä siksi ole perusteltua, että triviaalisti monistettavista tuotteista pitäisi maksaa. Toki triviaalisti monistettavien tuotteiden valmistamiskustannukset täytyy kattaa, ja suosittujen tuotteiden tapauksessa valmistajalle täytyy jäädä ylimääräistäkin sen verran, että he pystyvät elämään mukavaa elämää sen avulla, mutta on yleensä tarpeetonta tehdä heistä upporikkaita.

Se, että tuotteet hyödyttävät ihmisiä ja ihmiset haluavat tuotteita, on toki jo tunnustettukin, sillä meillä on kirjastolaitos. Ihme kyllä ihmiset palauttavat kirjastosta lainaamansa kirjat. Tämä järjestelmä siis toimii, vaikka se perustuu lähinnä hyväntahtoisuuteen. Mutta vertaisverkkojärjestelmä olisi jotain paljon tehokkaampaa kuin kirjastot.

Vaikka digitoidut tuotteet ovat monistettavia resursseja, niiden tuottaminen ikävä kyllä vaatii alkuinvestointina ei-monistettavia resursseja, kuten materiaaleja, teknologiaa, taitoa ja aikaa. Sivunmennen sanoen, eräs tällainen resurssi on myös motivaatio, mutta motivaatio on ominaisuuksiltaan niin omituinen resurssi, että sivuutetaan se tältä erää. Ei-monistettavat resurssit ovat sellaisia, ettei niitä voida myöntää kaikille, jotka haluaisivat digitoitujen tuotteiden tuottajiksi. Niiden myöntämiseen tarvitaan jokin järjestelmä ja jotkin kriteerit. Suosion mittaaminen olisi sellainen.

Enkä usko, että olisi väistämätöntä, että se taho, joka tätä tietoa keräisi, käyttäisi sitä väärin. Ehkä tiedon keräyksestä voitaisiin tehdä sellaista, että identiteetin suojaus perustuu avoimeen lähdekoodiin, jolloin kuka tahansa asiaa tunteva taho voisi varmistaa, että anonymiteetti toteutuu. Joka tapauksessa uskon, että koska ihmiset on saatu palauttamaan kirjastoonkin sieltä lainaamansa kirjat, suosionmittausjärjestelmän huijaamisesta ei muodostuisi niin suurta ongelmaa, ettei järjestelmä toimisi tarkoitukseensa. Onhan anonyymi äänestysjärjestelmäkin mahdollista rakentaa -- jopa sähköinen sellainen. Kun poliisivoimin on saatu aikaiseksi tilanne, jossa rahaa voidaan käyttää järkevästi valuuttana, en näe miksei poliisivoimin saataisi aikaiseksi tilannetta, jossa identiteettiä voidaan käyttää järkevästi valuutanomaisena hyödykkeenä. Kyllä siinä onnistutaan, jos sitä halutaan.



---



17.2.2010 ke

Julkisen ja yksityisen välinen raja on aika vaikea homma handlata. Ongelma ei ole siinä, etteikö minulla olisi yksityisiä asioita. Ongelma on siinä, että minulla on niitä vähemmän kuin muilla. Tekisi mieli höpötellä tänne melkein kaikki. Seksissä ei ole mitään intiimiä. BDSM:ssä ei ole mitään intiimiä. Joissakin niihin liittyvissä jutuissa kyllä on, mutta niissä ei automaattisesti ole mitään niin yksityistä, etteikö minusta kuka tahansa voisi kertoa niistä avoimesti. Jos ne eivät kiinnosta, niitä ei tarvitse lukea. Kuten Pekka Haatainen kirjoittaa: "Mikään ei ole niin tylsää kuin toisen ihmisen perversio". Tai jotain sinne päin -- minulla ei ole nyt Pitkäveteisyyden filosofiaa, josta voisin asian tarkistaa.

Minua voidaan syyttää ekshibitionismista. WordWeb määrittelee ekshibitionismin näin:

1. Extravagant and conspicuous behaviour intended to attract attention to yourself
2. The perverse act of exposing and attracting attention to your own genitals

En näe omaa toimintaani tällaisena. Asioista puhuminen on minulle väline niiden käsittelyyn ja väline siihen, että tyhjennän mieltäni ja vapautan energiaani muihin asioihin. Jos se onkin jopa narsistinen tavoite, niin se on sellaisenakin vain välineellinen, ja sen tarkoitus on edistää tavoitetta, joka ei ole narsistinen -- se, että saan muutakin aikaiseksi kuin istuttua sohvalla ja mietittyä jotain ihmeellisyyksiä omassa päässäni.

Sen verran kuitenkin olen oppinut, että nykyään kysyn ihmisiltä lupaa ennen kuin kirjoitan heistä.

En halua perustaa kahta sivustoa -- yhtä, jossa pidän yllä "hyvää kuvaa" ja olen poliittisesti korrekti, ja toista, jossa sanon mitä haluan. Sellaisen väliseinän pitäminen tuntuisi minusta raskaalta. Ensinnäkin minulla olisi helposti paljastettavissa oleva salaisuus, jota pitäisi varjella. Toiseksi, joutuisin sisällöntuottajana ratkomaan tympeitä ongelmia tympeillä tavoilla. Piirrostyylini on sen verran tunnistettava, että jos julkaisisin molemmilla sivuilla piirroksia, yhteys olisi ilmeinen. Joku voisi jopa tulla suosittelemaan omia piirroksiani minulle. Saavuttamani anonymiteetti tuntuisi aika illusoriselta.

Kolmas argumentti omalla nimellä esiintymiseen on laaja-alaisuus. Jos tekisin pelkästään sarjakuvia, voisin julkaista niitä nimimerkilläkin. Mutta blogatessani törmään esimerkiksi tilanteeseen, jossa koen että minun on perusteltava, miksi olin Mäntässä asuessani "kova tyyppi", panemalla esiin vanhoja lehtileikkeitä, jotka käsittelevät minua. No, näissä lehtileikkeissä viitataan minuun oikealla nimelläni, mikä särkisi anonymiteetin. Enkä olisi tyytyväinen siihen, että kertoisin kaikille että tuommoisia lehtileikkeitä on, mutta en näyttäisi niitä.

Neljäs argumentti on, että en oikeastaan edes hyväksy sitä käytäntöä, jonka mukaan ihmisten tulisi vaieta siitä ja tästä ja tuosta asiasta, vaikka he itse kokisivat olevansa valmiita niistä puhumaan. Ja toimimalla kyseistä käytäntöä vastaan lepytän omatuntoni, joka vaatii minua olemaan noudattamatta käytäntöjä, joita en moraalisista syistä hyväksy. Siitä tulee minulle sellainen olo, että sainpahan aikaiseksi edes jotain.

Yksityiseen ja julkiseen liittyvät kysymykset olen kokenut vaikeiksi, ja joskus tekisi mieli, että joku muu kertoisi minulle uskottavan selityksen siitä, mistä niissä on kyse ja miten kannattaisi toimia. Mutta kun näin ei ole käynyt, olen tehnyt mitä haluan yrittäen minimoida vahingot.



---



16.2.2010 ti (2)

Viime aikoina vieraskirjassani on puhuttu jonkin verran Piraattipuolueesta. Eikä kovin ylistävään sävyyn. Kyseinen puolue herättää itsessänikin ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta haluan, ettei laki ole semmoinen, että suurin osa nuorehkoista ihmisistä on taparikollisia. Toisaalta haluan, että kulttuurintuottajilla on jatkossakin resurssit tehdä työtään. Sarjakuvan piirtämiseen, kuten minun tapauksessani, riittää pelkkä kynä ja paperi, mutta elokuvat ovat ihan eri budjetin juttuja.

Aiemmin ehkä ajattelin, että kulttuurintuottajalla täytyy olla niin vakavia taiteellisia ambitioita, että hän uhraa kaiken muun niiden eteen. Todellisuus ei taida kuitenkaan olla tällainen. Kulttuurintuottajan täytyy voida elää normaalia keskiluokkaista elämää, sillä hän saattaa haluta esimerkiksi lapsia ja omakotitalon, ja jos proggikset eivät tuota, hän ei niitä saa. Tällöin hän saattaa mennä töihin kaupalliselle alalle, jossa hän välineellistää kykynsä kaupallisten ideoiden edistämiseen, ja näiden ideoiden taiteellinen tai kulttuurillinen arvo on katsottavissa vähäiseksi.

Minulla on visio siitä, miten ongelma tulisi ratkaista, mutta se ei välttämättä ole realistinen. Kulttuurillisten hyödykkeiden seurantajärjestelmä. Se seuraa anonyymisti, kuinka paljon ihmiset kuluttavat minkäkinlaista kulttuuria, kokoaa tiedot tietokantaan ja taiteilijoille maksetaan palkkiot tietokannan perusteella. Tällaisen ohjelmiston käytöstä ei millään muotoa voida tehdä pakollista, koska käyttöpakosta voisi teknisen osaamisen avulla kuitenkin vapautua, mutta se olisi pikemminkin hyvä tapa, kuten pyöräilykypärän pitäminen. Ohjelmiston käyttöä kannattaisi myös rohkaista tarjoamalla ohjelmiston käyttäjille palveluja, joita he eivät muuten saa, mutta en vielä tiedä, millaisia nämä palvelut olisivat.

Sivunmennen sanoen, toki pyöräilykypärän pitäminenkin on siinä mielessä pakollista, että laki vaatii sitä. Laissa ei kuitenkaan ole määritelty rangaistusta pyöräilykypärän pitämättömyydelle, joten se on de facto laillista. Piratismi taas on siitä outo juttu, että se on de facto melkein laillista, koska siitä on vaikea jäädä kiinni, mutta joskus jollekulle napsahtavat aivan massiiviset, elämän tuhoavat sakot piratismista.

En ole alan asiantuntija, joten en voi mennä takuuseen siitä, onko seurantajärjestelmä realistinen ratkaisu. Toisaalta, alan asiantuntijakaan ei voisi mennä siitä takuuseen, sillä aiempaa kokemusta ei ole. Suurin tähän ratkaisuun liittyvä haaste on tekninen -- miten saada hommat toimimaan niin, että kaikenlaiset erilaiset kulttuurihyödykkeet rekisteröityvät tietokantaan, että seurantaohjelma ei ole hirveän raskas tai kaatumisherkkä ja että ohjelman puijaaminen ei ole aivan triviaalia. Ohjelman hakkeroimisesta tai tulosten vääristelystä säädettävät rangaistukset saisivat ainakin aluksi olla hyvin ankaria. Ehkäpä yllättävän kuuloisia seurantatuloksia voitaisiin myös vahvistaa kyselytutkimusten avulla.

Jotkin seurantaohjelman käyttäjät voisivat ilmoittautua vapaaehtoisiksi, jolloin heidän seurantatietonsa olisivat ainakin siinä määrin ei-anonyymejä, että heitä voisi lähestyä sähköpostitse tai puhelimitse ja tiedustella heiltä, ovatko seurantaohjelman antamat tiedot oikeita. Tämän voisi tehdä ehkä kaksi tai kolme kertaa vuodessa. Heille voitaisiin maksaa pientä palkkaakin tästä.

Tämän systeemin eduksi laskisin tasapuolisuuden. Nykyään kulttuurintuottaja on huonossa asemassa, jos hän julkaisee tuotoksensa ainoastaan internetissä, kuten minä. Tuotokset pitäisi väen vängällä painaa albumeiksi ja niitä pitäisi myydä kaupoissa, vaikka tämä on vaivalloista, saastuttaa ympäristöä, eikä kohdeyleisö välttämättä hirveästi edes kaipaa sitä. Mutta jos julkaisee vain netissä, ei ole uskottava taiteilija. Tunnetunkaan internet-taiteilijan on vaikea saada apurahaa, ja häntä koskeva Wikipedia-artikkeli hävitetään, koska se on "roskaa".

Se, mitä piraattipuolue minun mielestäni ajaa, on laajennettu kirjastojärjestelmä. Kulttuuri auttaa kansaa, ja sen on oltava kansan saatavilla. Kulttuurin käyttämisestä ei tule penalisoida rahallisesti yksityiskäyttäjää, mikäli asiat on mahdollista järjestää tyydyttävästi toisinkin.

Yksi asia kuitenkin on selvä. Vaikka seurantajärjestelmä olisi toimiva ratkaisu, se ei ole kovin muodikas ratkaisu. Nykyään nuoret ihmiset ovat kovin herkkiä ajattelemaan, että heitä tarkkaillaan pahoin aikein nimenomaan valtion toimesta. Mutta en nyt näe parempaa kompromissia taiteilijoiden rahoittamisen ja kulttuurin vapaan saatavuuden välillä.



---



16.2.2010 ti

Tarvon temmellyksiä on taas tullut seurattua. Sain tietää hänen henkilöllisyytensäkin, ja Kaiteen myös. Anonymiteetti vuotaa. Tarvo kertoo tarinoissaan niin paljon detaileja että henkilöllisyyden selvittäminen ei ole vaikeaa. En yrittänyt ottaa sitä selville, satuin vain katsomaan erään henkilön olan yli, kun tämä käytti Facebookia.

Oli miten oli, monilla pelimieskulttuurin ulkopuolisilla vaikuttaisi olevan pelimieskulttuurista synkempi kuva, kuin mistä todella on kyse. Tarvo linkkaa PUA Lingo -sivustolta tällaisen artikkelin DHV:stä. DHV tarkoittaa tekoja, joilla mies saa itsensä vaikuttamaan kiinnostavalta naisten silmissä. Artikkelissa sanotaan: "The important aspect of a PUA’s game is that the DHVs are real and a part of who the PUA is, because in any long term sexual relationship, fake DHVs will come through."

Tämä sitaatti on vain yksi hienovarainen osoitus siitä, että pelimieskulttuuri ei ole "paha". Siinä ei panosteta vain lyhytnäköiseen hedonismiin, vaan myös pitkän tähtäimen saavutuksiin. Äh, miksi kirjoitin "saavutuksiin". Se kuulostaa aika rumalta. Joo, parisuhde on kyllä saavutus. Mutta ei tunnu kivalta kutsua sitä sellaiseksi. Tuntuu kivemmalta teeskennellä, että se on jotain, joka vain tapahtui itsestään. Kaksi eläintä leikkivät metsässä kunnes törmäsivät toisiinsa ja rakastuivat, ja kaiken maailman "saavutukset" olivat täysin irrelevantteja.

En nyt tiedä, olenko naiivi tai korni tai jotain, kun haluan ajatella asian näin. Vai olenko vain realistinen? Olenko onnellisempi, kun kusetan itseni ajattelemaan, että kaikki tapahtui itsestään? Hmm.

Luulen, että aidon pelimiehen on pohjimmiltaan ajateltava, että kaikki tapahtuu itsestään. Ja uskottava siihen. Se on se, mistä lähdetään. Ja jos jossakin on ihminen, joka uskoo, että romanttiset suhteet kehittyvät itsestään, ja ne hänen elämässään myös kehittyvät itsestään, ei mitään PUA-oppeja tällaiselle tyypille varmaan tarvitse opettaa. Tällaisia tyyppejä PUA Lingo -sivustolla kutsutaan "naturaaleiksi".

Joka tapauksessa siis hyväksyn ajatuksen siitä, että pelimieskulttuuri on tarpeettomasti demonisoitu. Tarvon kaltaiset tyypit ovat hyvä syy sille, miksi näin on. Tarvokaan ei välttämättä ole paha ihminen, hän vain saa pelimieskulttuurin näyttämään huonolta. Ehkä kahdenkymmenen vuoden päästä Tarvo on normaali gammauros, mutta nykyään ihmisiä ärsyttää se, kuinka suoraan ja välineellisesti hän puhuu. Mutta jos ei tajua miten homma menee -- jos aitoa empatian ja lämpimyyden välittämisen kykyä ei vain löydy -- niin vähintä mitä voi tehdä, on sanoa suoraan, mitä ajattelee ja kokee ja tekee. Kaikessa inhottavuudessaan Tarvo osuu jollakin tavalla johonkin hermoon, ja on kiinnostava, joskaan ei romanttisesti.

Ja jos palataan pelimiesoppeihin, niin en voi olla vähän arvostamatta niitä. Olen sosiaalisesti sellainen, ettei minulla ole vaikeuksia noudattaa sosiaalisia sääntöjä sen jälkeen kun tajuan, mitä ne ovat, ja jopa rikkoa niitä luovasti mutta toimivasti. Mutta jos minulla ei ole hajuakaan siitä, mikä sääntö on, koen oloni vaikeaksi enkä tiedä miten olla. En ole lukenut koskaan varsinaista pelimieskirjallisuutta, mutta luin pari Wikipedia-artikkelia joskus ehkä kesällä 2008. Yksi niistä oli Seduction community. Artikkeleita oli yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä, mutta koin, että ne antoivat minulle lähtökohdan asiaan, josta en aiemmin tajunnut oikein mitään. Koin saaneeni niistä oikean asenteen.

Mitä ne tarkemmin ottaen tekivät minulle? Ne eivät saaneet minua yrittämään mitään kuutiota tai muita ihme kikkailuja. En ole koskaan tehnyt kuutiota kenellekään. Ne pikemminkin karsivat käytöstäni kun saivat minut kokeilemaan uusia asioita. Opin tunnistamaan, mikä on sosiaalisesti huono idea. Käytännössä, ne saivat minut keskittymään enemmän positiivisiin asioihin. Angstasin omista jutuistani vähemmän, ja olin kiinnostuneempi toisesta ihmisestä. Ehkä tärkeintä oli se, että koska koin olevani hallinnassa tilanteesta, minulla oli parempi olo, joten jaksoin katsoa tilanteen loppuun sen sijaan että olisin lähtenyt haneen heti kun tulee tylsää tai epävarma olo. Tulin myös hieman liberaalimmaksi sen suhteen, onko minulla lupa koskettaa toista ihmistä. Silläkin tavalla terästäydyin, että opin havaitsemaan mahdollisuudet, jotka aiemmin sivuutin. Oletetaan fiktiivinen tilanne, jossa nainen nukkuu sänkyni vieressä sohvalla ja valittaa, että hänellä on kylmä. Terästäytymiseni jälkeen en olisi reagoinut heittämällä hänelle peiton, vaan sanomalla että minunkin vieressä voi nukkua. Ennen terästäytymistäni taas olisin 90% todennäköisyydellä tarjonnut peittoa.

Tyypille, joka kulutti monta teini-iän tuikitärkeää kehitysvuotta yksin neljän seinän sisällä maalaamassa tauluja, sosiaalisten realiteettien pikakurssi oli oikein tervetullut. Asioita, joita en ymmärtänyt, ei ollut montaa, mutta ne olivat tärkeitä. Enkä olisi helposti keksinyt niitä itse. Ne olivat juuri sellaisia asioita, että tarvitsin jonkun muun sanomaan minulle ne. En tiedä miksi, mutta jotkut asiat ovat sellaisia.



---



13.2.2010 la

Ei vittu. :D Kiitos kunnianosoituksesta, PBF on hieno sarjakuva.



---



12.2.2010 pe (3)

Tyttöystävän kanssa kävi äsken ilmi, etten tiennyt, mitä lyhenne M. O. T. tarkoittaa. Ehdotin, että se tarkoittaa: "Minä olen tyhmä." Hän sanoi, että se tarkoittaa: "Mikä oli todistettava", jolloin huudahdin: "Q. E. D!" tunnistaessani tutun termin. Mutta minusta olisi hauskaa, jos jokainen logiikan todistus päättyisi toteamukseen "Minä olen tyhmä."



---



12.2.2010 pe (2)

Pystyn tällä hetkellä ikään kuin graafisesti näkemään päässäni sen, miten minuuteni muuttuminen muuttuu ajan kuluessa. Kyllä, luit oikein: miten minuuteni muuttuminen muuttuu. Näen eteenpäin kulkevan viivan. Viivasta lähtee heikompia viivoja sen ympärille. Ne kulkevat lähes samansuuntaisina pääviivan kanssa, kunnes ne katoavat saavutettuaan jonkin pisteen. Tällöin pääviiva taipuu hieman siihen suuntaan, jossa piste siitä katsottuna oli. Mitä kauempana piste oli, sitä enemmän pääviivan kulkusuunta muuttuu. Poikkeus syntyy silloin, kun heikompi viiva palaa takaisin pääviivaan saavuttamatta mitään pistettä. Tällöin pääviivan kulkusuunta ei muutu.

Pääviiva on se, mitä minä olen. Heikommat viivat ovat sitä, kun kyseenalaistan itseäni tai kokeilen uusia asioita, eli yritän muuttaa sitä, mitä minä olen. Kun olin nuorempi, heikommat viivat rönsyilivät joka paikkaan, tai jos ne palasivatkin lopulta pääviivaan, ne kulkivat kuitenkin pitkän aikaa sen vierellä aiheuttaen epävarmuutta siitä, palaavatko ne koskaan. Mutta nykyään heikommat viivat palaavat takaisin pääviivaan lyhyen ajan jälkeen - lähes välittömästi. En enää muutu paljoa.

Korkeintaan joku toinen ihminen voi muuttaa minua. Ehkä hänen viivansa vetovoima pystyy taivuttamaan omaa viivaani ilman, että muutos lähtee sen sisältä. Ja ei, nyt ei ole kyse elämänvalinnoista kuten opiskelusta tai sellaisesta, vaan persoonallisuuden piirteistä.



---



12.2.2010 pe

Hei, tulkaa kaikki Club Mega Therioniin! Torstaisin Fridayssä Makkaratalossa soitetaan hyvää metallia. Pöydille on aseteltu sadomasokistista kirjallisuutta, Tractatus Logico-Philosophicus ja Jack T. Chickin traktaatteja suomeksi! Joka torstai kello 20:00 alkaen. Kynttilät palavat ja bläkkis, tai tunnelmallinen avaruusräyhääminen, soivat.



---



9.2.2010 ti

Mun pitää uskoa johonkin. Ehkä Laadun metafysiikka? Sehän ei oikeastaan ole paskaa, jos siitä ottaa pois väittämän "Kaikki on Laatua". Jos tuon väittämän ottaa pois, se ei ole epätosi teoria vaan teoria, josta ei kukaan tiedä, onko se totta vaiko ei. Vähän niinkuin muutkin uskonnot.

Ja siis koen, että sen asian, johon mä pohjimmiltani uskon, täytyy olla teoreettinen rakennelma. Koska ei se oikein mitään muutakaan voi olla. Jos uskon rahaan, uskon teoreettiseen rakennelmaan, jonka mukaan raha on hyvä. Jos uskon johonkin ihmiseen, uskon teoreettiseen rakennelmaan, jonka mukaan tämä ihminen on hyvä. Teoriaan se kuitenkin aina palautuu. Ainakin minun päässäni.

Kävin silmälääkärillä. Ei ollut mitään selkeää vikaa. Lisää vaan tippoja ja veden keittelyä kattilassa.

Olen piirtänyt. Kuuntelen Stam1naa. Tämä on niiden eka levy, Stam1na. Jos lyriikat olisivat vähän parempia, voisin saada tästä musiikista ihan vitusti irti. Nytkin saan aika paljon. Tämä musiikki tukeutuu niin paljon sellaisiin "kylmät väreet" -tyyppisiin kickseihin, ettei sen uudelleenkuunteluarvo ole hirmu suuri. Kylmät väreet kun on semmoinen aistireaktio, ettei yksi ja sama ärsyke sitä rajattoman montaa kertaa tuota. Mutta kyllä ne biisit toimii sen aikaa kun ne toimii. Ja toimivat ne senkin jälkeen niinä harvoina kertoina, kun tulee pakottava tarve kuunnella ne uudestaan.

Stam1nan laulajassa, ainakin tällä levyllä, on myös se vika, että hän sortuu vähän väliä liian teatraaliseen ilmaisuun. On käsittämättömän harvinainen ja hieno tilanne, että tyyppi osaa vetää lyriikoita niin peruslukemilla että ne menevät luihin ja ytimiin saakka. Sen Jouni Mömmö osasi. Mutta Jouni Mömmö ei raivonnut, niinkuin tässä musiikissa kuuluisi. Kukahan osaa raivota uskottavasti? En ole mikään musiikkiasiantuntija, mutta olen kuullut Entombedilta Morning Starin, ja siinä raivoaminen tuntui varsin uskottavalta. Ehkä Stam1nan laulaja voisi kehittyä filosofian opintojen, zen-buddhalaisuuden harjoittamisen, LSD-tripin tai jonkin sen suuntaisen kautta. Luulen kuitenkin, että tämä on semmoinen ongelma, joka ei ratkea pelkästään harjoittelemalla laulamista, vaan laulajan itsensä on muututtava. Hyvä laulun opettaja voisi myös auttaa.



---



5.2.2010 pe

Tarvo ja pimeyden multihuipentuma. Tästä tulee semmoinen olo, etten halua kirjoittaa yksityiselämästäni tai säädöistäni enää mitään. Tarvon sosiaalisesta käytöksestä tulee minulle mieleen tyyppi, joka ei jaksa pyyhkiä persettään, ja juoksentelee ympäriinsä haisten paskalle. En halua edes tietää, kuka hän on. Haluan pienessä päässäni teeskennellä, että koko juttu on fiktiota. On kyllä mahdollista, että tuo tyyppi tulee joskus saamaan pildeä joltain ihan sekopäiseltä muijalta, koska on sillä jonkinlaista pokkaa. Tai sitten muija on tervejärkinen, ja kyseessä on maailman eeppisin säälistä antaminen. Jonka Tarvo tietenkin tunnollisesti dokumentoi. Seksihän on tiedettä.

Haluaisin tuntea sympatiaa Tarvoa kohtaan, mutta se tulee koko ajan vaikeammaksi. En halua muuttua yhdeksi niistä kiusaajista, jotka tekevät Tarvon kaltaisista tyypeistä vieläkin säälittävämpiä. En haluaisi edesauttaa kenenkään tuhoutumista ilman erittäin hyviä syitä. Mutta sympatiani alkaa loppua. Ei siinä mitään, että ihminen on Tarvo. Mutta jos ihminen on Tarvo, eikä myöskään ota neuvoja vastaan, niin voi vittu kun on vikaa päässä. Mutta sellaisia ovat Tarvot.

Tavallaan Tarvo edustaa sellaista avoimuutta, jota periaatteessa kannatan, ja jonka laaja-alaista toteuttamista pitäisi minun mielestäni ainakin kokeilla. Mutta en halua, että tämä avoimuus saadaan näyttämään näin kertakaikkisen groteskilta. Joo, tämä on se päivä kun Tuukka Virtaperkoakin inhottaa.

Mutta rohkea rotan syö. Joskus maailmassa on juttuja, joista ei tykkää. Se on hinta siitä, että maailmassa on juttuja, joista tykkää. Ja sen verran voin Tarvon hyväksi vielä tehdä, että dissaan häntä. Jos kaikki vihaavat Tarvoa, ehkä pillun antaminen Tarvolle muuttuu sen luokan yksilöllisyyden osoitukseksi, että joku erilainen nainen oikeasti menee ja tekee sen. En kyllä tiedä, miten hän siitä hommasta saa mitään irti, jos toinen osapuoli on seksiä ja läheisyyttä suorastaan pelkäävä urpio, joka kuitenkin ihan oikeasti luulee, että hänen yrityksensä esittää kovaa menee läpi. Oikeasti, millä helvetin keinolla Tarvo aikoo tehdä sen transition pinnallisesta ja mistään välittämättömästä pelimiehenkusipäästä heikoksi urpoksi? Tämä transitio kuitenkin on tehtävä, jos ryhtyy leikkaamaan kondomia halki antaakseen naiselle suuseksiä. Sitä ei saa millään menemään läpi rikkomatta pelimieskonseptia ja vaikuttamatta todella epänormaalilta. Paitsi ehkä jos säätää jonkun lukiolaisneitsyen kanssa, jolla ei ole aiempaa käsitystä siitä, miten hommat menee.

Eikä sillä, että tuosta feministitytöstäkään tykkäisin. En ole ikinä käynyt huorissa, mutta minusta on ok, jos joku niin tekee. Ja jos Tarvo kuvittelee, että se auttaa häntä, menköön huoriin. Ehkä se jopa auttaa. Jos tyyppi on Tarvon tilanteessa niin en kyllä ryhtyisi olemaan natsi tuollaisesta asiasta. Seksi on siisti juttu ja kyllä minuakin harmittaisi, jos en olisi ikinä päässyt harrastamaan sitä. Naisen esineellistämisargumentit ovat potaskaa. Jos nainen haluaa huorata, niin hän on vapaa tekemään niin. Ei hänen tarvitse olla mikään pilvilinnassa elävä haltia siksi, että feministi haluaa esineellistää hänet sellaiseksi kiiltokuvaksi.

Se siitä. Muuta. Olen valehdellut täällä blogissa jonkin verran. En nyt muista kaikkia kohtia. Yhden muistan. Sanoin että olisin lopettanut Sampo pankin käyttämisen nettipankkisekoilun jälkeen. Näin ei käynyt. Avasin tilin Osuuspankkiin, mutta en jaksanutkaan hoitaa hommaa loppuun. Laiska paska. Tunnustan muutkin valheet sikäli kuin muistan, mitä ne olivat. En nyt muista muita, enkä tiedä, onko niitä.

Näillä näkymin kevään suunnitelmani on, että haen Taikkiin ja Kuvataideakatemiaan. Jos en niihin pääse niin muutan Liminkaan ja opiskelen sarjislinjaa.

Joku tyttöystävän tuttu kertoi Facebook-statuksessaan että ilma oli epämiellyttävän kuivaa, ja hän keitti kattilallisen vettä, että pystyi taas hengittämään. Tein saman. Silmäoireeni lievenivät erittäin paljon. Se on hyvä, koska silmäkivut tekevät minut aivan helvetin masentuneeksi. Ilmankostuttimen voisi ostaa joku päivä.

Tänään olen siivonnut, tiskannut ja piirtänyt sarjakuvastripin. Sekä lähettänyt Siskot-bändille tekstilogon, jonka tein aiemmin. Mitäköhän seuraavaksi... oli miten oli, minun on opittava pitämään kämpästä parempaa huolta.



---



4.2.2010 to

Mä en kai vieläkään jotenkin luota siihen että tästä asunnosta pääsee ulos, tai että mitään voi enää tapahtua, jos on kerran tänne itsekseen päätynyt. En tiedä. Mä jotenkin tarvitsen toisia ihmisiä, jotta voisin ignorata niitä, ja tehdä jotain yksin. Mutta jos toisia ihmisiä ei ole, en saa sitä motivaatiota. Ja tää kämppä on mun mielessä paikka, jossa ei ole toisia ihmisiä ja jonne ei ketään tule. Mä olen aina dataillut ihan vitusti. Miksi mun silmät on prakannut siitä saakka kun asuin siinä hometalossa, ja miksei se ole mennyt pois. Kun silmät on paskana, ei voi edes datailla.



---



28.1.2010 to

Merkintä 27.1.2010 ke on kuitenkin vain approksimaatio syistä sille, miksi olen sellainen kuin olen. Se on jälkeenpäin keksitty. En ole asettanut tavoitteita etukäteen, ja sitten rationaalisin keinoin alkanut tavoitella niitä.

Tyttöystävä sanoo, että on vanha viisaus, että humanistisessa ja valtsikassa on vaikeaa vain päästä sisään ja päästä ulos. Mutta tämä sisäänpääseminen on kyllä nyt todella vaikean tuntuista, jos ei yhtään nappaa ja jos ei ole ikinä saanut filosofian kokeesta seiskaa parempaa numeroa, vaan opettaja on aina korottanut kaksi pykälää tuntiaktiivisuuden perusteella.

Puhuin 18.12.2008 to erityislahjakkaiden oppilaiden opetuksesta. Erityistasokurssilla oleminen varmaan buustaa opiskelijan egoa ja tekee tästä vähemmän alttiin mukautumaan vaatimuksiin. Tämä voisi olla sitten huono homma vaikka pääsykokeisiin lukemisessa. Ehkä kokeeseen voisi saada lisäpisteitä erityistasokurssin aikana kirjoitetuista artikkeleista tai muusta suorituksesta. Tai vaikka jonkin Pikku-Finlandian voittamisesta.

Kumminkin maailma on semmoinen paikka, että numero nousee tuntiaktiivisuudesta vaikkei tajuaisi mitään siitä, mitä opettaja haluaa kuulla esseevastauksessa, ja ihmisiltä saa kehuja ja ihailua, ja ego paisuu. Ja sitten kun tulee vastaan se, ettei tästä pääsykokeissa olekaan hyötyä, ego on paisunut sen verran isoksi että tyyppi sanoo: "Se on yliopistolle sitten voi voi kun ette saa mua" ja oikeasti tuntee asian olevan näin, vaikka ymmärtääkin, ettei yliopiston olemassaolo nyt oikeasti ole uhattuna, eikä hän itse pysty kohdistamaan yliopistoon kuin mitättömän pienen muutospaineen, vaikka hän tekisi kaikkensa.

Koska eihän kukaan nyt halua tuntea itseään surkimukseksi. Ja olisi se vähän hassua tuntea itsensä surkimukseksi, jos on aina ennen saanut kehuja ja ihailua, ja sitten yhtäkkiä jostakin tulee joku pönöttävä iso talo -- yliopisto -- joka sanoo että joo, mutta tota ei lasketa, ja katkaisee tyypin uran. Pikemminkin sitä ajattelee, että kai ne muut ihmiset olivat oikeassa, ja tämmöiseksi minä joka tapauksessa olen kasvanut, ja että en minä nyt yhtäkkiä muutu surkimukseksi sen takia että en pääsekään johonkin yliopistoon.

Tykkään ja en tykkää statuksesta. Sanoin aina, etten anna kehujen vaikuttaa minuun, mutta ehkä ne ovat vähentäneet kykyäni ihmetellä. Ehkä ne ovat antaneet minulle käsityksen siitä, että olen kova tyyppi, jolle ei mikä tahansa kelpaakaan. Ehkä siksi motivaatio-ongelmia on ollut. Mutta en tiedä, miten olisin voinut suojautua tätä vastaan. Kun olen jostain 11-vuotiaasta saakka ollut paikallislehdissä, niin kyllä se jotenkin vaikuttaa. Jos nyt yhtäkkiä 22-vuotiaana tupsahtaisin maailmaan vailla mitään meriittejä, yliopisto voisi kyllä silloin tuntua mielekkäältä haasteelta.

Nautin kyllä statuksesta, jossakin pinnallisessa mielessä, ja korkeista periaatteistani huolimatta myönnän olevani varsin turhamainen ihminen. Mutta järjellä sinänsä ymmärrän, että status on voinut tehdä minusta vanhan. Noin niinkuin ennenaikaisesti. Minulla olisi varmaan elämässä kivempaa, jos en kuvittelisi olevani mitään, enkä ylipäätään ajattelisi ihmisten statusta. Sellainenhan olin lapsena. Mutta ei sitä nyt lapsenakaan ikuisesti pysy.

Myönnän tavoitelleeni statusta joskus. Mutta en ole aina tavoitellut sitä. Sarjakuvilla en tavoitellut statusta, vaan tein niitä, koska tykkäsin niistä. Niistä tulikin sitten ihan pimeenä statusta, tai ainakin enemmän kuin olen muuten saanut. Paitsi silloin kun kirjoitin kirjoituskilpailuihin, voitin niitä ja olin lehdissä ja Hollannissa valitsemassa World Press Photon muun lapsiraadin kanssa vuoden parasta lehtikuvaa. En ole koskaan ajatellut asiaa, mutta varmaan tuollaisten juttujen takia vanhemmatkin ihmiset Mäntässä vaikuttavat tuntevan minut ja olevan kiinnostuneita minusta. Mäntässähän minulle oli selviö, että kaikki tuntevat minut. En tiennyt, miksi he tuntevat minut, eikä asia kiinnostanut minua, mutta sanoin jo ekaluokkalaisena, joskus, jossakin tilanteessa, että mä olen se tyyppi, jonka kaikki tuntevat, mutta joka ei itse tunne ketään. Eikä se ollut asia, jolla brassailin, vaan asia, jota ihmettelin.

Parin voiton jälkeen kirjoituskilpailuihin alkoi kuitenkin tulla suorituspainetta, enkä enää menestynyt niissä. Minulla poksahti verisuoni otsassa sen kerran kun en voittanutkaan, vaan sain vain kunniamaininnan. Sitten en voittanut enää koskaan, koska kirjoittaminen alkoi harmittaa. Kunnon katkerana narsistina minulla on myös syylliset tiedossa sille, miksi en sillä kertaa voittanut, ja mitä kaikkea... mutta mitäpä tuolle enää voi.

Ehkä siksi parhaat kaverini olivat itseäni vanhempia. Heidän ikänsä toi heille statusta, jonka avulla he pystyivät kilpailemaan oman statukseni kanssa niin että tunsimme toisemme tasa-arvoisiksi. Kun parhaat kaverini muuttivat pois Mäntästä suoritettuaan lukion, minä jäin sinne. Sen jälkeen parhaat kaverini yhteen aikaan olivat eräät tyttö ja poika, joista kumpikaan ei ollut lukiossa ja joista toinen oli koulukodissa. He eivät arvostaneet useimpia saavutuksiani, mutta olivat riittävän verbaalisesti nokkelia pärjätäkseen kanssani. Joten silloinkin statukset olivat tasan. Ja se oli hyvä. Minua ei kiinnosta olla johtaja. Haluan ympäröidä itseni ihmisillä, joiden kanssa voin tehdä asioita, jotka kiinnostavat sekä minua että heitä, eikä niin, että minä vain ratkaisen muiden ihmisten asioita heidän puolestaan. Jos minusta halutaankin tehdä johtaja, kuvittelisin voivani alistua siihen, mutta sitten pitää antaa fyffeä jotta saan ostettua itselleni kivan kämpän ja kaikkea. Tai jotain muita lohdukkeita siitä, että tämä nyt ei varsinaisesti ole hauskanpitoa. Kuten statusta.

Kun tavoittelen statusta, minulla ei ole hauskaa. Vielä vähemmän hauskaa minulla on silloin, kun vain haaveilen statuksesta. Tyttöystävä oikeutetusti soimaa minua siitä, että haaveilen jostain Kioton filosofiapalkinnosta, vaikken näillä näkymin tule missään tapauksessa sellaista saamaan. Tekisi hyvää vapautua statukseen liittyvistä asenteista ja päähänpinttymistä, mutten tiedä, miten sen teen.



---



27.1.2010 ke (2)

Tää sivu pitäis muuttaa WordPress-muotoon. Suurin ongelma on se, ettei yksittäiseen kirjoitukseen voi nykymuodossa linkata. Kaiken muun sietäisin. Huoh, pitää opetella. Ei nyt jaksais, mutta ennemmin tai myöhemmin se on tehtävä. Mulla on tämmösissä hommissa huomattavia alkuvaikeuksia, vaikka sitten saan ne käyntiin. Imuroin paketin, mutta mulla ei ole vielä mitään hajua siitä, miten sitä käytetään. En aio yllättyä negatiivisesti, jos pohjan luominen on useamman päivän kokopäiväinen homma.

Kävijät kyllä tykkää, kun RSS-feedistä tulee vihdoinkin semmoinen, että se päivittää itse itseään ilman että mun tarttee. Mua sen sijaan voi ahdistaa, kun tapani mukaisesti julkaisen tekstin hiomisvaiheessa, ja sitten siihen tulee kommentteja, vaikka olen vielä muuttelemassa sitä... mutta elämässä pitää sopeutua juttuun jos toiseen. Ja tähän munkin kaltainen epäakateeminen jäärä kyllä pystyy. :)

Suunnitelmani on semmoinen, että etusivulla olisi kaikki matsku, mitä saattaisin julkaista, aikajärjestyksessä mutta genret sekaisin. Sitten voisi painella nappeja, ja filtteröidä tiettyjä genrejä. Kuvataide, musiikki, sarjakuvat ja niin edelleen, ja blogista vielä tietyt aihepiirit erikseen, kuten nytkin on. Sarjakuvista olen vielä vähän kahden vaiheilla, pitäisikö sittenkin säilyttää nykyinen formaatti.



---



27.1.2010 ke

Olen miettinyt, että alkaisin blogata samaan tyyliin kuin Tarvo. Erona vain olisi se, että kun Tarvon blogin aihe on romanttisten suhteiden, läheisyyden ja seksin puute ja tämän puutteen täyttämisessä onnistuminen ja epäonnistuminen, oma aiheeni ei liittyisi ihmissuhteisiin, vaan opiskeluun.

Opiskelu ei ole turhaa. Vaikuttaa väistämättömältä, että opiskelemalla voisin saavuttaa ainakin yhden seuraavista tavoitteista:
-Omaksuisin tarpeellista informaatiota riittävän tehokkaasti.
-Hankkisin mielekkäitä sosiaalisia kontakteja ja/tai ylläpitäisin virikkeellistä elämää.
-Tietäisin paremmin, miksi vihaan opiskelua.
Tästä huolimatta minun on vaikea ottaa pääsykoekirjaa käteen. Toivoisin, ettei sitä olisi olemassa. Kun yritän lukea sitä, haluan jatkuvasti laittaa sen takaisin pöydälle ja sulkea kannet. Miksi? Jopa viimeisenä ilmoittamani tavoitteen saavuttaminen olisi tärkeää. Sen jälkeen minun ei tarvitsisi enää puolustella muille sitä, miksi en opiskele. Voisin luottaa itseeni siinä asiassa, että minä en enää opiskele.

Tämä pääsykoekirja ei herätä minussa ihmetystä. Se on tuollainen harkko, joka on tehty kuolleista puista ja musteesta, ja sen tekstin lukeminen tuntuu epämiellyttävältä ja tarpeettomalta. Poikkeuksiakin on. Joskus sen lukeminen on tuntunut ihan hauskalta. Mutta ei se enää tunnu. Havaitsen siinä vain laajan kirjon pikkuasioita, jotka ärsyttävät minua.

Myönnän että olen lukenut tuon kirjan jo ennen kuin siitä tuli pääsykoekirja, ja vaikken siitä enää muista kovin paljoa, muistan, että se on hyvä kirja. Siksi voidaan kysyä, miksen nyt haluakaan lukea sitä.

Voin kyllä lukea Eintalun väikkärin, Gödel, Escher, Bachin, jonkin rationaalisuutta käsittelevän kirjan tai jotain, mikä minua kiinnostaa. Von Wrightin kirjallakin oli minulle omakohtaista arvoa silloin kun luin sen, sillä halusin laajentaa filosofista yleissivistystäni. Mutta en koe, että minun on tarpeellista lukea se uudestaan, jos jokin koulutusjärjestelmän kaltainen epäluotettava taho vain tulee ja ilmoittaa minulle, että niin on. Haluaisin itse ymmärtää, miksi minun olisi tarpeellista lukea se. Minulla täytyisi olla jokin tavoite, jonka haluan toteuttaa, ja minun täytyisi uskoa, että von Wrightin Logiikka, kieli ja filosofia sisältää tämän tavoitteen toteuttamiseen tarvittavaa informaatiota. Mutta tämäkin kuulostaa ristiriitaiselta. Toki se tavoite, jonka haluan toteuttaa, olisi jotakin uutta ja mullistavaa. Mutta jos se on uutta, kuinka kukaan voisi jo valmiiksi tietää, kuinka se tehdään?

Ei se kuitenkaan minusta ole ristiriitaista. Pari vuotta sitten kirjoittamani Sensikalismi oli huono, älytön filosofinen teos, mutta kun tarpeeksi sen kanssa pähkäilin, tulin siinä sivussa omaksuneeksi huomattavan määrän informaatiota. Lopulta Timo liittyi projektiin, ja puolessatoista vuodessa päädyimme siihen tulokseen, että sensikalismi kaatuu muiden ongelmien ohella kielenkäytölliseen ristiriitaan, johon myös monet akateemisessa diskurssissa vakavasti otetut teoriat kaatuvat. Kirjoitimme asiasta artikkelin, mutten vielä voi kertoa, miten tälle jutulle on käynyt.

Haluan informaatiota, joka on välittömästi hyödyllistä senhetkistä tavoitettani varten, mutta olen valmis muuttamaan tavoitetta, jos vanha tavoite osoittautuu mahdottomaksi täyttää tai löydän kiinnostavamman tavoitteen. Tässä ei minusta ole mitään kummallista. Kaikki, mitä olen lukenut tieteellisestä luovuudesta, viittaa siihen, että juuri näin pitääkin tehdä. Informaation merkitys pitää ymmärtää intuitiivisesti, informaatiota pitää rakastaa, eikä sellainen ylläpidä luovuutta että tarpeettomaksi koettua informaatiota opetellaan ulkoa "Hauki on kala" -tyyliin. Mutta ihminen, joka on todella omaksunut tällaisen informaation hankkimisen asenteen selkärankaansa niin, että se on hänen elämänsä, ei välttämättä kykene suorittamaan yliopisto-opintoja, jos yliopistojärjestelmä ei satu tarjoamaan tällaisen elämän elämiseen tarvittavaa liikkumavaraa. Siksi kyseessä on high risk, high profit -elämänstrategia.

Mitä se tarkoittaa, että ihminen on kunnianhimoinen? Onko kunnianhimoista pyrkiä tohtoriksi? "Kunnianhimoinen" ei ole ensimmäinen sana, jolla luonnehtisin tuollaista pyrkimystä. Varmaankin minusta tulisi tohtori, jos haluaisin, ja joka tapauksessa tohtoreita on maailmassa varsin paljon. Myönnän toki, että valmiiksi olemassaolevan kaavan mukaisesti toteutettavissa olevista tavoitteista tohtoriksi tuleminen on kunnianhimoisempi kuin rekkakuskiksi tuleminen, mutta mielestäni se ei silti ole poikkeuksellisen kunnianhimoinen. Ahkeralle ja fiksulle ihmiselle se on pikemminkin "varma laaki" -tyyppinen tapa hankkia itselleen yhteiskunnallista arvostusta ja hyvät työllistymismahdollisuudet sekä rahallisessa mielessä että työn mielekkyyteen liittyvässä mielessä. Mutta tämä nyt kuulostaa pikemminkin mukavuudenhaluisuudelta.

Kunnianhimoisempaa on yrittää jotain, josta on epävarmaa, onko se mahdollista. Tarkoitan tässä nyt sellaista epävarmuutta, joka ei sijoitu siihen, kuinka paljon ihminen jaksaa mekaanisehkoa faktojen ja metodien ulkoa opettelua. Jos minulla on akateemiselta vaikuttavia kunnianhimoja, niiden taustalla ei ole mukavuudenhalu tai arvostetuksi tuleminen. Niiden taustalla on se, että haluan saada aikaiseksi jotakin tieteellisesti tai kulttuurillisesti merkittävää. Totta kai on mahdollista, että saisin aikaiseksi jotakin merkittävää, mutta se hylättäisiin siitä syystä, ettei minulla ole tutkintoa. Mutten silti odota, että niin käy.

Jos saisin aikaiseksi jotakin merkittävää, mutta se hylättäisiin tuollaisesta ad hominem -syystä, järkyttyisin sen sijaan että ajattelisin että minun olisi pitänyt opiskella. Järkyttyisin myös jos joutuisin menemään vankilaan rikoksesta, jota en ole tehnyt. Muutoskykyinen yhteiskunta ei ole paikka, jossa kaikki ihmiset odottavat, että heitä kohdellaan huonosti, elleivät he noudata perinteitä, joiden merkitystä he eivät ymmärrä. Ja me kaikki haluamme muutoskykyisen yhteiskunnan, vaikkei moni meistä ehkä halua olla yksi niistä, jotka sitä yrittävät muuttaa. Kaikki varmasti ymmärtävät, ettei yliopiston päärakennuksen valtaaminen ja oluen juominen siellä muuta juuri mitään, vaikka se onkin hauskaa. Ja ettei suurin osa yksittäisistä graduista merkitse juuri mitään muuta kuin kirjoittajalleen ja tämän lähipiirille. Tietenkään yksittäinen nerokaskaan saavutus ei merkitse "juuri mitään" siinä mielessä, että joku toinen nero olisi keksinyt sen myöhemmin joka tapauksessa, mutta se kuitenkin merkitsee enemmän kuin yksittäinen gradu, ja tähän kunnianhimoni sijoittuu.

Tieteellinen tai kulttuurinen aikaansaaminen ei ole ainoa tavoitteeni. Toinen tavoitteeni on esittää elämäni avulla mahdollisimman kokonaisvaltainen vetoomus sen puolesta, että akateemista järjestelmää muutettaisiin niin, että se soveltuisi paremmin minun kaltaisilleni ihmisille, joille tieto ja keksiminen ovat käytännössä itseisarvoja ja joita on hyvin vaikea motivoida työpaikan, statuksen tai rahan kaltaisilla asioilla. Heitä on maailmassa muitakin kuin minä, ja koen heistä koostuvan pienen vähemmistön viiteryhmäkseni, jonka elinoloja tahtoisin edistää. Uskon tällaisten ihmisten olevan parhaita luomaan, joten kyseessä on paitsi humanitaarinen, myös hyödyllinen tavoite.

Toinen tavoitteeni on siitä mielenkiintoinen, että voin edistää sitä edistämällä ensimmäistä tavoitettani niin, että tulen akateemisen tai kulttuurisen diskurssin piiriin ilman tutkintoa. Näin vahvistan käsitystä siitä, ettei tutkinto nykymuodossaan ole hirveän tarpeellinen. Siksi olisi tavallaan ideaali skenario, etten opiskelisi. Sellainen uskottavuusongelma tässä kyllä on, että jos aion toteuttaa sekä ensimmäisen että toisen tavoitteeni, joudun olemaan opiskelematta. Tällöin minua voidaan syyttää tekopyhyydestä -- siitä, että kitisen, etteivät hommat suju, vaikka olen itse keinotekoisesti lisännyt ensimmäisen tavoitteen toteuttamisen vaikeutta kieltäytymällä opiskelemasta. Mutta tästäkään ei todellisuudessa ole kyse, sillä pääsykokeisiin lukeminen on minusta sen verran vastenmielistä puuhaa, etten ainakaan tällä hetkellä yksinkertaisesti pysty siihen. Kirjoitan mieluummin seuraavaa artikkeliani. Ymmärrän, että minun olisi kätevää olla nyt nöyrä, mutta en ole sellainen.

Mutta jos saan lapsia, heitä en yrittäisi kasvattaa sellaisiksi kuin minä. En aio teeskennellä heille mitään, mitä en ole, mutta en halua myöskään estää heitä kokemasta jotakin meriittiä itsessään arvokkaaksi siksi, että se on akateeminen. Ei välttämättä ole rankkaa olla tällainen kuin minä, mutta tällaiseksi vakiintumisen prosessin olen kokenut rankaksi, enkä halua tuoda maailmaan lisää sellaisia tyyppejä, jotka liminaalivaiheessa haaveilevat koulusurman tekemisestä.

En kuitenkaan vielä luovuta opiskelun suhteen kokonaan, eikä täydellistä luovuttamista tule ehkä koskaan tapahtumaan. Voin ainakin käyttää pääsykoekirjaa jonkinlaisena motivaattorina muihin asioihin. Jos ajattelen, että minun pitäisi lukea pääsykokeisiin, tuntuu hauskemmalta sen sijaan piirtää sarjakuvia. Niin olen viime aikoina tehnytkin.



---



26.1.2010 ti

Tärkeämpää kuin unelmoida on ihmetellä.



---



24.1.2010 su

Kuvataide pylly akatemia huora homo?

Ei.

Kuvataide kiva huora akatemia kukkaset.

Ei.

Kuvataide ilo tylsä plääh akatemia rukkaset.

Ei.

Kuvataide moi olen Tuukka akatemia jou

Ei, ehkä.

Kuvataide olen kuva Tuukka akatemia oon paras imekää munaa!

Ei.

Kuvataide saatana vittu perkele huo

Ei ei ei.

Joo mut vois sitä silti hakea kuvataideakatemiaan? Mutta ei siellä ole sarjakuvanpiirtämislinjaa. Jaksanko hirveästi maalata. No kai siellä jotain voi tehdä. Kai ne harkkatyöt saa kumminkin joten kuten tehtyä kun tekee vaan jonkin paskaidean mikä päässä velloo, kun on pakko. Jippi jai.

Ei pitäisi miettiä tämmöisiä asioita, kun on junassa ja on tylsää ja unirytmin sekavuuden aiheuttama vitutus. :)

...

No ainakin nyt sitten hihittelen väsyneenä sen sijaan että vituttais.



---



21.1.2010 to

Facebookissa kiertää tällainen meemi, että ihmiset laittavat statuksekseen seuraavan:

Toivomus vuodelle 2010 olisi, että ihmiset ymmärtäisivät, ettei Downin syndrooma ole sairaus. Ihmiset joilla on Downin syndrooma eivät etsi lääkehoitoa, vaan he haluavat että heidät hyväksytään. 93% eivät halua kopioida tätä ja laittaa omalle seinällensä statukseksi. HALUATKO SINÄ olla yksi niistä 7%:sta, joka sen tekee ja pitää statusta tunnin?

Yhteiskunnassa tilanne kuitenkin on sellainen, että ihmisille myönnetään työkyvyttömyyseläkkeitä Downin syndroomasta aiheutuneen vakavan älyllisen kehitysvammaisuuden takia. Jos päätettäisiin, että nämä ihmiset ovat terveitä, heidän eläkkeensä tulisi lakkauttaa. Tätä meemin luoja tuskin tavoittelee. Sekin on varmaa, että Downin syndroomasta johtuviin sydänvaivoihin, refluksitautiin, korvatulehduksiin, uniapneaan ja kilpirauhasen toimintahäiriöihin kaivataan hoitoa, ja myös lääkkeitä.

On ylilyönti väittää, ettei Downin syndrooma ole sairaus. Olisi parempi vain sanoa, että Downin syndrooman omaavat ihmiset toivovat, että heitä arvostetaan. Kyllä minä voin arvostaa sairasta ihmistä.



---



20.1.2010 ke (2)

Jatkoa edelliselle. Ihmissuhteistaan bloggaava Tarvo kirjoittaa:

Tosin oon ajatellut, että tuolla nettideitissä ehkä haluan olla anonyyminä jonkun aikaa, mutta jos lähetän kuvan jollekin siellä, niin tiedän millaisen.

Ja hieman myöhemmin:

Ja nettideiteistä vielä: Ei, mulla ei ole kuvaa enää siellä, mutta kehtaan törkeesti pyytää niiltä sitä, toki suostun omani antamaan jos pyydetään vaihtaan kuvia.

Oman kuvan lähettämättä jättämiseen sillä ajatuksella, että vastaanottaja voi toki itse pyytää kuvaa, ei sinänsä sisälly mitään kohtuutonta vaatimusta vastaanottajaa kohtaan. Nyt on digiaika, ja kuvanvaihtoa voi toden totta pyytää varsin vaivattomasti. Ongelma vain on siinä, että nyt olet deittailemassa, ja menestyksekkääseen deittailuun ei riitä se, että onnistut olemaan esittämättä naiselle kohtuutonta vaatimusta. Sinun pitää jotenkin erottua joukosta positiivisesti, ja jos romanttisesta valinnasta on kyse, sinun on helvetin vaikea erottua joukosta positiivisesti, kun nainen saa myös kuvallisia vastauksia, eikä hän juuri koskaan viitsi niihinkään kaikkiin vastata.

Sosiaaliset suhteet perustuvat paitsi tietynlaiseen vastavuoroisuuteen, myös siihen, että sinussa on tarpeeksi herrasmiestä tajuamaan itsekin tämän vastavuoroisuuden arvo sen sijaan että odottaisit, että nainen sanelee sinulle täsmälleen millainen sinun pitäisi olla, ja sitten vaan yrität lopun ikäsi seurata noita ohjeita, vaikket niiden taustalla olevia tavoitteita ymmärräkään. Jos et osaa ajatella itse, on aivan varmaa että joudut usein tilanteeseen, jossa nainen ei ehdi tai voi antaa sinulle kipeästi tarvitsemiasi neuvoja siitä, mikä on toimivaa sosiaalista käytöstä ja mikä ei, ja jos heti kättelyssä annat ymmärtää, ettet tällaisia asioita tajua, ei nainen sinulle luultavasti vastaa. Onneksi ratkaisu on yksinkertainen: laita kuva mukisematta mukaan.



---



20.1.2010 ke

Jatkoa edelliselle. Toisin sanoen, keskustelua Tarvon, 24-vuotiaan seksiä ja ihmissuhteita kaipaavan neitsyen, kanssa. Tarvon repliikit poimittu Tarvon blogin kommenteista.

Olen minä kyllä kiinnostunut siitä persoonallisuudestakin kovin kyllä, preferoin esimerkiksi kasvissyöjiä ja muutenkin sellaisia kiltin, empaattisen ja sympaattisen oloisia naisia. Ja jos nainen polttaa tupakkaa, niin se on aika turn-off kanssa.

Kasvissyönti ja tupakointi eivät ole persoonallisuuden piirteitä. "Kiltin, empaattisen ja sympaattisen oloinen" kuulostaa hyvältä, jos siitä ottaa pois sanan "oloinen". On myös mahdollista, ettet tiedä vielä, mitä haluat. Jos haluat tarkemmin tietää, mitä "persoonallisuudella" tarkoitetaan, tee vaikka Facebookin My Personality -sovelluksen persoonallisuustesti. Se mittaa liukuvasti viittä ominaisuutta persoonallisuudessasi. Tutkimusten mukaan romanttiset suhteet onnistuvat parhaiten sellaisten kumppanien välillä, joiden avoimuus, tunnollisuus ja miellyttävyys (openness, conscientousness, agreeableness) ovat osapuilleen samat.

Lue vaikka mun kesän sosiaalielämäkatsauksesta, miten mä hengasin mun melkein tyttöystävän kaa varmaan jotain kolme-neljä kertaa enkä uskaltanut koittaa ees saada suukkoa tai ottaa standingiä selville. Ja sit kun selvitin siltä, että ei halunnut mun kaa seksiä, niin olin silti vielä hyvä kaveri sen kanssa.

3--4 kertaa ei ole paljon. Yleensä ei ole mitään ulkoista syytä olla pitämättä ovea auki rajattoman pitkään. Jos se tuntuu hankalalta, koita kuitenkin pitää ovea auki aina vähän kauemmin kuin pidit viime kerralla. Et halua ekan kahden viikon jälkeen saada otsaasi leimaa "vain kaveri", koska siitä on hieman hankalaa päästä eroon, vaikka sekin on mahdollista.

Jos nainen pitää sinusta, hän hengaa kanssasi riippumatta siitä, onko standing selvillä. Standingin selvittäminen on siis, ainakin minun mielestäni ja sinun toimintahistoriassasi, jonkinlaista neuroottista toimintaa, jonka kuvittelet auttavan sinua itseäsi ja vain sinua itseäsi, vaikkei se todellisuudessa tee edes sitä. Ja kun tajuat tämän, et enää edes halua selvittää standingiä niin kovasti kuin aiemmin halusit.

Toi fleshlight kuulostaa siltä, että ei sillä harjoittelu poista ollenkaan niitä ongelmia mitä mulla on itsevarmuuden kanssa. Kun mun ongelma on enemmänkin henkinen ja sosiaalinen kuin fyysinen.

Fleshlight olisi saattanut opettaa sinulle leikkisämmän suhteen seksiin. Mutta jos ei, niin ei -- ilmeisesti prostituoitu on sinusta niin oleellisesti parempi, että olet valmis maksamaan kalliimman hinnan ja tyytymään yhteen käyttökertaan.

Jos haluat haleja, tee itsellesi hugbox. Otat sohvatyynyn, kasaat sen päälle painavia kirjoja, menet sänkyyn makaamaan ja laitat tyynyn päällesi. Hugbox on tutkitusti tehokas hoitomuoto ihmisten rauhoittamiseen. Mutta ole varovainen sen suhteen, kenelle kerrot tekeväsi noin.

Nyt olen tehnyt niin, että olen lähettänyt avausviesteinä sellaisille kiinnostavan oloisille profiileille viestin, missä kerron että ovat kiinnostavia ja pyydän kuvaa ja jos sitä ei tule, niin juttu jää siihen. Tähän mennessä ei ole tullut kuvaa keltään.

Tämä on taas yksi syy siihen, miksi olen sitä mieltä, ettet oikeasti ole kovin kiinnostunut naisen persoonallisuudesta. Melkein saa sellaisen vaikutelman, että saat suuremmat kicksit pelimiehen leikkimisestä ja blogissa avautumisesta kuin ikinä saisit naisen saamisesta. On myös mahdollista, että henkinen ikäsi on sitä luokkaa, että kannattaisi suuntautua lukiolaistyttöihin.

Ei tarvitse olla noin hätäinen. Toisinaan hyvännäköinen nainen ei halua lähettää kuvaansa, sillä hän tietää, että sen jälkeen olisit varmasti kiinnostunut, eikä hän halua olla pelkkä kaunis nukke vaan henkisenä olentonakin jotenkin tärkeä. Jos vaikka viikonkin viestittelet naisen kanssa, ja lopulta käy ilmi, että hän on sen näköinen, ettei kelpaa, niin mitä sitten? Jos tuossa vaiheessa koet kirvelevää pettymystä, olet ottanut homman liian vakavasti. Siinä tapauksessa suositukseni on, että jatkat samaa rataa ja otat uudestaan ja uudestaan riskin siitä, että koet tämän kirvelevän pettymyksen. Kyllä siihen parin kerran jälkeen ainakin turtuu, ja jotain hyvää voi aina tapahtua.

Samalla tavalla kuin sinulla on sääntö, että jos ekan viestin jälkeen ei lähetä kuvaa, niin skippaat moisen turhan kuvattoman ämmän, voi turhalla kuvattomalla ämmällä olla sääntö, että vain ääliöt ryhtyvät heti ekassa viestissä mouruamaan kuvaa. Et saavuta jämptiyttä, tehokkuutta tai mitään muutakaan noudattamalla säntillisesti sääntöä, jossa ei ole pointtia. Joskus saattaa käydä niin, että saa naista jonkin yksinkertaisen tempun avulla, mutta tuo ei ole mikään temppu, vaan mahdollisuuksien hukkaan heittämistä ja jopa huonoa käytöstä. Epätoivoa ei pidä näyttää, mutta jos mies ryhtyy suoranaisesti leikkimään vaikeaa, se napsahtaa useinkin omille näpeille. Oikeassa maailmassa on miehiä, jotka saavat pillua vaikuttamalla helpoilta ja ystävällisiltä, leikkikaverin omaisilta otuksilta.

Semmoistakin tekee mieli nyt kysyä, että kai annoit heille oman kuvasi ennen kuin ruinasit heiltä kuvaa? Ja kai sinulla on hyvä kuva itsestäsi? Hyvässä kuvassa näytät harmittomalta ja siistiltä mutta et tippaakaan tyytymättömältä, ja kuva tuntuu itsestäsi siltä, että se kuvaa sinua. Kätevä tapa saada omalle naamalleen oikeanlainen ilme on seuraava. Ensiksi, selaa deittisivua tai IRC-Galleriaa ja etsi kuvia kauniista naisista, jotka näyttävät oikeasti ihastuttavilta ja onnellisilta, niin että kuva jotenkin sykähdyttää sinua. Toiseksi, katso tätä kuvaa ihaillen mutta yrittämättä väen vängällä ilmaista ihailua, ja ota samalla itsestäsi valokuva. Tällä tavalla saat naamallesi skarpin ja humaanin ilmeen, ja nainen, joka lukee profiiliasi, saa sellaisen vaikutelman, että voisit katsoa häntä samalla tavalla. Tietenkään sinun ei tarvitse oikeasti yrittää tehdä niin, ja tuota ilmettä onkin kovin vaikea feikata. Mutta käyttääkseni inhottavaa, niljakasta pelimiesretoriikkaa, tällä tavalla käännät naisen luontaisen kyvyn havaita, onko mies hänestä kiinnostunut, omaksi eduksesi.

Ja joo, naisilla on tuollainen kyky, ja sen olemassaolosta on tieteellistä todistusaineistoa. Tai sitten miehiä vain on helpompi lukea, ja kyse onkin itse asiassa miesten läpinäkyvyydestä. Tutkimus, jolla asiaa testattiin, muistaakseni oletti kuitenkin heteroseksuaalisuuden normiksi, joten tätä kysymystä ei sitten enää tullutkaan selvitettyä.

Edellä mainitun tempun lisäksi hyvän kuvan aikaansaamista voi helpottaa se, että kuvia otetaan tarpeeksi, etkä ota niitä itse, vaan sen tekee joku kaveri. Ehkä Kaide tai joku kaveritytöistäsi. Kaverin voi olla hyvä myös valkata kuva. Kun ihmiset valitsevat omasta mielestään edustavia kuvia itsestään, he eivät aina osaa arvioida oikein, millainen kuva deittailumielessä on vetoava.

Ota myös huomioon, että kuka tahansa määly voi kirjoittaa naiselle, että tämä on kiinnostava. Sinun tulisi selittää uskottavasti, miksi nainen on kiinnostava. Nainen ei ole kiinnostunut olemaan kiinnostava, vaan nainen haluaa, että sinä olet kiinnostava. Kommentoi. Esitä kysymys. Jos haluat nimenomaan fiksun naisen, kohtuuden rajoissa pysyvä väitteleminen on ok. Jos taas haluat kiltin ja mukavan naisen, lienee parempi hakea konsensusta ja keskustella kivoista asioista. Viehe saaliin mukaan.

Lopuksi pakollinen "sisäistä tämä asia kaaliisi" -jurnutus. Jotta saisit, mitä haluat, jomman kumman on pakko tehdä aloite fyysiseen kontaktiin. On mahdollista epäsuorasti pyytää naista tekemään fyysinen aloite. Jos nainen istuu sohvan päässä, voit mennä istumaan sohvan toiseen päähän ja jutella hetken. Sitten käyt vessassa, mutta palatessasi tuletkin istumaan hänen viereensä. Jos nainen on sinusta kiinnostunut, hän saattaa tajuta vihjeen, ja jos hän on myös aloitteellinen, hän saattaa toimia sen mukaan. Perinteisesti se on kuitenkin mies, jolta fyysistä aloitetta odotetaan.

Kelvollinen tapa tutkia, onko nainen kiinnostunut, on koskettaa häntä muka vahingossa, esimerksi antamalle hänelle jonkin esineen, tai muka pyyhkimällä roskan hänen olkapäiltään. Jos nainen vetäytyy tai vaikuttaa torjuvalta, tiedät ettei kannata jatkaa, mutta et kuitenkaan menetä kasvojasi. Jos hän ei reagoi, se on hyvä. Jos taas ilmapiiri tuntuu jotenkin sähköistyvän, ja nainen esimerkiksi katsoo sinua, nielaisee tai muuta, se on vielä parempi. Kummassakin tapauksessa sinulla on syy olettaa, että hän pitää sinusta fyysisesti, ja voit nyt koskettaa häntä selkeässä hellimistarkoituksessa, esimerkiksi tukkaa silitellen tai muuta. Baarissa tai bileissä on niin paljon häiriöitä, ettei tämä toimi niin hyvin, mutta kahdestaan se toimii paremmin.

Silittely voi jatkua intiimialueille, kaikessa rauhassa, ja siitä seksiin asti. Jos nainen kuitenkin haluaa, että lopetat, hän saattaa pyytää sitä, tai vaikuttaa täysin passiiviselta ja poissaolevalta (älä sekoita tätä nautiskeluun), tai ohjata kätesi pois. Keinoja on monia. Tästä ei auta kauhistua, vaan on tehtävä, mitä nainen tahtoo. Seksiä saa sitten ehkä myöhemmin, ehkä tältä naiselta, ehkä joltakulta muulta.



---



19.1.2010 ti

Jatkoa edelliselle. "Tarvon" pitämä Suhde-, seksi- ja muu sosiaalielämäblogini, johon on valitettavan nimen vuoksi vaikea viitata ilman, että lukija luulisi blogin olevan viittaajan oma blogi, sisältää myös Tarvon valituksia siitä, että hänellä on jo "paljon" naispuolisia kavereita, jotka haluavat olla vain kavereita. En tiedä, mistä Tarvo tietää tuon. Ehkä se selitetään jossain päin blogia, mutta lopetin lukemisen lokakuun kohdalla ja siitä taaksepäin. Kommentteja luin vain satunnaisesti. Oli miten oli, minun ihmissuhteissani on harvoin määritelty, ollaanko naisen kanssa pelkkiä kavereita vai romanttisesti tai seksuaalisesti kiinnostuneita. Tämän tyypin ihmissuhteissa asia ilmeisesti on määritelty. Herää kysymys: miksi? Onko hän kärttänyt määritelmää? Se ei kannata. Jutut voivat mennä puihin sen takia että haluaa hätäisesti selvittää oman standinginsa. Totta kai jossain vaiheessa standingin selvittäminen on hyvinkin tarpeellista, mutta Tarvo ei siis näemmä ole koskaan päässyt niin pitkälle.

Sitaatteja:

Kun olimme kävelemässä Stammtischeja päin he juttelivat siitä että olipas kiva tyttö se malilaissuomalainen poliitikko. Kerroin sitten että hän on kuuluisia nuorpoliitikko ja valittiin ylioppilaskuntaan ja he sanoivat että mielellään äänestäisivät häntä, johon mielessäni ihmettelin, että miksi he tykkäävät hänestä noin, ehkä hän käytti huomaamattani NLP:tä.

Ei vittu. Vittujen pillu. Ei kaikki johdu NLP:stä. Perkele. Vaikka sinulla ehkä kävikin mielessä että tyyppi olisi käyttänyt NLP:tä, älä nyt hyvä ihminen sano niin, jos ainoa todisteesi asiasta on, että toiset pitivät hänestä.

Minua ihmetytti että miten he nyt eivät tykänneet tyypistä jonka ansiosta olen tutustunut pelimiesmaailmaan ja siihen kuinka saadaan ihmisiä pitämään itsestään. Kaidehan on vielä minuakin parempi pelimies, eli hänenhän kuuluisi saada ihmiset pitämään itsestään vieläkin taitavammin.

Väität siis olevasi hyvä pelimies, joskin neitsyt? Hyvät pelimiehet, jotka haluavat pillua, eivät ole neitsyitä. Jää siis epäselväksi, miksi sanoit näin. Mahdollinen ironia tai muu huumori ei ole ilmeistä. Hyvä itsetunto ihmisellä saa olla, mutta falskius on eri asia.

Kävelymatkalla pääsi myös sellainen ikävä onnettomuus sattumaan, että he kiinnostuivat puhumaan neitsyydestä, kun olin kertonut kuinka minuun oli tehnyt aikanaan vaikutus Kaiden neitsyydenmenetysikä. No he sitten sanoivat että nyt kaikki kertoo koska menettivät neitsyytensä. Ja en muista mitä ikiä sanoivat mutta jotenkin näin se meni: "19", "17", "18" ja sitten minun vuoroni. "Umm..." "Well... my goal is before 29" "No! Say exact age!" "Umm.. let's say that after 23" "And you are 24? Just say the age!" "I'm 23. Umm.. well... I..." "What are you saying? That you are virgin? It's okay" "yes" Vaikka kyllä minä tiesin että ei se voi olla okei. Varmaan pitävät mua nyt täysin luuserina tai jotain kun jouduin paljastamaan tuon. Ei tuo voi olla vaikuttamatta mun kunnioitukseeni ja arvostukseeni niiden silmissä. Kertoivat myös että ei pitäisi olla mikään iso juttu kertoa koska menetti neitsyytensä, se on ihan normaalia, että ihmiset harrastaa seksiä. Johon sitten vastasin, että niin, onhan se normaalia jos ihmiset harrastavat seksiä, mutta ei se enää jos eivät ole koskaan harrastaneet... Sitten yksi niistä alkoi kertoa jotain, että on ihan normaalia että on neitsyt, hänenkin veljensä on neitsyt vaikka seurustelee, koska ovat uskovaisia. Johon vastaisin että "Do think I'm religious!?" Jonka jälkeen tajusin mitä tuli sanottua ja sanoin tavallaan itselleni että nyt turpa kiinni! Antaa niiden luulla että oon uskonnollisuuden takia kieltäytynyt seksistä, se on parempi kuin se vaihtoehto että ajattelevat että oon täys luuseri naisten kanssa. Yksi niistä taisi sanoa, että joo-ehkä ja yksi sanoi että ei oikein usko.

Suosittelisin että olisit tuossa tilanteessa sanonut: "I'm still a virgin, and not very happy about it." Ja että olisit sanonut tuon äänensävyllä, josta ei ilmene mitään negatiivisia tunteita, vaan joka on asiallinen. Ilmaisee, että vaikka joskus murehdit neitsyyttäsi, et ole akuutisti murehtimassa sitä juuri tällä punaisella minuutilla. On vain kohteliasta olla kiinnittämättä muiden huomiota kauheasti omiin murheisiinsa, ja joo, sillä tavalla voi saada pilluakin jos muija ei tajua, että olet jokseenkin epätoivoinen. Neitsyydestä puhuminen saattoi olla jopa flirtin kaltaista, ja olisit voinut tehdä itsestäsi kiinnostavankin tapauksen tyyppinä, joka on neitsyt, vaikkei kukaan oikein tajua, miksi. Nyt sen sijaan kaikille taisi tulla aika lailla selväksi, miksi olet neitsyt. Mahdolliseen jatkokysymykseen: "Oh, why are you a virgin?" olisit voinut vastata neutraalilla äänensävyllä suurin piirtein mitä tahansa totuudenmukaista ja lyhyttä, mutta ei vieläkään mitään masentunutta tai naisia syyllistävää. "Bad luck, maybe." Tai sitten voit kertoa, että menetit kyrpäsi traagisessa ruohonleikkurionnettomuudessa ottaessasi aurinkoa. Lisätä tarvittaessa perään, että se oli läppä.

Missaat joka päivä monta tilaisuutta saada pillua. Yksi naula lisää arkkuun ei ole järkytyksen aihe. Pillun saaminen ei ole tärkeää, ja tiedät sen itsekin sinä päivänä kun saat todella huonoa seksiä ja pillukin näyttää, haisee ja maistuu sinusta epämiellyttävältä. Jos ihminen, johon olet rakastunut, torjuu sinut, se on tärkeää. Mutta sitä ei voi tapahtua useammin kuin pari kertaa vuodessa, koska ihmiset eivät rakastu joka päivä.

Seuraava sitaatti on kommenteissa käydystä keskustelusta, kuitenkin Tarvon kirjoittama:

Ahaa, eli siis tyttöjen kanssa voi olla koko illan vaikka olisi juuri tavannut? Mä kuvittelin, että se jotenkin ois niistä vaivaannuttavaa että joku tulee pitkäks aikaa niiden seuraan tietämättä miten siitä pääsis eroon. Niin siks saatan lähteä jonkun ajan päästä pois etten vaikuttais just siltä, että mulla ei oo ketään muuta jonka kanssa voisin hengailla ja vaikuttais tarvitsevalta. Mutta tosiaan jatkossa vois kehittää tätä niin, että voi hengailla niin pitkään kun tuntuu että tytöllä riittää halua ja kiinnostusta hengailla mun kanssa. Ja sitten kun tuntuu että tyttö vaivaantuu tai ei ole yhtä kiinnostunut mun seurasta enää niin sitten poistua.

Sinulla on täsmälleen sama oikeus baarissa olevaan tilaan kuin tytöllä, josta olet kiinnostunut... tai siis... en ole saanut sellaista kuvaa että ihastuisit tai rakastuisit kehenkään. Mutta olet ainakin kiinnostunut tyttöjen pilluista. Ja sinulla on sama oikeus baarissa olevaan tilaan kuin tytöllä, jolla on pillu, josta olet kiinnostunut. Ilmeisesti olet kiinnostunut myös tyttöjen vartaloista, esimerkiksi visuaalisesti tai siksi, että tämä vartalo pystyy halaamaan sinua. En ole havainnut, että olisit hirveän kiinnostunut heidän persoonallisuuksistaan? Enivei, voit istua pöydässä kuin tatti, jos siltä tuntuu. Ehkä baari on sellainen paikka, että joku kaveri saattaa hetkenä minä hyvänsä tupsahtaa paikalle. Ehkä sinua ei kiinnosta mikään baarissa oleva, mutta tavoitteesi on olla ikävystymättä kuoliaaksi. Ihmisillä on monia syitä hengata toistensa seurassa. Eikä keskivertotyttö ole sosiaalisesti niin avuton, ettei osaisi karistaa epätoivottua tyyppiä pois. Mitä pelkäät? Karistetuksi tulemisesta koituvaa kolhua itsetuntoon?

Rohkea rotan syö, ja ihmistä saa vituttaa paljonkin, kunhan se lähtee joskus poiskin. Ja kun et ilmeisesti ole ihastunut tai rakastunut kehenkään, vaan haluat vain jonkin tytön, niin se lähtee pois. Sellaiset tapaukset, joissa ihminen on ollut suhdeasioiden takia paskana tyyliin puoli vuotta tai kauemmin, eivät kokemukseni mukaan ole olleet satunnaisia kohtaamisia bileissä.

Tällaisen suositteleminen tuntuu vaaralliselta, mutta hmm. Itse olin joskus huomattavan ujo ja haluton näyttämään tarvitsevaisuuttani. Mutta pystyin sinänsä tekemään aika lailla mitä vain naisten kanssa, joista en välittänyt. En tiedä olisiko lievä sikailu jotakuta naista kohtaan, josta et ole oikeasti kovin kiinnostunut, teko, joka auttaisi sinua olemaan rohkeampi silloin, kun se on tarpeen. Jos se olisi juttu, jonka tekisit vain kerran. Kun sellainen ei kuitenkaan vaikuta olevan yhtään luonteenomaista toimintaa sinulle, niin ehkä se jotenkin terapioisi. Kaikella todennäköisyydellä suututat naisen tai ainakin vaivaannutat hänet, mutta älä välitä siitä. Tärkeintä on, ettet sikaillessasi vaikuta niin pelokkaalta, että naisen vaistomainen reaktio on vetää sinua avarilla ja häipyä. Ja että sen jälkeen, kun olet pahoittanut naisen mielen, lopetat sikailun ja olet jämäkkä, selität miksi teit niin ja pahoittelet, että se harmistutti hänet. Valitse nainen niin, ettei hän todennäköisesti tule puhumaan pahaa sinusta kenellekään, jolle sinun tarvitsee ylläpitää hyvää kuvaa. Tapaa häntä muutama kerta ennen sikailua, mutta älä selvitä, mikä teidän standing on. Olkaa kahdestaan jomman kumman kotona, mieluiten omassasi, kun sikailet. Jos nainen haluaa tavata uudestaan, älä tee rohkeita aloitteita häntä kohtaan muutamaan kertaan, ellei hän anna vahvoja indikaattoreita siitä, että hän toivoo sitä -- paitsi jos hän tykkäsi sikailustasi. Tämä on vain idea, joka hyppäsi päähäni, enkä ota mitään vastuuta siitä, jos yrität toteuttaa sen.

Mitä sitten tekisit sikaillessasi, tarkemmin? En tiedä. Ei se ole hirmu vaikeaa. Alat silitellä rintoja ja sanot että "Sulla on hyvät rinnat" sellaisella äänensävyllä, ettei asia sinua juuri kiinnosta. Kukin tallaa tavallaan.

Lisään nyt vielä sen verran että neitsyydestäni tahdon kyllä päästä, koska se haittaa myös muuta elämääni. Mutta en halua että tapaan yhtenä iltana jonkun tytön joka kiinnostaa ja sitten sähellän samana iltana ekan kertani niin pahasti, että annan itsestäni huonon kuvan ja tytölle huonon kokemuksen. Tarvitsen ehkä syvempää luottamusta siihen, että se on ihan okei vaikken heti osaisikaan, että jotkin muut asiat on tärkeämpiä minussa ja että saan opastusta tarvittaessa.

Siis onko sinulla nyt jotain häpeä- tai nirsousongelmaa, kun et saa aikaiseksi? Tämä on sinulle ilmeisesti tärkeä asia. Hanki Fleshlight ja kiinnitä se sillä tavalla että pystyt naimaan sitä lähetyssaarnaaja-asennossa niin kuin se olisi nainen. Kun hommat toimivat, tee ne uudestaan kortsun kanssa. Valinnaisella jatkokurssilla voi propata Fleshlightin vaikka niin, että nainen olisikin koira-asennossa. Sitten tiedät naimisesta about sen verran mitä ilman partneria ja kohtuuttoman kalliita investointeja on mahdollista tietää. Totta kai fiksu nainen on ymmärtäväinen, jos joku ei osaa ekalla kerralla hyvin, mutta itsekin voi tehdä jotain.

Minulla on ollut profilli eri nettideittipalveluissa monia vuosia, ensin toisissa sitten toisissa muissa. Yleensä niihin tulee ehkä 2-4 vastausta vuodessa, vaikka niiden täyttämiseen on panostettu ja niissä on kuvakin. Tosin nyt poistin kuvan joku päivä koska musta tulee sellanen pelimies etten tartte mitään nettideittipalveluita jossain vaiheessa enää.

Mutta asiaan, joskus keväällä tai kesällä ajattelin, että kun kerran kuulemma nettideittisivustoilla (korkean arvon/ulkonäön omaavat) naiset saa jotain 200 vastausta kuussa joista ehkä jotain 80% on seksivonkausviestejä, niin kai noi viestit sitten toimii, ei kai muut poitsut niitä muuten jaksais lähetellä noin paljoa. Niin, ajattelin, että kait munkin tarttee sit vihdoinkin koittaa tällaista seksivonkausviestilähestymistä, vaikka mun mielessäni sellaisia lähettelevät miehet on ihan idiootteja, jotka ei tajua mitään naisten kanssa kommunikoimisesta, ja ei ne saa toimia kun ne tuntuu niin tyhmiltä lähestymistavoilta. No lähetin sitten ensimmäiseksi ja viimeiseksi jääneen seksivonkausviestini jollekin tytölle, jolla oli kiva kuva. Viesti oli sellainen 13 pitkää kappaletta käsittävä viesti, jossa kerroin miksi lähetin sen viestin just hänelle ja mitä haluan ja miksi ehkä sekin saattais haluta seksiä mun kanssa. En ollut vielä tällöin kuullut pelimiesjutuista (joten tämä olisikin kuulunut siihen kevätkatsaukseen), niin jälkeenpäin ajateltuna se viesti osoitti tarvitsevuutta, koska se oli niin pitkä. No mutta odottelin sitten vastausta tältä tytöltä, mutta kuten arvata saattaa, eihän se tyttö koskaan vastannut, vaikka se tuntuikin mun tyyppiseltä, eikä se nimenomaan kieltänyt seksivonkausviestin lähettämistä profiilissaan.

Taaskaan et saa aikaiseksi. Naiset eivät kirjoita sinulle, yleensä. Sinä kirjoitat heille. Kolme kappaletta riittää. Maksimoi lähestyttyjen naisten määrä, älä yksittäisen lähestymisen pituutta. Ole kokeellinen, mutta älä mene suoraan asiaan ekassa viestissä, sillä yleensä ihmiset eivät sovi harrastavansa seksiä ennen kuin ovat tavanneet, eivätkä he sittenkään sovi harrastavansa seksiä, vaan vain harrastavat sitä. Sinulla ei ole mitään hävittävää, sillä netti säilyttää anonymiteettisi, ellet siitä itse luovu. Netti ei ole epätoivoisten paikka, vaan se on ihan hyvä paikka. Ainakaan se ei ole epätoivoisten paikka yhtään enempää kuin Pelimiehen opas on epätoivoisten kirja.

Jos haluat kauneimmat naiset, niitä on ehkä netissä vähemmän. Mutta en usko, että kauneimmat naiset ovat sinun tasoasi ennen kuin kehität pelimieskykysi paremmiksi. Ja ole rehellinen arvostelmissasi. Jos yhdessä vaiheessa puhut että sinusta tulee vielä niin kova pelimies ettet "tarvitse" nettiä, ja toisessa, että jos olet neitsyt vielä 25-vuotiaana, niin menet huoriin, niin se on kyllä kovin omituista. Oikeasti, netti on ihan ok, ja jos sinua jostakin syystä siellä vonkaaminen hävettää, ei kukaan muu kuitenkaan tule tietämään, että teet sitä -- ainakaan ennen kuin onnistut.

Kai vastasit niille 2--4:lle naiselle vuodessa, jotka vastaavat ilmoituksiisi? Edes jotain?



---



18.1.2010 ma

Tyttöystävä linkkasi minulle tämmösen verkkojulkaisun nimeltä Suhde-, seksi- ja muu sosiaalielämäblogini. Bloggaaja on 24-vuotias neitsyt, joka yrittää päästä neitsyydestään pelimiesoppien avulla. Blogissa kerrotaan mm. sellaisia asioita, kuinka joku tyttö koski bloggaajan jalkaa puolen sekunnin ajan kädellään, ja kuinka kravatti kiinnittää naisten huomion. Kirjoitustyyli on luetteleva ja systemaattinen. Bloggaajalla ei mielestäni tunnu menevän hirmu hyvin, vaikkei hän vaikutakaan kärsivän mistään mielenterveyden häiriöstä.

Mitä sanoisin tuollaiselle tyypille? Hmm. Kravattipohdinnoista tulee mieleen, kun kerran kävin kaupassa pukeutuneena metroihin, auki olevaan mustaan takkiin ja valkoiseen paitaan, jossa oli aavistuksen verran glitteriä painatuksessa. Tukka minulla oli lyhyellä ponnarilla, mikä näytti söpöltä. Toisaalta näytin myös aggressiiviselta maihareissani ja määrätietoisessa kävelytyylissäni. Ruokakaupassa joku musta, sivistyneen näköinen muija tuntui jotenkin virnuilevan aidosti kiinnostuneen oloisena. Yritti olla katsomatta mutta katseli kuitenkin. Hän tuntui saavan kicksit siitä, ettei hän saa selvää, olenko joku omituinen skinhead vai teenkö skinheadiudesta pilkkaa. Se oli minusta hauskaa ja tavallaan buustasi itsetuntoani.

No, sitten toinen juttu. Jos olet aina skorettamassa pildeä, ei kukaan nainen voi tehdä sinun kanssasi mitään yhdessä. Ei ainakaan kovin pitkään, ennen kuin olet tunkemassa sen pöksyihin. Ja se taas on harmi juttu, jos nainen oikeasti halusi tehdä sitä asiaa, jota olitte tekemässä.

Runkkaamisessa oli minulle ihan tarpeeksi seksiä vielä lukioaikoina. Minun kanssani saattoi tehdä asioita ja vain jutella. Tästä oli minulle mittaamattomasti hyötyä. Kun en yrittänyt syödä ekaa simpukkaa, jonka saamiselle oli pienetkin tsäänssit, simpukoita, joiden saamiselle voisi olla tsäänssejä, tulikin paljon. Olin hauskaa seuraa, joka jätti ihmisille enimmäkseen mukavia muistoja. Olin moraalisesti puhdas. Jos juttelin liian pitkään liian innokkaasti jonkin kaverin tyttöystävän kanssa, ja kaveri tuli tästä mustasukkaiseksi, sain lopulta häneltä anteeksi, vaikken koskaan pyytänyt anteeksi, kun tyyppi tajusi, etten ollut skorettamassa vaan pitämässä hauskaa.

Eikä ole häpeä jos saa naisesta pelkän ystävän. Se voi olla helvetin hyvä juttu, varsinkin tuon bloggaajan kaltaiselle tyypille. Minullekin kävi niin. No, tuloksena istuin kahdestaan usein baarissa tämän muijan kanssa, ja meillä oli hauskaa. Viereisissä pöydissä olevat tyypit luulivat aina, että olimme treffeillä. Joku muija katseli ystävääni mustasukkaisen vittuuntuneen oloisena -- ilmeisesti se johtui minusta. Jossain vaiheessa puhuin hänelle jostain epämachommasta aiheesta, en muista enää mistä, ja joku pulsu örisi minulle: "Se on hankala homma jos on lyhyt pippeli!" Vastasin: "Niin, niinhän se varmaan on", käänsin katseeni pois ja jatkoin juttua, ja pulsu oli hiljaa. Yhdessä vaiheessa puhuimme Linux-distroista. Jotkut nörtit viereisestä pöydästä naureskelivat: "Ei vittu, toi on ihan paras aihe mistä keskustella treffeillä. Propsit teille!" Nörtit ovat ihan parhaita. Eivät ole vittumaisia.

Jos sinä löytäisit tuollaisen muijan, jolta et voi saada pildeä, mutta jonka kanssa sinulla on pimeen hauskaa muuten, sinua vituttaisi ihan saatanasti. Minuakin vitutti. Olin ihastunut tai rakastunut häneen silloin. Mutta se meni ohi. Ja siinä ohessa ehdin tottua asioihin. Olin tottunut naisseuraan, olin tottunut nukkumaan naisen vieressä, olin tottunut olemaan vaateostoksilla, olin tottunut siihen että minulle flirttaillaan ilman, että se tarkoittaa mitään sen suurempaa. Kullanarvoista henkistä pääomaa, kuule.

Pelimiesopit eivät toimi, ellet ole niin välinpitämätön että unohdat välillä soveltaa niitä, ja olet vain se ei-pelimies, joka oikeasti olet.



---



17.1.2010 su

Eilen piirsin sarjakuvaa kuivumassa olevalla tussilla, joka on ostettu 90-luvulla. Se on hieno tussi. Se on musta ja siinä on ikkuna, korkissa, josta näkee tussin kärjen. Toki se saisi olla metallirunkoinen ja kromattu. Ehkä platinoitua titaania. Timanttien kanssa. Vittu, oispa mulla ihan vitusti rahaa. Huomaan myös hälyyttävästi, etten ole tällä hetkellä euforinen. Eilen taisin silti olla, joten se on ok.



---



13.1.2010 ke

Silmät ottaa nyt jo vähän iisimmin, mutta kyllä niihin vielä vähän sattuu. Minulla olisi noin 100 asiaa, joita murehtia, mutta enpä taida jaksaa. Oon liia wäsy.

Olen piirtänyt vähän sarjakuvia. Se on hauskaa. Olen jotain korttejakin piirrellyt. Ihmisille.

Joskus mietin, että mikä minun yhteiskunnallinen roolini on. Mikä toiminimi minulle kuuluisi antaa? En ole taiteilija, koska olen liian paljon jotain muuta kuin taiteilija. En ole filosofi, tai ainakaan minun ei ole järkevää esiintyä filosofina, ennen kuin minut on sellaiseksi tunnustettu. Vai onko näin? Voisiko olla itsensä toteuttava ennuste, että jos ryhdyn väittämään itseäni filosofiksi, ihmiset alkavat kohdella minua sellaisena? Tuskin. Saisin vain hurupallon maineen. En sitä paitsi tiedä, mitä se olisi, että ihmiset kohtelisivat minua kuin filosofia. Tuskin se tarkoittaisi mitään. Tai ehkä ihmiset lähtisivät pois ja etsisivät sellaista juttuseuraa, joka ei ole vitun vaikeaselkoista. Tai ainakaan vaikuttaisi vaikeaselkoiselta. Olen nimittäin huomannut että filosofiasta puhuminen on suurimmassa osassa tapauksia vikatikki rennossa sosiaalisessa settingissä. Propsit niille hetkille, jolloin se ei ollut.

Enemmän samaistan itseni jonkinlaiseen shamaaniin tai velhoon. Noitaan. En nyt tarkoita ehkä hienointa asiaa, jota noilla sanoilla voi kuvata. Mutta en kaikkein happopäisintä ja hömpähtävintäkään. En löydä identiteettiä sanasta "taiteilija". Taiteilijat nyt voivat olla mitä tahansa urpoja, eikä taiteilijan tarvitse elää taidettaan. Toki on myös olemassa sana "elämäntaiteilija", mutta sehän tarkoittaa juoppoa. Mikään tieteellinen ihminen en myöskään ole, ennen kuin minulla on jotain statusta. Mutta shamaanin yksilöllisyys ja instituutiokriittisyys on siisti juttu.

Institutionalisoitu uskonto ja shamanismi vastustavat toisiaan. Tämän toteaa Pirsig Lilassa, ja Raamattukin sanoo: "Velhonaisen älä salli elää" (2. Moos. 22:17). Tietysti voi sitten kysyä, onko kristillisesti ok olla miespuolinen velho. Toiseksi, shamaani ei kai perinteisen käsityksen mukaan ammenna taikavoimiaan yksin itsestään, vaan toimii pikemminkin jonkin maagisen voiman välikappaleena. Tämä on lohdullinen käsitys ja yksi niistä harvoista työkaluista narsismin torjumiseen, joita luovalla ihmisellä on. Käsityksen voiman tunnustaa myös kirjoittaja Elizabeth Gilbert tässä videossa, jonka tyttöystävä linkkasi minulle taannoin. Videon sanoma on, että ei ole neroja, on vain neroutta.

Joo, olen siis shamaani. Se siitä sitten, että minä en olisi hurupallo. Kaikkea sitä kannattaakin ryhtyä päässään miettimään. Voin myös sanoa tuntevani yhden voimakkaan shamaanin. Ehkä useampiakin.



---



12.1.2010 ti

Vittu kun sattuu! Jostakin syystä kipu masentaa ihmistä. Pahoinvointi, esimerkiksi oksennustaudissa, on erilaista. Se voi olla invalidisoivan pahaa mutta VITTU masentaa sekin. Sekin masentaa! Kaikki negatiivinen paska masentaa! HALUAN OLLA EUFORINEN JUMALAUTA NYT. Ja jos se ei luonnistu niin suosittelen Jumalalle itsemurhaa! VITTU ETTEKÖ SAATANA TAJUA, ETTÄ TÄMÄ, SIIS MINÄ, ON TÄRKEÄÄ. Tai siis no, en nyt halua olla vammainen, joka suu vaahdossa penää oikeuksiaan, mutta parannuttuaan on roturealisti, joka sanoo että nappi ottaan tommosille, joilla on silmätulehdus. MUTTA EN MINÄ ITSEÄNIKÄÄN AIO AMPUA, SAATANA, SE ON JOKO MINÄ TAI JUMALA JA NYT JUMALA SAA LUVAN LÄHTEÄ! VITTU!

Paska ukko koko jätkä. Siitä on kuulkaa alle vuosi kun minä viimeksi rukoilin. Yritän vieläkin. Annan jäbälle vieläkin mahdollisuuksia. Mutta se ei ikinä vastaa rukouksiin! Ja mä en lähde sellaiseen että jossain tolla korkeuksissa on taikajäbä Jumala, joka ei suostu puhumaan just mun kanssa vaikka muiden kanssa puhuukin.

Ja nykyinen onnellisuuteni ja tyttöystävä ja semmoiset jutut ei liene peräisin Jumalalta, koska niitä en ikinä Jumalalta pyytänyt. Niitä pyysin tähdenlennolta Malminkartanossa ehkä vuonna 2005. Ja ne vittu sain! Että tähdet vaan lentelee kun Jumala koisii, paska ukko, oisit jeesannut mua joskus niin en vihais sua näin. Ja Neitsyt Mariakin on ihan floppi kun kukaan ei loppujen lopuksikaan korkannut sitä. Paitsi Jesse itse pienellä vauvanpäällään, mutta väärästä suunnasta tuli. Eipä siinä muuten mitään vikaa ois ollut, sehän on kyrpä koko jätkä. Sillä minun arvomaailmassani kyrpää laitetaan pilluun ja nappi ottaan semmosille jotka ei laita kyrpää pilluun, tai perseeseen, paitsi jos ne ei saa. Siis jos ei saa mitä panna, tai ei saa erektiota. Tai jos ne on vittu askeetikkoja! Sillon ne on liian cooleja etsiäkseen mitään pantavaa. Mäkin olin sellainen joskus. Propsit siitä mulle! Oon niin kova jätkä että otan nyt vähän kalanmaksaöljyä.

Ja sain muuten tänä jouluna puurosta mantelin että HAISTAKAA VITTU KOKO MAAILMA, meikällä on kohta moottoripyörä tai telepatia tai parempaa! EHKÄ IHAN VITUSTI KOKAIINIA.



---



10.1.2010 su (2)

Olen miettinyt, näkeekö nukkuvan ihmisen kasvoista, kuinka onnellinen hän on.



---



10.1.2010 su

No nyt sain tropit. Silmiin ei enää satu ihan vitusti. Toivottavasti ei satukaan enää.



---



8.1.2010 pe

Nyt kyllä vituttaa. En voi lukea pääsykokeisiin, koska silmiä kirvelee aina jos istun alas lukemaan. Silmälasit eivät auta mitään, eivätkä silmätipat. Lopetin filosofian kirjoittamisen ehkä tämän takia. Aiemmin sanoin, että taustalla oli ihmissuhdepettymys, mutta en tiedä onko se totta. Ehkä motivaationi syöpyi siihen että aina kun istui alas lukemaan, sattui ihan saatanasti silmiin. Pitää nyt mennä huomenna lääkäriin. Julkisella lääkärillä joutuu käymään varmaan monta kertaa että mitään apua tulee, mutta ei tämä nyt näin toimi. Nytkin sattuu saatanasti silmiin ja vitutus on sen mukainen.



---



7.1.2010 to (2)

Myöhästeleminen on hiton outoa puuhaa! Joskus saan hillittömän energianpuuskan juuri silloin kun pitäisi olla jossain, ja juuri siksi että pitäisi olla jossain muualla kuin silloin olen. Ja sitten on pakko kirjoittaa blogia tai piirtää tai mitäkaikkea. Mikä tässäkin sitten on moraalista? Tehdä palvelus odottavalle ihmiselle ja olla odotuttamatta häntä, vai tarttua tilaisuuteen saada aikaiseksi jotain luovaa? Kertokaa joku se minulle, jos sen tiedätte. Yleensä valitsen luovan jutun. Myöhästyn jonkin verran, mutta en tuhottomasti. Joskus olen kyllä joutunut skippaamaan isompia tapahtumia, mutta tämä on johtunut yllättävistä ihmissuhdekäänteistä seuraavasta hedonismin kaipuusta, eikä luovuudesta. Ja kaipuu on sitten saman tien täytettykin. Tällöin ei auta jäädä murehtimaan, sillä sehän olisi lose-lose jos kohtelisi muita tylysti tekemällä oharit, eikä sitten edes nauttisi siitä. Ehkä tää on mun tapa kostaa maailmalle. Olla myöhässä. Liian usein.



---



7.1.2010 to

Toivon että minusta tulee ilkeämpi ja dominantimpi ihminen. Neuroottisuuteni siitä, onko toimintani moraalista, on lakannut olemasta neuroottisuutta ja muodostunut elimelliseksi osaksi persoonallisuuttani. En enää ole suuressa vaarassa tehdä jotain järkyttävän typerää tai moraalitonta vain siksi, että satun ottamaan rennosti.

Ilkeys ei toki ole jotakin, jonka haluan läpitunkevan minut. Ilkeys on kaukana pahuudesta, ja voi olla hyväkin asia. Ehkä oikeampi sana olisikin itsevarma. Hassua, mitähän tämä kertoo minusta. Että rinnastan ilkeyden ja itsevarmuuden.

Epäilemättä pystyn jossakin määrin kehittymään itsevarmemmaksi. Silloin, kun en ollut itsevarma, kyse oli enemmänkin omasta valinnastani kuin siitä, että olisin heikko. Minusta oli moraalista olla itsekriittinen ja syleillä tuskaa sikäli kuin sitä tulee vastaan. Yrittää ottaa tuskasta opikseen. Mutta ehkä luovuuden kukkani on kukkinut, ja nyt on aika ottaa oksat pois.

Enkä sanoisi, että luovuuden kukkani olisi edes kukkinut. Ehkä suurimman henkilökohtaisen muutoksen aika elämässäni on kuitenkin seuraavan muutaman vuoden sisällä ohi. Senkin jälkeen voin olla luova siinä mielessä, että saan luovia tuotoksia aikaiseksi, mutta en tule enää muuttumaan niin paljoa kuin ennen. En tule enää hakemaan kokonaan uusia suuntia.

Käytännön tasolla, haluan opetella komentelemaan muita ja määrittelemään heitä heidän puolestaan, paitsi blogissa, myös tosielämässä. Olen kyllästynyt siihen, että ihmiset hyväksikäyttävät ja satuttavat minua siksi, että olen heille kohtelias. Totta kai tämä kaikki pitää tehdä hyvässä hengessä, naamioiden sen vitsiksi ja onnellisuudeksi niin pitkälle, että se lopulta jopa on sitä, mutta selviytyminen ja pahuuden tuhoaminen, nämä haudanvakavat asiat, ovat todelliset motiivini.

Pelkkä päättelykyky ei riitä edes väittelyssä pärjäämiseen. Katsokaa tätä. Rachel Maddown suoritus on ihailtava. On selvää, että hänellä on vastassaan käsittämätön idiootti, joka kuitenkin sattuu olemaan itsevarma. Mutta hän ei tyydy toteamaan tyypin idioottimaisuutta, vaan lyö tätä kasvoille varsin sosiaalisesti älykkäällä tavalla. Kaikki näkevät, että jätkä hävisi, mutta lopussa hän vain hymyilee iloisesti ilmoittaen kokevansa, että häntä kohdeltiin reilusti.

Ihmiset ovat kusipäitä, ei heiltä voi odottaa päättely- tai yhteistyökykyjä. Heidän on livautettava ja juoniteltava paremmiksi ihmisiksi, vaikka he itsepintaisesti vastustavat muutosta kuin lapsi, joka yrittää pukea toppahousuja päälle, vaikka kengät ovat jo jalassa. Tai sitten heille on vain näytettävä heidän paikkansa. Tunnen epävarmuutta itselleni asettamani tehtävän edessä, mutta jotain on tehtävä. En voi jäädä tähänkään tilanteeseen.

Loppujen lopuksi kaikilla on hauskempaa, kun fiksut ihmiset ryhtyvät määräilemään tyhmiä! Jippi jai. Tai, oikeastaan piti sanomani, että terve itsevarmuus lisää ihmisen miellyttävyyttä. Liika defensiivisyys johtaa siihen, ettei kukaan ota vastuuta mistään, eikä mitään voida koordinoida, eikä mitään saada aikaan. Toivottavasti onnistun tässä nyt saamaan aikaiseksi jotain muutakin kuin turpaan itselleni. Ai niin, tuommoista ei saa spekuloida, eikä edes itse itselleen ajatella, jos haluaa olla itsevarma. Paitsi jos turpaan saamisen riski on tosi akuutti. Nyt se ei sitä vielä ole.



---



5.1.2010 ti

Joskus harrastin masentuneisuutta.

Ja "harrastaa" on tässä täsmälleen oikea sana.

Mutta tulin siinä liian hyväksi. Nykyään harrastan optimismia.



---



3.1.2010 su (2)

Minusta on vitun vammaisen näköistä kun ihmiset pitää kynää oikeassa kädessä! Itsehän olen vasenkätinen.



---



3.1.2010 su

Minua verrattiin naulaan eräällä irc-kanavalla. Sen siitä saa kun trollaa blogissa. Mutta toisin kuin naula, en tee pointtia siitä, etten valehtelisi täällä. En enää.

Sivuilla oli joskus minä-kohdassa itseilmoitettuna attribuuttinani "pyrkimys rehellisyyteen". Otin sen pois.

Jos haluaisin olla rehellinen, puhuisin samankaltaisia juttuja kuin Terence McKenna. Mutta sitten olisin aika hippi. En tiedä, minua ärsyttää sanoa asioita, joista muut ovat jo samaa mieltä. Parempi trollata joka suuntaan niin paljon, että kun trollauksen keskiarvot laskee yhteen, tuloksena on jotakuinkin järkevä tyyppi.

Mutta mutta. Jos haluan tehdä tuon, minun pitäisi alkaa trollata hipimpään suuntaan. Sitten keskiarvona syntyvä jäbä olisi aika normaali. "Joka suuntaan yhtä hullu" = normaali? Tähän ampuma-aseharrastaja sanoisi, että ulkoinen tarkkuus on hyvä, mutta sisäinen tarkkuus huono.

Tai sitten voisi pistää molemmat kondikseen. Mutta se voisi johtaa siihen, ettei minulla olisi kovin usein mitään sanottavaa. Tai sitten höpöttelisin arkisia tyhjänpäiväisyyksiä. Tänään söin makaronia. Ulkona sataa lunta. Niin tylsä lause, että minua himottaa kirjoittaa se muotoon uLkOnA sAtAa LuNtA. Eikä sekään nyt oikein käy laatuun.

Ai niin. Tänä aamuna olin hyvin onnellinen. Sanoin sen tyttöystävälle. Sitten annoin tämän mielentilan verbalisoidun version lipua pois mielestäni. Mutta tyttöystävä sanoi että voisin kirjoittaa sen tännekin.

Olen juuri liittynyt foorumille, jossa itketään poikien kanssa.



---



2.1.2010 la

Näin kerran Sörnäisten metroasemalla kaksi 190-senttistä jätkää. Molemmilla oli siilitukat. Toinen heistä, se vähemmän skrodempi, oli pukeutunut tytöksi. Äijällä oli muistaakseni puku. He pitivät toisiaan kädestä ja kävelivät rauhallisina ja rentoina. Siitä tuli hyvä olo. Tämä tapahtui muistaakseni viime kesänä. Ainoa, mikä oli vähän surullista, oli, että tyypit olivat niin isoja. Herätti kysymyksen: eikö 160-senttinen hintelä tyyppi voikaan tehdä vastaavaa? Tuleeko dunkkuun?



---



www.tuukkavirtaperko.net