"Minulla ei ole mitään sanottavaa" - Yläasteen päättäjäispuhe



   Minulla ei ole mitään sanottavaa.

   Minulla ei ole mitään sanottavaa tästä koulusta tai tästä menneestä lukuvuodesta. Se oli samankaltainen kuin mikä tahansa muukin suomalainen koulu, tai lukuvuosi. Se ei ollut yhtään enempää tai vähempää, kuin mitä olin odottanut.

   Kun minua pyydettiin pitämään tämä puhe, arvelin, että pyytäjä tietäisi etten ole valheelliseen positiivisuuteen taipuvainen, tai edes kykeneväinen ihminen. Siispä katsoin turvalliseksi olettaa, ettei minulta vaaditakaan sellaista ominaisuutta.
Mikäli tämä oletukseni on oikea, se tarkoittaa että voin olla rehellinen tässä puheessa, kunhan sentään noudatan hyvän käytöksen sääntöjä. Hyvä niin.

   En aio erikseen kiittää ketään tässä puheessa. Jaan mahdolliset kiitokseni mieluummin henkilökohtaisesti. Tosin teen tähän yhden poikkeuksen. Kiitän koulumme rehtoria Juhani Pollaria, sillä hän on avokätisesti luovuttanut minulle koululla olleita vanhojen tietokoneiden osia. Tarkemmin sanottuna neljä näppäimistöä ja kaksi verkkokorttia. Ne ovat kaikki nyt käytössä, ja toimivat. Ilman hänen myötävaikutustaan minulla ei olisi vastaavia tuotteita, sillä niitä ei saa enää kaupasta.
   Tietokoneiden osat ovat vähän niinkuin polkupyörätkin. Nimittäin jos nykyään ostaa maastopyörän, se kuluu loppuun parissa vuodessa ellei osta useamman tuhannen euron hintaista pyörää. Mutta sellaiset 50 vuotta vanhat pyörät toimivat edelleen, vaikka ne eivät ikinä maksaneet läheskään tuhatta euroa. Kaupoissa ei siis ole vastaavia tuotteita, kuin mitä Juhani minulle antoi.
   Tämän lisäksi kiitän koulun käsityönopettajia, siis sekä tekstiili- että teknisen työn opettajia. He ovat onnistuneet tuomaan oppilaat kaikkein lähimmäksi sitä höyryistä utopiaa, jonka mukaan opiskelu on hauskaa.
   Erityiset kiitokset menevät myös ensi syksynä eläkkeelle jäävälle Vepolle, johon on henkilöitynyt koulumme poikien liikunnanopetus lähes koko yläasteeni ajan. Mielestäni hän on hoitanut tehtävänsä rehdisti ja kunnollisesti loppuun saakka.

   Joku saattaa nyt ajatella, että vastahan äsken sanoin etten aio kiittää ketään tässä puheessa. Tällaisia ihmisiä kehoitan lopettamaan valittamisen.

   Kun aikoinani mietin miten tämän puheen toteuttaisin, tuli mieleeni eräs mielenkiintoinen idea. Ajattelin, että keskellä lavaa olisi sellainen peltinen ja kannellinen roskapönttö, tyhjänä. Siis sellainen, mitä kaikissa sarjakuvissakin on. Sellainen rämisevä. Puheen alettua kävelisin lavalle, avaisin kannen ja hyppäisin pöntön sisään.
   Odottaisin hetken, ja sitten nostaisin pääni sieltä roskiksesta, niin että kansi kohoaisi ilmaan, ja katsoisin yleisöä. Sitten päästäisin sellaisen omituisen ankka-äänen. Sellaisen "vääk", tai jotain samantyylistä. Sitten laskisin pääni, ja kansi kolahtaisi kiinni.
   Odottaisin taas hetken, ja kääntyisin kohti tuota takana olevaa uloskäyntiä. Sitten ottaisin roskiksen reunoista kiinni, ja ryhtyisin hyppimään kohti sitä uloskäyntiä. Aina joka hypyn korkeimmassa kohdassa nostaisin taas pääni roskiksesta, ja päästäisin sen "vääk"-äänen. Käytävässä hylkäisin peltiroskiksen ja juoksisin pihalle.

   Mutta en tehnyt niin.

   Jokainen meistä on muuttunut yläasteen aikana. Lähinnä kyyniseksi ja onnettomaksi. Mutta onneksi sitä ei voi välttää, eikä paraskaan yläaste olisi voinut muuta kuin viivyttää tätä väistämätöntä kohtalon prosessia, joka on hyvän elämän irroittamaton osa.
   Kuitenkin olemme tässä välissä oppineet jotain. Kuten sen, että pii kertaa r² on ympyrän ala. Ja yleissivistyksen taitavina tulevaisuuden lapsina voimmekin valloittaa koko maailman. Tai ainakin voimme opiskella hieman lisää ja keskiluokkaistua, ja lukea kirjoja ihmisistä jotka valloittivat osan maailmasta.
   Mutta olemmahan me oppineet paljon sosiaalisia taitojakin, oppineet elämään. Mäntän yläaste on muovannut jokaisesta oppilaasta ajattelevan, itsenäisen ja päättäväisen Yksilön, joka ei tuo ilmi poikkeavia mielipiteitä ja sulautuu massaan kapinoimatta ja vastustelematta.
   Jatkaisin tätä puhetta vielä hieman, mutta itken oikeita kyyneliä.

   Kiitos, kiitos, kiitos.



www.tuukkavirtaperko.net