Untitled Document

Rakkauden mekaniikkaa
Viimeksi muokattu 27.8.2005

Tässä esseessä pohdin lyhyesti rakkauden olemusta psykologiselta pohjalta. Se on "nojatuolipohdintaa", joka ei pohjaudu muuhun kuin henkilökohtaisiin näkemyksiini.

Nyt käsiteltävänä oleva rakkaus määritellään tunteeksi, joka käsittää hetero- ja homorakkauden, vanhemman ja lapsen välisen rakkauden, ystävänrakkauden, idoliin kohdistuvan rakkauden sekä mahdollisesti muita rakkauden muotoja. Keskeinen piirre tässä rakkaudessa on sen ilmeneminen emotionaalisesti ja mikäli mahdollista viettien, esimerkiksi hoivaamisen tarpeen, kautta. Siis älyllisen, ajattelemiseen kykenevän tietoisuuden alapuolisilla tasoille. Tällä rakkaudella on aina subjekti, rakastaja, sekä kohde, rakkauden kohde. Tässä esitettyjä ajatuksia voinee soveltaa mihin tahansa rakkauden muotoon joka sisältää subjektin ja kohteen.

Voidaan spekuloida tilanteilla, joissa rakkauden kohde ei ole toinen ihminen vaan esimerkiksi koko ympäröivä maailma, mutta yleensä kohde kuitenkin on toinen ihminen. Keskeinen ajatukseni on, että subjektin kohdetta kohtaan kokema rakkaus voidaan jakaa kahteen komponenttiin, jotka sen synnyttävät ja joita se hyvin suuressa määrin on. Yksi komponentti on omistamisen halu. Toinen taas on samaistumisen kyky. Rakkauden syntyminen edellyttää, että kumpikin ilmenee samanaikaisesti ja kohdistuu samaan kohteeseen.

Omistamisen halun ei tarvitse olla halua konkreettisesti omistaa kohdetta niin, ettei tällä voi olla omaa elämää tai aikaa. Pikemminkin omistamisen halu kohdistuu joihinkin kohteen ominaisuuksiin. Subjektissa omistamisen halua herättäville kohteen ominaisuuksille tyypillistä on se, että subjekti arvostaa kyseisiä ominaisuuksia ja mahdollisesti haluaisi kehittää niitä itseensä, mutta ei pysty tähän. Kohteen seurassa hän kuitenkin voi ikään kuin toisen käden kautta saavuttaa nämä kaipaamansa ominaisuudet. On tärkeää että ominaisuudet, joihin omistamisen halu kohdistuu, ovat toisaalta mahdollisimman pysyviä ja toisaalta sellaisia, ettei niitä voi erottaa itse kohteesta. Ei siis ole hyvä että kohde on valittu siksi, että tämä on hyvin rikas henkilö, sillä varallisuus on ainakin toisinaan hyvin tilapäistä, eikä se pohjimmiltaan ole kohteen itsensä ominaisuus, vaan erillinen kohde.

Samaistumisen kyky puolestaan on hyväksynnän, myötätunnon ja anteeksiannon edellytys ja se käyttöliittymä, joka välttämättä tarvitaan, jotta subjektin olisi mahdollista lähestyä omistamisen halun kohteena olevaa asiaa. Samaistumisen kyvystä seuraa kohteen heikkouksien ymmärtäminen. Omistamisen halu ilman samaistumisen kykyä on vihaa, itsekkyyttä ja kateutta. Samaistumisen kyvyssä tapahtuvista muutoksista myös johtuu, että rakkaus ja viha voivat kääntyä toisikseen. Yhteiset heikkoudet ja yhteiset vahvuudet saattavat lisätä suhteessa esiintyvää samaistumista, kun taas toisen epämiellyttävät tai käsittämättömät ominaisuudet koettelevat samaistumisen kykyä. Pelkkään samaistumisen kykyyn nojaava suhde ei kuitenkaan ole jännittävä eikä kestävä, sillä jos subjektissa luontaisesti esiintyvä omistamisen halu ei kanavoidu hänen suhteeseensa, se kanavoituu suhteen ulkopuolelle ja tuloksena todennäköisesti on aiemman suhteen katkeaminen tai yhtäaikaiset suhteet useampien eri kohteiden kanssa.

Länsimaisissa yhteiskunnissa ei subjektilla tavanomaisesti ole ulkopuolelta tulevia paineita ottaa rakastetukseen, ystäväkseen tai idolikseen ketään tiettyä henkilöä. Subjekti itse valitsee itseään eniten miellyttävät kohteet tapaamiensa ihmisten joukosta, tai pikemminkin löytää tai saa, sillä prosessi ei ole tahdonalainen. Tämä ei-tahdonalainen valinta on sikäli mielenkiintoinen ilmiö, että vaikka valintaprosessin lopputulokseen ei ilmeisesti juuri voi tahdonalaisesti vaikuttaa, valinta silti syntyy suurelta osin pikemminkin tiedostetun (minäkuva, käsitys kohteesta) kuin tiedostamattoman tiedon pohjalta toisin kuin esimerkiksi unet, joiden sisältö syntyy ei-tahdonalaisten ja tiedostamattomien prosessien kautta tiedostamattoman tiedon pohjalta.

Kohteen valinta perustuu subjektin käsitykseen hänestä itsestään sekä kohteesta. Minäkuvan ja persoonan eheys on toimivan valinnan tekemiseksi oleellisen tärkeää. Esimerkiksi persoonallisuushäiriöisten ihmisten minäkuva on yleensä selvästi harhainen, eikä kenenkään minäkuva voi olla täydellinen. Subjektin minäkuva vaikuttaa toisaalta siihen, kuinka paljon hänen omistamisen halunsa kohdistuu toisiin ihmisiin, ja toisaalta määrää, minkälaisiin henkilöihin hän katsoo osaavansa samaistua. Erheellisellä minäkuvalla varustettu subjekti voi rakastua sellaisiin kohteisiin, jotka pohjimmiltaan eivät tyydytä hänen halujaan ja/tai kuvitella kykenevänsä samaistumaan kohteisiin, joihin hän todellisuudessa ei osaa samaistua.

Yhtä tärkeää kuin minäkuvan eheys on kuitenkin oikean käsityksen muodostaminen kohteesta. Vaikka subjektilla olisi ehjä minäkuva, mikäli hänellä on erheellinen käsitys kohteestaan hänen omistamisen halunsa kohdistuu sellaisiin asioihin, joita kohteesta todellisuudessa ei välttämättä ole löydettävissä ja/tai hän kuvittelee osaavansa samaistua kohteeseen vaikka hän todellisuudessa ei osaa.

Lisäksi on käytännössä väistämätöntä että toinen osapuoli joko saa toiselta tai lähettää toiselle informaatiota, joka on jo valmiiksi väärää tai harhaanjohtavaa. Tämä voi tapahtua joko tahattomasti tai tahallisesti. Väärästä informaatiosta voi olla haittaa, mikäli jokin yksittäinen väärä viesti osuu kriittiseen paikkaan tai mikäli välittyvä informaatio on usein väärää tai joltakin tietyltä osa-alueelta säännöllisesti väärää.

Väärää informaatiota syntyy usein myös ensivaikutelmien ja katteettomien mielikuvien muodossa. Tällaisia mielikuvia voivat luoda esimerkiksi vaatetus, ulkonäkö, sosiaalinen asema tai ammatti. Epätotuudenmukaiset mielikuvat, jotka toisinaan ovat luonteeltaan fantastisia tai stereotypisoivia, voivat olla vaarallisia sellaisissa tapauksissa, joissa osapuolet eivät osaa tehdä riittävää eroa mielikuviensa ja todellisuuden välille. Pelkkiin todellisuuspohjaa vailla oleviin mielikuviin voi rakastua, ja se on onneton rakkaus, sillä se tuottaa positiivisia kokemuksia pikemminkin satunnaisesti kuin säännöllisesti. Subjekti voisi esimerkiksi pelkän kohteensa ulkonäön perusteella päätellä, että tämä olisi hyvin herkkä ihminen, ja rakastua tähän siksi. Tällöin ajaudutaan ennen pitkää ristiriitaan mikäli kohde todellisuudessa ei ole millään tavalla erityisen herkkä. Kypsymisen myötä ihminen oppii kyseenalaistamaan ensivaikutelmia ja mielikuvia, mutta epäkypsä ihminen on hyvin suojaton paitsi väärää informaatiota, myös esimerkiksi yhteiskunnan, sosiaalisen piirinsä tai vallitsevan muodin luomia ihanteita vastaan.

Ystävänrakkaudessa voi riittää, että yksi kohde stimuloi vain joko omistamisen halua tai samaistumisen kykyä. Ystävyys on vapaa rakkauden muoto, koska ystävyyteen harvoin sisältyy huomattavia vaatimuksia ja ystäviä on mahdollista pitää useita. Siksi ystävyyteen riittää yksikin yhteinen aaltopituus.

Idoliin kohdistuvasta rakkaudesta voi huomauttaa, että harhainen minäkuva tai harhainen käsitys kohteesta ei välttämättä tuhoa pitkälläkään aikavälillä riitä tuhoamaan rakkautta, sillä rakkauden muoto on yksisuuntainen, eikä sen kestävyys yleensä joudu koetukselle. Yleensä idolit kuitenkin hylätään henkisen kasvun (minäkuvan eheytyminen, ympäröivän maailman tarkempi havainnointi) myötä. Vakaan, kypsän persoonallisuuden omaaville henkilöille idolit harvoin ovat kovin tärkeitä. Pikemminkin idolit ovat henkilökohtaisia työkaluja, joiden avulla subjekti käsittelee omaa persoonaansa tai ammentaa itseensä elinvoimaa.

Vanhemman ja lapsen välisessä rakkaudessa subjekti ei valitse kohdetta suuresta joukosta ihmisiä samalla tavalla kuin äsken mainituissa rakkauden muodoissa, vaan tavanomaisesti vanhemmat aina rakastavat omia lapsiaan. Omiin lapsiin on poikkeuksellisen helppoa samaistua. Yksi syy tähän on geneettisen yhteneväisyys: lapsella on vanhempiensa ruumiillisia ja henkisiä piirteitä. Toinen syy taas on lapsen persoonan muovattavuus. Vastasyntyneellä lapsella ei juuri ole olemassaolevaa eikä ehkä piilevääkään persoonallisuutta, vaan se kehitetään häneen kasvatuksen avulla, ja jos vanhemmalla on mahdollisuus kasvattaa lapsensa itse, hän siirtää lapseensa paljon omia piirteitään joihin hän voi samaistua. Kolmas syy on se, että jokainen aikuinen on joskus ollut itsekin lapsi.

Lapsi herättää aikuisessa myös omistamisen halua. Lapsilla on sellaisia ominaisuuksia, jotka aikuistumisen myötä heikkenevät merkittävästi. Eräitä tällaisia ovat spontaanius, intensiivisyys, miellytettävyys ja hetkessä mukana olo. Oikein orientoitunut aikuinen kykenee lapsen seurassa saavuttamaan uudestaan näitä ominaisuuksia. Lisäksi lapsesta aikuiseksi kasvamisen prosessiin sisältyy valtava määrä erilaisia valintatilanteita ja vaihtoehtoja. Töihinsä ja perheeseensä usein hieman jämähtäneet vanhemmat voivat lastensa kautta kohdata uusia haasteita ja osallistua tärkeiden päätösten tekemiseen.

Lapsessa vanhempi taas herättää omistamisen halua vähintäänkin suuren kokonsa, älykkyytensä, taitojensa ja lapsen tarpeiden tyydyttämisen kykynsä kautta. Lapsi niin ikään samaistuu vanhempaansa monista eri syistä. Lapsen sosiaalinen piiri on kapea, ja vanhemmat täyttävät suuren osan siitä. Lapsilla muutenkin vaikuttaisi olevan kyky sopeutua hyvin monenlaisiin olosuhteisiin, kunhan ne vain pystyvät tyydyttämään lapsen perustarpeet, vaikkakin tässä yhteydessä on epäselvää, missä kulkee sopeutumisen ja vahingoittumisen välinen raja. Joka tapauksessa vanhempi muovaa kasvatuksellaan lapsen persoonallisuutta ennen kuin lapsi on edes tietoinen itsestään. Yhteiset persoonallisuuden piirteet voivat taata vanhemman ja lapsen kyvyn samaistua toisiinsa heidän loppuelämänsä ajan.

Olen nyt esitellyt omistamisen halun ja samaistumisen kyvyn ilmentymistä eri olosuhteissa yrityksenä osoittaa, että on toimiva menetelmä jakaa rakkaus näihin kahteen komponenttiin ja että rakkautta syntyy, kun sama kohde stimuloi molempia näistä. Eräänä pyrkimykseni on tarjota jotain työkaluja "Miksi rakastuin juuri häneen?" -kysymykseen vastaamiseen.

Seuraavaksi päästään parisuhteeseen, joka on rakkauden palkitsevimpia ja vaarallisimpia muotoja. Parisuhteen pohja on siinä, että kahden henkilön omistamisen halut ja samaistumisen kyvyt kohtaavat. Kun a haluaa b:n ominaisuutta (tai ominaisuuksia) x ja b haluaa a:n ominaisuutta y, ominaisuudet x ja y vaikuttaisivat olevan aina eri ominaisuuksia keskenään, toisinaan jopa hieman vastakkaisten ominaisuuksien oloisia. Siksi parisuhteen kaksi eri osapuolta voivat vaikuttaa hieman vastakkaisilta henkilöiltä. Toisaalta heissä kuitenkin on samankaltaisia piirteitä. He ovat usein esimerkiksi suurin piirtein yhtä älykkäitä, suurin piirtein yhtä kauniita ja samaa rotua.

On melko yleistä että rakastumisesta seuraa vastarakkautta. Molemminpuolisen rakkauden syntyessä osapuolet katsovat täydentävänsä toisiaan. Heidän ominaisuutensa ovat sellaisia, että heidän omistamisen halunsa täydentävät toisiaan mutta toisaalta he osaavat myös samaistua toisiinsa, näin he ikään kuin "loksahtavat" yhteen. Syntyy uusi, aiempia parempi inhimillinen yksikkö. Suhde on tasa-arvoinen, koska molemmat ovat tärkeitä. Lähtökohta kestävälle suhteelle on olemassa.

Parisuhteiden vakavia ongelmia voivat olla kumppaneiden erheellinen käsitys toisistaan, alusta saakka vaivannut rakkauden puute tai erilleen kasvaminen sekä kaikki näiden yhdistelmät.

Mikäli osapuolilla on erheelliset käsitykset toisistaan, suhde ei ole tyydyttävä. Vaikka molemmat saattavat pitkäänkin luulla kaiken olevan hyvin, toisella tai molemmilla on haluja jotka säännönmukaisesti jäävät täyttymättä tai jatkuva yhteyden puute. Tällainen suhde saattaa kestää, mikäli osapuolet itsepintaisesti kuvittelevat heidän halujensa täyttyvän ja heidän välillään olevan yhteyden olevan hyvän, mutta yleensä totuus suhteesta on ennen pitkää kohdattava.

Alusta saakka vaivannut rakkauden puute taas on seuraus siitä, että osapuolet ovat alusta alkaen tienneet etteivät ole kovin sopivia toisilleen, mutta jostakin syystä parisuhde on aloitettu siitä huolimatta. Tällöin suhteessa on tietoisesti yritetty tyytyä sen huomattavaan puuttellisuuteen.

Erilleen kasvaminen voi iskeä sellaiseenkin suhteeseen jonka lähtökohdat olivat kestäviä. Ihminen muuttuu elämänsä aikana paljon. Etenkin kiinteässä suhteessa muutokset yleensä myötäilevät toisiaan mutta on myös mahdollista, että muutokset ovat ristiriitaisia ja rikkovat parin. Joko toinen osapuoli muuttuu niin, ettei hän enää herätä toisessa omistamisen halua tai samaistumista, tai sitten toisen osapuolen mieltymykset ja käsitykset muuttuvat niin, ettei toinen enää herätä hänessä omistamisen halua tai samaistumista. Nämä voivat tapahtua yhtäaikaisesti.

Pääteltäköön siis että realistiset ihmiset onnistuvat parhaiten rakkaudessa. Teoriassa mikäli absoluuttisen ehjällä minäkuvalla varustettu subjekti tekee absoluuttisen oikean arvion jostakin kohteesta ja rakastuu tähän, voi olla suorastaan väistämätöntä että mikäli myös kohteella on absoluuttisen ehjä minäkuva ja absoluuttisen oikea arvio subjektista, tämä vastavuoroisesti rakastuu subjektiin. Nähdäkseni parisuhteen edellyttämässä rakkaudessa subjektin on nimittäin välttämätöntä paitsi kokea kohteen täyttävän hänen omistamisen halunsa, myös kokea hänen itsensä täyttävän kohteensa omistamisen halut. Käytännössä rakkaudessa on siis etua ehjästä todellisuuskäsityksestä ja minäkuvasta sekä hyvästä kommunikaatiosta.

Paitsi oman sosiaalisen elämäni lukuisia yksittäistapauksia, olen miettinyt myös seuraavia kysymyksiä esittelemäni periaatteen pohjalta:
-Toinen aviopuolisoista on vanhuuden vuoksi vaikeasti dementoitunut, kun taas toinen on pysynyt terveenä. Voiko tässä parisuhteessa olla terveellä pohjalla olevaa rakkautta?
-Voiko omaa kehitysvammaista (kehitysvammaisuudesta tosin on lukuisia eri muotoja) lasta rakastaa yhtä paljon kuin omaa ei-vammaista lasta, ja mikäli tämä rakkaus on erilaista, millä tavalla erilaista se on?
-Voiko ottolasta rakastaa yhtä paljon kuin omaa lasta, ja mikäli tämä rakkaus on erilaista, millä tavalla erilaista se on?
-Onko olemassa jotakin, jota perustellusti voisi väittää esseen alussa määritellyksi rakkauden tunteeksi, mutta jota ei voisi mitenkään hahmottaa tässä esitellyn periaatteen mukaisesti?

Esseeni Rakkauden mekaniikkaa syntyi sovellutuksena Robert Pirsigin laadun metafysiikasta, jonka hän esittelee kirjoissaan Zen ja moottoripyörän kunnossapito (Zen and the Art of Motorcycle Maintenance, 1986) ja Lila. Tutkimusmatka moraalin maailmaan (Lila: An Inquiry Into Morals, 1991). Näihin teoksiin perehtynyt lukija luultavasti tunnistaa yhtäläisyyksiä niiden ajattelutavan ja tämän esseen ajattelutavan välillä. Laadun metafysiikkaa koskeva kirjallisuus ei silti ole elimellinen osa Rakkauden mekaniikkaa, vaan essee on sen verran itsenäinen, ettei se tarvitse erityisiä referenssejä. Siksi tällaisia referenssejä ei ole tehty, lieneehän laadun metafysiikka kuitenkin useimmille lukijoille tuntematon idea.